Pahvia ei minusta kannattaisi syödä vaan puhdasta selluloosaa sen sijaan. Jos tätä vain saisi jostain. Kyseessä olisi käytännössä puhdas ja myrkytön luonnontuote.
Pahvia oli eräässä TLC-kanavan ohjelmassa nimeltä Outo riippuvuus eräs mies nauttinut. Lempipahviansa oli tavallinen ruskea pahvi...
Likimain kaikki tuntevat fiktiivisen anglosaksisen rosvopäällikön Robin Hoodin tarinan. Hänen tarinansa on sijoittuvinaan kahden hallitsijan, Juhana Maattoman ja Rikhard Leijonamielen aikoihin. Eli 1100-luvun loppupuolelle noin karkeasti arvioiden.
Viikinkitaustaiset mutta normanniranskaa äidinkielenään puhuneet normannit olivat ryhtyneet kruununperimyssyistä valloitusretkelle Englannissa vuonna 1066. Vain joidenkin vuosien aikana he onnistuivat valloittamaan itselleen varsin suuren osan Englannin maaperästä. Yksi toisensa jälkeen anglosaksiset linnanherrat ja piispat korvautuivat normannien edustajilla.
Vaikka täytyy sanoa, että tavallisen kansan osa oli ennen tätäkin ollut olla turpeeseen sidottuina maaorjina. Eli maatyöläisinä, joilla ei ollut oikeutta muuttaa työalueeltaan pois.
Normannien kieli vaikutti ennen 1500-lukua merkittävässä määrin englannin kieleen.
Robin Hood on tarinoiden mukaan anglosaksi. Varhaisissa hänestä kertovissa tarinoissa hänen ei kerrota olleen mitenkään erityisen taitava jousiampuja. Tosin yllä mainitsemieni normannikuninkaiden aikana erityinen walesiläinen keksintö pitkäjousi ei ollut päässytkään vielä yleistymään Englannissa.
Kun tarinoita syntyi myöhemmin lisää, Robin Hoodista tuli sitten taitava pitkäjousen käyttäjä. Varsinainen anakronismi.
Kun Englannin kruunu rupesi myöhemmin vaatimaan tavalliseen kansaan kuuluvilta miespuolisilta alamaisiltaan jatkuvaa harjoittelua pitkälläjousella, niin jo poikaiässä alamaiset rupesivat harjoittelemaan jousiammuntaa.
Ensin pienemmällä jousella, ja iän ja voimien kasvaessa yhä isommalla ja vankemmalla jousella. Lopulta koko ikänsä harjoitelleen pitkäjousiampujan lihakset olivat groteskin oloisia harjoituksen vuoksi.
Pitkäjousiampujien voidaankin sanoa olleen eräänlainen eliittiaselaji, koska hommaan harjaantuminen vaati niin pitkäaikaista ja piintynyttä paneutumista, vaikka jousiampujat olivatkin tavallista kansaa.
Eliittisoturiuteen liittyy tässä sekin, että koska pitkänjousen jänne vedettiin ampumaan ryhtyessä korvan tasalla saakka, niin nuolta pitkin ei voinut varsinaisesti tähdätä, vaan kyse oli vaistoammunnasta, joka vaati pitkäaikaista harjaantumista ennen kuin osaaminen oli riittävällä tasolla.
Pitkäjousi oli tappava ja tehokas ase oikeissa käsissä, ja tämä nähtiin Crécyn, Poitiersin ja Agincourtin taisteluissa mannermaalla vuosina 1346, 1356 ja 1415. Englantilaisten loistavat voitot olivat noloja raskaasti haarniskoidulle ranskalaiselle aatelisratsuväelle.
Jos vertaa varhaisiin tuliaseisiin, niin ne yleistyivät alkeellisuudestaan huolimatta juuri sen vuoksi, että kuka tahansa kuolaava idiootti saattoi oppia käyttämään niitä auttavasti suhteellisen lyhyen harjoittelun tuloksena.
Mutta palataanpa pääasiaan. Lapsempana olin lukenut useaan kertaan John Finnemoren vuonna 1909 julkaistun Robin Hood -romaanin suomeksi (alkuteos on nimeltään The story of Robin Hood and his merry men). Se kuului lapsena rakkaimpiin kirjoihini.
...Viime vuonna 2025 sattuu olemaan julkaistu yhdysvaltalainen Robin Hoodista kertova draamasarja. Se löytyy vielä toistaiseksi myös Ylen Areenasta.
Rupesin monta viikkoa sitten katsomaan sitä. Mutta jo sarjan ensimmäinen jakso osoittautui kannaltani liian hapokkaaksi.
Jakson kohdassa 9 minuuttia ja 36 sekuntia Robin Hoodin taustaltaan aatelinen anglosaksinen isäpappa sanoo vaimolleen:
Meidän pitäisi kääntyä heidän uskontoonsa. En tule tekemään sitä, En ikinä!
Sarjan tarinassa nimittäin vasta normannit olivat tuoneet kristinuskon Brittilään.
Tämähän on kuitenkin niin valhetta kuin olla voi. Finnemoren kirjassa sentään Robin Hood oli ollut piintynyt Marian, Jeesuksen äidin, palvoja, kuten kuka tahansa tavallinen anglosaksi oli ollut tuohon aikaan.
Hypätään kauemmaksi historiaan.
Gaivs Ivlivs Caesar (100–44 eKr.) oli aikoinaan tehnyt kaksi sotaretkeä Britanniaan, mutta ei saanut muodostettua kuitenkaan pysyvää valloitusta, vaikka mannermaan puolella hän olikin käyttänyt onnistuneesti kaikkia mahdollisia tekosyitä uusien alueiden liittämiseksi Rooman valtakuntaan sekä oman maineensa lisäämiseksi siinä rinnalla.
Vasta keisari Clavdiuksen (10–54 jKr., vallassa 41– 54) aikana Rooma kuitenkin onnistui liittämään aikaa myöten varsin suuren osan Britanniaa valtakunnan osaksi.
Rooma jätti Britannian oman onnensa nojaan vuonna 410, sillä keisari tarvitsi Britanniaan sijoitettuja legioonia muualla. Ne eivät koskaan palanneet. Roomalaiseen sivilisaation omakseen kokeneet britit joutuivat nyt puolustautumaan omin neuvoin maakuntaan vyöryvien germaanien, ennen kaikkean anglien, saksien ja juuttien, laumoja vastaan.
Tässä vaiheessa britit melko lailla käsittivät olevansa kristittyjä, jotka puolustautuivat pakanallisia hyökkääjiä vastaan. Mutta koska Rooman legioonien mukana olivat lähteneet myös kaupunki-insfrastruktuurista huolta pitäneet ammattimiehet, roomalaiset kaupungit Britanniass lahosivat paikoilleen huonon ylläpidon vuoksi. Tapahtui laaja maallepako.
Ennen pitkää germaanit saivat vallattua itselleen suurimman osan entisestä roomalaisesta Britanniasta. Lännessä säilyi jonkin verran kelttien enklaaveja. Walesissä säilyi kymrin kieli ja Cornwallissa kornin kieli, mutta jälkimmäinen sammui 1700-luvulla. Pohjoisessa Cumbriassakin oli ilmeisesti säilynyt brittikeltin kieli jonkin aikaa.
Valloittajia pakoon lähti isompi joukko brittejä sopivasti tuolloin jonkin verran autioituneeseen Bretagneen, jonne he toivat saarikelttiläisen kielensä.
Germaanivalloittajat eivät yleensä kovinkaan täydellisesti tuhonneet fyysisesti valloittamiensa alueiden alkuväestöä, mutta nämä alistettiin täysin ja näille tehtiin melko lailla selväksi se, että he olivat kakkosluokan kansalaisia. Tämä sai aikaan alkubrittien suhteellisen nopean kielenvaihdon, jolloin nämä sulautuivat valloittajiin.
Tässä historiallisessa tilanteessa sai alkunsa taru kuningas Arthurista, joka on 99-prosenttisesti legendaa mutta jolla lienee kuitenkin historiallinen ydin, joka on se, että jonkin aikaa jossain vaiheessa alkubritit kykenivät pidättelemään germaanien vyöryntää mailleen. Vuosisatojen myötä siihen vain liitettiin yhä enemmän ei-aitoperäistä aineistoa.
Valloittajat eivät pahemmin kääntyneet kristinuskoon, koska kristinusko oli sosioekonomisesti huonommassa asemassa olevien ihmisten uskonto.
Rooman paavi Gregorivs kuitenkin oli pannut toimeksi vuonna 596 ja lähettänyt lähetyssaarnaajia Englantiin. Tässä vaiheessa historiaa kristinusko oli alueella jo ajettu niin alas, että koko homma jouduttiin aloittamaan käytännössä alusta. Lähetyssaarnaajat rantautuivat Englantiin vuonna 597.
Jotta kääntyminen kristinuskoon olisi laajempaa, kannatti saada aina käännytettyä ensimmäisten joukossa paikallinen hallitsija, jonka esimerkkiä mielellään seurattiin.
Gregorivksen jälkeen tulleet paavit suosivat myös tätä tämän suurta projektia.
Paikallisia hallitsijoita huolestutti joutuminen mannermaisten hallitsijoiden verottamiksi. Siksi paavin lähettiläät otettiin yleensä paremmin vastaan kuin merovingivaltakunnan lähetystyöntekijät olisi otettu, jos näitä olisi tullut.
Lähetystyöntekijät tekivät työtään ihmisiä painostamatta ja varovaisesti. Vain noin 60 vuoden aikana kristinusko oli joka tapauksessa ehtinyt juurtua jo takaisin Britanniaan.
Paikalliset hallitsijat saattoivat arvostaa kristinuskoa siitäkin, että sen mukana tuli kirjallinen kulttuuri. Myöskin suhteet mannermaalle olivat vähemmän monimutkaisia, jos rapakon kummallakin puolella osapuolina olivat kristityt valtakunnat.
Takaiskujakin tuli, ja joskus käännytetyt kääntyivät takaisin pakanuuteen, ja lähetystyöntekijöitä karkotettiin.
Irlannista puolestaan alkoi tulla kristittyjä lähetyssaarnaajia Skotlantiin ja Pohjois-Englantiin ja jopa mannermaalle merovingivaltakunnan alueelle.
Ikävää on tosin se, että kun kristinuskoisia alkoi hallitsijan ohella olla jollakin alueella merkittävä määrä, niin pakanauskontoja alettiin kieltää, pakanuudesta kiinni pitäneitä vainota ja pakanallisia kulttipaikkoja sulkea tai jopa tuhota. Ihan niin kuin ei olisi uskottu siihen, että kristinusko on itsessään sen verran mukava ja mielenkiintoinen, että siihen kannattaa kääntyä.
Joka tapauksessa Britannia oli jo vahvasti kristitty siinä vaiheessa, kun pakanalliset viikingit alkoivat 700-luvun lopulta alkaen riehua Englannissa, ja Irlannissakin.
...Tanskalaiset viikingit järjestivät Lindisfarnen luostarissa vuonna 793 varsinaiset verikekkerit. Vuotta pidetään viikinkiajan alkuna. Lindisfarne oli ollut Britannian vauraimpia ja tärkeimpiä uskonnollisia keskuksia.
Kuulemma pakanat uskalsivat vähemmän hyökkäillä Skotlantiin.
Näin edellisenä yönä tavallaan rankkaa unta:
Olin siinä jossain muussa maassa kuin Suomessa, ja olin aikeissa osallistua puolustussotaan, jossa oli kysymys imperialistisen Venäjän mittavasta sotilaallisesta aggressiosta.
Olin kuitenkin täynnä varmuutta siitä, että valitsemani tie oli oikea. Pahin valituksen aihe oli se, että meille vapaaehtoisille ei ollut vielä jaettu rynnäkkökiväärejä. Kepeillä, kivillä ja nyrkeilläkö meidän pitäisi sitten taistella venäläisiä hyökkääjiä vastaan. Mietin, että riittäisikö Suomen varastoista lainata hieman rynnäkkökiväärejä.
Lisäksi ruokahuolto oli tässä vaiheessa jossain määrin satunnaista. Minulle tuli mieleeni, että saattaisin tämän vuoksi laihtua. Pidin sitä kuitenkin hyvänä asiana, siis laihtumista.
Joku ilmeisesti suomalainen upseeri tuli jossain vaiheessa jakamaan vapaaehtoissotureille suklaata pahimpaan hätään. Hänellä oli tarjota, jos muistan oikein, niin maitosuklaata, valkoista suklaata kuin pekaanipähkinäsuklaata. Jälkimmäisestä upseeri varoitti sanomalla, että se maistuu paskalta. Otin kuitenkin kaikkia lajeja, sillä minulla oli kokemusta pekaanipähkinäsuklaasta.
Ihan niin kuin minulla olisi oikeasti mitään jakoa modernissa sodassa. Vaikka olen koko ikäni yrittänyt tietää sodankäynnistä ja siitä, miten siinä mukana oleminen vaikuttaa sotilaisiin, niin paitsi että olen jo 56-vuotias, niin on muitakin asioita, joiden vuoksi minua ei kukaan järkevä sotilasjohtaja olisi pistämässä etulinjaan.
Unen näkemistä seuraavan vuorokauden valoisana aikana satuin kuulemaan käyttämästäni musiikkipalvelusta ikivanhan kunnon englantilaisen musiikkiyhtyeen Deep Purplen kappaleen Child in Time vuosilta 1969-1970. Tarkastin myös kappaleen sanat kuunnellessani sitä. Kyseessä on sodanvastainen kappale, ja minulle tuli nyt mieleen, että se on kyllä ykköslaatua oleva kappale. Se on myös pitkä, yli kymmenenminuuttinen, mutta minua pituus ei haitannut ollenkaan. Se oli laatua, perkele.
(Melko yleisesti tapaan inhota lyhennettyjä radiosoittoversioita musiikkikappaleista.)
Ihmisiä voi tarkkailla ja tarkastella myös antropologisesta ja etologisesta näkökulmasta, vaikka ei olisi antropologi tai etologi. (Etologia on eläinten käyttäytymistä tutkiva tiede.)
Yksi tärkeimmistä roomalaiskatolisen kirkon kristillisuskonnollisista kriitikoista ja yksi 1500-luvun tärkeimmistä "uskonpuhdistajista" eli reformaattoreista oli saksalainen Martti Luther (1483–1546), joka ikään kuin vahingossa tuli perustaneeksi luterilaisen kirkkokunnan.
Luther apostoli Pavlvkseen (suomenkielisessä Raamatussa Saulin roomalainen nimi Pavlvs on ollut muodossa "Paavali") aitojen kirjeitten opetuksiin perustuen oli sitä mieltä, että oleellista ei ole, mitä ihminen tahtoo tai ehtii vaan se, että Jumala armahtaa.
Kyse ei käsittääkseni ole tässä pelkästään alkuperäisistä Pavlvksen teologisista ajatuksista vaan myös kristinuskoisten mestarin, 30-luvulla rankasti teloitetun Jeesus Nasaretilaisen, opetuksesta.
Itse kannatan sikäli tätä ajatusta, että kannattaa luopua omasta yrityksestään kelvata "Jumalalle" ja vain avautua "Hänen" "pyhälle hengelleen" taikka voimavaikutukselleen. Jos näin voi sanoa. (Koen joka tapauksessa olevani ei-teisti, ei teisti.)
Mutta palatakseni Lutheriin. Hän oli Pavlvkseen tältä osin nojautuvassa teologiassaan ollut sitä mieltä, että ihminen on kuin ratsu, jolla ratsastaa joko Jumala tai Paholainen. Hän oli tahdon vapauteen liittyen jopa kirjoittanut kirjan nimeltä Sidottu ratkaisuvalta.
Hän oli sitä mieltä, että Jumala oli ennalta valinnut jotkut ihmiset taivaaseen. Epäsuorasti hän oli toki myös sitä mieltä, että Jumala oli ennalta valinnut toiset ihmiset helvettiin. (Jätän nyt käsittelemättä helvetinpiinaopin, koska se ei tähän käsittelyyn isommin kuulu, mutta tämän linkin kautta pääsee halutessaan tarkastelemaan omaa käsitystäni asiasta.)
Itse olen tahdon vapaudesta sitä mieltä, että ihminen tekee päätöksiä ja valintoja kuten muutkin eläimet (ihminen on biologisesti katsoen eläin). Ihmisen päätösten ja valintojen maailma vain on erittäin paljon monimutkaisempi ja monipuolisempi kuin melkein kaikilla muilla eläimillä, koska ihmisen aivot mahdollistavat monipuolisen kulttuurin ja uuden luomisen.
Mutta vaikka ihminen täten onkin kuin "luomakunnan kruunu" – tällaista ilmaisua ei muuten Raamatusta löydy – niin ihmisellä niin kuin kaikilla muillakin elävillä valitsijoilla ja päätösten tekijöillä valinnat ja päätökset riippuvat kaikista tekijöistä, jotka ovat vaikuttaneet hermoston tilaan kullakin hetkellä.
Ei ole ihmiselläkään fysiikan rautaisten lakien syy-seuraus-suhteesta vapaita aivojen toiminnan tiloja.
Mutta itse uskon myös, että kysymys tahdon vapaudesta ei ole kovin oleellinen. Mielestäni sillä ei ole väliä, kuka tai mikä on ohjaksissa. Kannattaa vain nauttia kyydistä. Tämä on minun mielipiteeni.
Ja kysymys tahdon vapaudesta on filosofinen eikä niinkään kovin tieteellinen ongelma.
Tiede kun käyttää tieteellistä menetelmää saavuttaakseen objektiivista tietoa.
Tiede ei kuitenkaan pyri saavuttamaan mitään perimmäistä tietoa tai totuutta, koska sellainen ei ylipäätään ole mahdollista objektiivisen tarkastelutavan kautta.
Perimmäiset totuudet jäävätkin uskontojen, elämänfilosofioiden, silkan filosofoinnin (parhaimpana esimerkkinä kenties rationalisti | Sokrates (470/469–399 eKr.)), mietiskelyn ja meditoinnin sekä subjektiivisten käsitysten heiniksi.
Minusta on järkevää olettaa, että maailmankaikkeus ei ole moraalinen järjestelmä, sillä objektiivisesti sellainen ei ole osoitettavissa olevaksi.
Jokainen voi kuitenkin subjektiivisesti uskoa ihan mitä haluaa. Oman pään sisäiset "totuudet" ovat täysin normaaleja asioita ja toivottavasti sallittujakin nyt ja aina.
Jokainen voi myös itse päättää, mitä ajattelee "tahdon vapaudesta".
PS.:
Minulla on piintynyt tapa kirjoittaa latinankieliset sanat siten, että U:n korvaan V:llä ja J:n I:llä. Tapani johtuu siitä, että latinan kielessä kyse oli ollut saman äänteen eri versioista. "V" ja "I" lausutaan latinassa joko konsonanttisempana taikka vokaalisempana versiona riippuen siitä, millaisessa ympäristössä sanassa se sijaitsee.
Ollessani jokunen päivä sitten mökillä nukuin yöni, kuten tavallista ja siinä määrin kuin siihen kykenin, nukkuma-aitassa. Se sisältää kaksi kerrossänkyä sekä kirjoituspöydän tuoleineen, ja yhden kaapin.
Rupeaman toisena yönä sain – taisin olla silloin vielä hereillä – kauhukohtauksen. Minusta tuntui yhtäkkiä varmalta totuudelta se, että nukkuma-aitta on vajonnut jossain määrin maan sisään. Ihmettelin, että saako ovea enää auki ja joudunko rikkomaan ikkunan päästäkseni rakennuksesta ulos.
Löhösin siinä vielä jonkin aikaa selälläni, ja pikku hiljaa päänsisäinen maailmani selkeni. Nukkuma-aitta oli sittenkin ihan normaalilla tasollaan maanpintaan nähden eikä mitään inhottavaa ollut tapahtunut.
Minulle tuli siinä mieleen, että olen ehkä katsonut nyt yhden kerran liikaa Kutonen-kanavalta viime aikoina tullutta yhdysvaltalaista dokumenttiohjelmaa Tuhoutunut sekunneissa (Destroyed in Seconds).
Kyseessä olevat jaksot on esitetty Yhdysvalloissa jo aika monta vuotta sitten, mutta olen onnistunut jotenkin henkisesti kiinnittymään siihen.
Ohjelmassa näytetään aitoja video-otoksia isommista tai pienemmistä melko nopeasti – "sekunneissa" – tapahtuneista katastrofeista, sellaisista kuten lento-onnettomuudet, räjähdykset, sortumiset ja vajonnat, kilpaveneiden romuttuminen, tulipalot, kilpa-auto-onnettomuudet, tulvat, tehtaiden tuhoutuminen. Ohjelma muistuttaa tosi-TV:tä, ja Ron Pitts selostaa, mitä kuvassa tapahtuu ja kertoo sitten onnettomuuksien syistä.
Joskus harvemmin ohjelmassa sattuu ihmisiä kuolemaankin, mutta aina ja kaikissa siinä näytetyissä onnettomuuksissa tapahtuu vahinkoja omaisuudelle. Ääniefektejä on tuotannossa lisätty vaikutelmaa antamaan jaksoihin.
"Lempikohtani" ohjelmasarjassa oli se, kun kerrotaan siitä, kun Kiinan tasavallassa (joka sijaitsee nykyään Taiwanin saarella) oli parissa päivässä tai jotain satanut kolmen metrin verran vettä. Ja mitä siitä aiheutui pitkin saarta.
Juontaja Ronald Dwayne Pitts (s. 1962) on näköjään entinen ammattilaisjalkapalloilija – kyse on siis yhdysvaltalaisesta "jalkapallosta", jossa käytetään pelaamisessa kovin vähän jalkoja muuhun kuin juoksemiseen, pystyssä pysymiseen ja loikkaamiseen – ja mies on toiminut myöhemmin urheilu-uransa jälkeen urheiluselostajana sekä viihdeuutisihmisenä.
Tuhoutunut sekunneissa -ohjelmaa tehtiin vuodesta 2008 vuoteen 2010.
"Suomessa mies joutuu vankilaan jos ei mene armeijaan." Mutta entä jos meneekin ilmavoimiin, tai laivastoon?
Jos johonkin eläinryhmään olisi syytä kiinnittää huomiota luonnonkatastrofien ennakoinnissa, niin se olisi linnut. Ne yleensä pakkaavat kamansa ja lähtevät evakkoon jopa viikkoja ennen luonnonkatastrofia, vaikka periaatteessa niiden ei olisi pakko – milloin vain voi lentää pois. Toinen tällainen eläinryhmä on delfiinit, mutta ne pakkaavat kamansa ja lentävät pois vasta, kun on kyse tooodella suurista luonnonkatastrofeista.
PS. Tämä teksti liittyy ensinnäkin Listafriikki-sivustolla 24.6.2026 julkaistuun Jenni Ollonqvistin kirjoittamaan artikkeliin Eläimet tuhojen ennustajina: 10 kertaa, kun eläinten muuttunut käytös on ennakoinut luonnonkatastrofia, ja toiseksi teksti liittyy maailman ainoaan kuusiosaiseen romaanitrilogiaan.
Tätä vuonna 1949 ilmestynyttä yhdysvaltalaista sotaelokuvaa pommikoneiden miehistöihin kuuluneet olivat kutsuneet realistiseksi sen kuvatessa niin pommikoneilijoiden kuin näiden esimiesten suurehkoja henkisiä paineita.
Elokuva on nimeltään Twelve O'Clock High, ja Ylen Areenasta se löytyy nimellä Ilmojen kotkat.
Rainan tärkein pääosanesittäjä on Gregory Peck (1916–2003), joka esittää Yhdysvaltain armeijan ilmavoimien prikaatikenraali Frank Savagea.
Mieleeni nousi elokuvaa katsoessani, että kenraalin paperitoimiston vetäjää majuri Harvey Stovallia esittävä Dean Jagger muistuttaa ulkonäöllisesti Urho Kaleva Kekkosta, maamme pitkäaikaista presidenttiä.
Mutta Jagger sai näyttelijäntyöllään jopa Oscar-ehdokkuuden parhaasta sivuosasta. Omituista, että mies on elokuvassa armeijan ilmavoimissa töissä.
Ei minulla muuta, mutta minusta(kin) elokuva on hyvä. Tässä tausta-aineistoa Wikipedioista sun muusta:
PS. Valitettavasti elokuva on poistuva Areenasta jo 6.8.2026.
Vahvistamattomien huhujen mukaan Yhdysvaltain 45. ja 47. presidentti Donald Trump oli tunnistanut Walter Reedin sotilassairaalassa tehdyssä lääkärintarkistuksessa kaikki englannin kielen aakkoset sekä osannut luetella kaikki numerot yhdestä kymmeneen. Hän oli myös tunnistanut Yhdysvaltain lipun kymmenen lipun joukosta ja muistanut maansa kansallislaulun "Star Spangled Banner" kaksi ensimmäistä lausetta ja tunnistanut kuvakorteista kissan ja koiran sekä hienosti tavannut oman nimensä. Jopa lääkäri oli ollut häkeltynyt tilanteesta. "Mitään tällaista me emme ole koskaan ennen nähneet!", hän päivitteli. Presidentin aivot tarkistettiin vielä varmuuden vuoksi sähköllä. Koska tulos oli kuitenkin täysin selvä, niin tutkiva lääkäri oli pyytänyt lopuksi presidentti Trumpin nimikirjoituksen käteensä.
...
PS. 2.6.2026: Eräällä sivustolla on juuri julkaistu blogimerkintä, jonka otsikko kuuluu suomennettuna: Mene valoon, Donny. Mukana tulee kiva kuva.
Jokunen päivä sitten ajatuksiini oli noussut tällainen paise, ei kun asia:
Jahas. Yhdessä Futuraman jaksossa on perseessä oleva paise, joka näyttää Susan Boylelta (s. 1961) ja laulaa. Milloin viihde on kehittynyt tähän pisteeseen?!!
Futurama on aikuisten piirretty tv-sarja, joka sijoittuu tuhannen vuoden päähän tulevaisuuteen. Sen on luonut Matt Groening (s. 1954), joka on syyllinen myös ikiaikaiseen Simpsonit-televisio-ohjelmaan.
Futuraman tärkein päähenkilö on miespuolinen nuorehko pizzalähetti Fry, joka on joutunut tulevaisuuteen. Hän tulee palkatuksi tulevaisuuden kuljetusfirmaan, joka käyttää avaruusalusta toimintaansa. Firmaa johtaa ikivanha professori Farnsworth, joka oli perustanut sen, jotta saisi varoja eräänlaiseen tiedemiehen työhänsä. Yksi työtovereista on miespuolinen jamaikalainen älykkö tai byrokraatti nimeltä Hermes ja toinen taas myöskin miespuolinen mutta kahdella jalalla kulkeva äyriäisen kaltainen olento tohtori Zoidberg, joka on eräänlainen lääkäri, tarkoittaen, että hän tuntee huonommin ihmislääketieteen kuin MINÄ.
Zoidberg saattaa joskus käyttäytyä mielipuolisen oloisesti, mutta osa tästä saattaa johtua lajityypillisistä piirteistä. Lisäksi Zoidbergilla on huono itsetunto.
Fry ei ollut oikein sopinut omaan aikaansa, mutta siihen verrattuna hän tulevaisuudessa suorastaan hehkuu tyytyväisyyttä. Siihen verrattuna.
Fry on ihastunut yksisilmäiseen naispuoliseen työtoveriinsa Leelaan. Leela on paitsi mutantti niin myöskin yrityksen kuljetusavaruusaluksen kapteeeni. Ja fyysisesti hyvin voimakas.
Mutantit asuvat yleensä Maan pinnan alla. Leela on sattuneista syistä poikkeus tähän sääntöön.
Fryn paras ystävä on Bender-niminen miespuolinen työtoveri, joka on robotti. Tämän koko nimi kuuluu Bender Bending Rodríguez.
Tulevaisuuden maailmassa robotit ovat kehittyneet, tai ne on kehitetty, älyllisiksi olennoiksi, joilla on yleensä myös seksuaalinen identiteetti.
Vielä on työtovereissa Amy-niminen rikkaan suvun jälkeläinen, joka on kotoisin Marsista ja joka on Farnsworthin yrityksen pitkäaikainen harjoittelija ja tohtorikoulutettava.
Bender on kuin aikuinen ja parannettu versio South Park -sarjan pikkupojasta Eric Cartmanista, joka on psykopaatti ja jolla on rotuennakkoluuloja, sen ohella, että hän sattuu olemaan robotti.
Bender itse ei ole psykopaatti, mutta hänellä on jonkinlaisia luonnevikoja kuten tietynlainen itsekkyys. Sekä alkoholismi. Siitä huolimatta hän on jossain määrin kunnollinen työtovereitaan kohtaan ja on ystävä Frylle. Jossain hänen kuorensa alla on kuvaannollinen sydän.
Benderin harrastuksiin kuuluu varastaminen.
Äskettäin näkemässäni Futuraman jaksossa on olympialaiset, joita työporukka menee yhdessä katsomaan.
Bender on syntynyt taivuttajien kokoonpanolinjalla. Siksi hän miettii, että hän voisi pärjätä varsin hyvin robottien taivutuskisoissa. Mutta kun hän näkee erään miespuolisen robotin taivutussuorituksen, hän masentuu, kun huomaa, ettei hänellä sittenkään olisi kisassa jakoa.
Mutta sitten Bender hoksaa, että hän voisi osallistua kisaan naispuolisena robottina. Hän sonnustautuu naiseksi ja menee ilmoittautumaan. Hän keksii itselleen sopivanlaisen maan, jota edustaa. Hänet päästetään mukaan. Hän käyttää nimeä Coilette.
Mutta ennen kuin pääsee näyttämään kykynsä "naisena", hän joutuu huomaamaan, että osallistujilta vaaditaan osallistuminen sukupuolen tarkistustestiin.
Työporukka murtautuu sitten telttaan, jossa voi käyttää välineitä sukupuolenvaihdosleikkaukseen. Bender muunnetaan häthätää naisrobotiksi.
Ja oi, katso: Bender voittaa sarjansa.
On kuitenkin vaarana, että uusi sukupuoli muuttuu pysyväksi, jos vaihdosta takaisin ei suoriteta aivanpianhetikohta.
Ja aikaa myöten yhä enemmän alkaa Bender osoittaa naispuolisen robotin elkeitä, ihan luonnostaan.
Hän pääsee esiintymään voittonsa jälkeen tv-studioon. Siellä häneen ihastuu palavasti miespuolinen hyvin kuuluisa robottinäyttelijä.
Bender päättää leikkiä mukana. Hän menee kuuluisan näyttelijän kanssa treffeille kalliiseen ravintolaan.
Ennen pitkää ollaan niin pitkällä, että näyttelijärobotti kosii Benderiä. Tämä suostuu.
Hänen tarkoituksensa on kuitenkin solmia avioliitto ihastuneen kanssa, ja sitten ottaa avioero, jolloin saa hitosti rahaa avioeron seurauksena.
Kuitenkin jossain Benderin syvyyksissä sijaitsee jonkinlainen omatunto. Hän ei haluaisikaan loukata hänen esittämäänsä hahmoon rakastunutta suurta näyttelijää.
Leela antaa hyvän neuvon sillä ehdolla, että Bender suostuu jatkossa pysyttäytymään alkuperäisessä sukupuolessaan. Neuvo on sellainen, että koska kyseinen näyttelijä on näyttelijä, tämä hyväksyisi paremmin rakkaansa menetyksen, jos asiaan liittyisi kunnon draamankaari.
Ja niin aletaan pitää häitä. Bender esittää yhtäkkiä olevansa kuolemassa erääseen tautiin. Sulhasen esitettyä ihmettelynsä, että eikö tämä tauti ole kotoperäinen aivan muussa maassa, Leela tulee ryminällä ja valepukuisena paikalle ja syyttää Benderiä, ei kun Coilettea, jonkin asian varastamisesta ao. maassa. Ja sitten keihäs lentää kohti Benderiä. Se ei edes osu, mutta Bender esittää nyt haavoittunutta. Sulhanen näkee morsiamensa "kuolevan" ja kykenee tämän ansiosta jatkamaan elämäänsä.
Loppu hyvin, kaikki hyvin. Ja Bender muunnetaan äkisti ja tohinalla takaisin miesrobotiksi.
Älyttömän hauska on Futuraman jakso, jossa sattuneista syistä päähenkilöiden kuljetusavaruusalus haaksirikkoutuu vahingossa luodun avaruuden madonreiän kautta vuoden 1947 New Mexicon Roswelliin, joka tunnetaan tuona vuonna tapahtuneesta "UFO"-tapauksestaan.
Sotilaat saavat napattua kiinni tohtori Zoidbergin, joka ei kuitenkaan pelästy ollenkaan tilannetta.
Tämän viettäessä aikaa nukkuma-asennossa huoneessa, johon hänet oli viety, eräs upseeri tulee kysymään häneltä, että mitä hän tekee täällä. Zoidberg vastaa tähän tapaan: "I move along, officer." Tohtori luulee kysyjää poliisiksi ja luulee nukkuneensa puiston penkillä.
Ja sitten tutkitaan sitä, mitä kiinnisaatu eliö syö. Häntä varten on katettu suuri pöytä täyteen kaikenlaista ruokaa. Tohtori Zoidberg on innoissaan, mutta hänelle tulee suru puseroon hänen tajuttuaan, ettei hänellä ole lompakkoa mukana. Koetta valvova upseeri sanoo hänelle sitten kaiuttimen välityksellä: "Se on ilmaista."
Ilmoitusta seuraava ruokailu olisi katsomisen arvoista. Ruokaa osuu aina välillä suurella nopeudella lasiin tai pleksiin, joka erottaa tutkimuskohteen tarkkailijoista.
...Roswellin Area 51 on Yhdysvaltain asevoimien tukikohta, jossa on muun ohella testattu uusia asejärjestelmiä mahdollisimman salassa. Jakso oli kyllä hauska.
Yhdessä jaksossa taas oli hauskaa, kun poliisit jahtaavat autolla liikkuvaa miestä, jolla on pelkääjän paikalla laatikko. Poliisien saatua lopulta pysäytettyä pakenijan käy ilmi, että miehen nimi on Erwin Schrödinger. He kysyvät tältä, mitä laatikossa on. Pidätetty kertoo sen sisältävän kissan, myrkkyä ja cesium-atomin (joka cesiumin radioaktiivista isotooppia 137). Toinen poliiseista tiukkaa, onko kissa elävä vai kuollut. Schrödinger vastaa: "Molempien olotilojen superpositio siihen asti, kunnes laatikon avaa." Ja kyselijäpoliisi lausuu tiukasti: "Niinhän sinä väität." Ja avaa laatikon. Kissa osoittautuu tällä kertaa eläväksi ja hyökkää tiukasti kyselijäpoliisin kimppuun.
Kissa olisi voinut olla kuollutkin.
Jaksossa on kyse tietenkin kvanttifysiikasta, josta minulla on alkeellinen mutta yleissopiva käsitys sellaiseksi ihmiseksi, joka ei ole koskaan yliopistossa opiskellut fysiikkaa. Tällä vähäisellä tietomäärällä onnistuin saamaan kyllä aikoinaan aikaiseksi pätevähkön kirjaesittelyn Carlo Rovellin kirjoittamasta 2020-luvulla julkaistusta tietokirjasta Valkoiset aukot – horisontin sisällä.
Kvanttifysiikka on toinen modernin fysiikan kahdesta peruspilarista. Toinen näistä on yleinen suhteellisuusteoria. Kummatkin ovat juuri saavuttaneet sadan vuoden iän, ja fysiikassa ei mikään kävisi järkeen ilman näitä. Ja niiden käytännön sovellutukset ovat ilmiömäisiä. Sen enempää tietoteknisiä laitteita kuin GPS:kään ei olisi olemassa ilman näiden teorioiden tuomaa varsin merkittävää tieteellisen tiedon lisäystä.
Muistan Fingerpori-sarjakuvan pätkän, jossa päähenkilö, tutkija Heimo Vesa, soittaa Erwin Schrödingerin ovikelloa ja oven avauduttua avautuu tälle tämän kissasta, josta ei tiedä, onko se elävä vai kuollut.
Futuramaa voi pitää kevyenä, tai jopa pehmeänä, fiktiivisenä tieteistarinana. Siinä määrin se nimittäin unohtaa fysiikan lakien sekä biologian ja fysiologian tosiasiat aika ajoin.
...Olen vasta myöhäisellä aikuisiälläni eli tänä Jeesuksen vuonna 2026 ruvennut katsomaan Futuramaa.
Olin toissa iltana katsonut käyttämästäni tallennuspalvelusta dramatisoitua sotadokumenttia, jossa mainittiin "juoksuhautajalat", jossa on kyse siitä, että kun jalat joutuvat olemaan kylmissä ja märissä olosuhteissa pitemmän aikaa, niin seurauksena on verenkierron häiriintyminen ja mahdollisesti lopulta jopa elävä tarve amputaatiolle.
"Juoksuhautajalat" olivat olleet varsin yleisiä ensimmäisen maailmansodan aikana länsirintamalla, kun porukat joutuivat vallan viettämään aikaansa juoksuhaudoissa, joissa oli jonkin verran kosteata.
Mutta tässä ohjelmassa oli kyse toisen maailmansodan melko lopulla käydystä pitkällisestä kamppailusta kansallissosialistisen Saksan valtakunnan länsiosassa rajan pinnassa käydystä pitkäaikaisesta ja verisestä kamppailusta Hürtgenin metsässä. Saksalaisen osapuolen kannatti pitää kiinni mahdollisimman pitkään jokaisesta metristä tällä alueella, koska sen takana olisivat maisemat paljon aukeampia, jolloin länsivihollisen etenemisen hidastaminen saatikka pysäyttäminen olisivat paljon vaikeampia hommia hoitaa. Ja saksalainen osapuoli onnistuikin pitämään pintansa alueella ylivoimaa vastaan melko pitkään siitä huolimatta, että se oli joutunut haalimaan puolustushommiin sieltä täältä sekalaisia joukkoja sekalaisista osista asevoimiaan.
Yhdysvaltalaiset sotilaat joutuivatkin kaiken muun kauheuden ohella kohtaamaan metsässä mutaiset maisemat sekä runsaasti sadetta, jotka veivät "juoksuhautajalkojen" muodossa miehiä pois vahvuudesta joko pysyvästi tai väliaikaisesti.
Ja ohjelman jakson näkemistä seuraavana yönä näinkin sitten unen, jossa minulla oli kystia jalkapohjat ja -terät täynnä. Niiden sisältö oli paksua. Pusertelin kystiani, jotta käveleminen alkaisi luonnistua paremmin. Siteeraan Spede Pasasta: "Se on niin kiva."
PS. Omien kystien puserteleminen ei ole oikeasti suositeltavaa, vaan se homma kannattaa potilaan suosiolla antaa lääkärille. Jos pusertelee kystaa ja jos se sitten puhkeaa, muodostuu näin syntyneen haavoittuneen kystan alueelle arpikudosta, joka jatkossa vaikeuttaa kystan menestyksellistä poistamista. Ja sitä paitsi reikä ihossa tuo ihon alle bakteereita, jotka voivat olla varsin ikävä asia siellä suunnassa. Infektio ei ole naurun asia!
Voisin pyytää veljiäni ostamaan minulle 60-vuotissyntymäpäivälahjaksi kävelykepin. Sitten minulla olisi syytä jatkaa elämistä.
Terveyttä piste netissä sanotaan näin: "Gardnerin oireyhtymä on harvinainen geneettinen sairaus. Se aiheuttaa yleensä hyvänlaatuisia tai ei-syöpäkasveja."
Kyllä minäkin haluaisin syödä mieluiten ei-syöpäkasveja, jos pitäisi valita.
Sairaudesta on onneksi olemassa myös, vaikkakin kauhean lyhyt, Wikipedia-artikkeli.
Duodecim-lehdestä taas löytyy paljon laajempi artikkeli, jossa periaatteessa on käsitelty sairautta nimeltä Familiaalinen adenomatoottinen polypoosi (FAP), jonka eräänä ilmentymänä Gardnerin oireyhtymää pidetään tai voidaan pitää. FAP-sairaudelle on tyypillisintä satojen tai tuhansien adenoomapolyyppien ilmaantuminen paksusuolen alueelle. Ihossa näkyvät kasvaimet taitavat sitten olla tuota Gardneria, joka lienee melkoisen harvinainen ilmentymä.
Muissa asioissa voit kenties konsultoida blogiani Television potilastapauskertomukset. Taikka omaa lääkäriäsi.
terveisin nimimerkki Kystamaamiinoilla voitaisiin korvata perinteiset maamiinat
Se on asia, josta olen tavannut käyttää nimitystä "yhdistykseni". Koska kotikaupunkini Vantaa, jossa se sijaitsee, on laaja, on yhdistykselläni kaksi toimipistettä, yksi kummassakin "jalassa". Kotitanhuviani lähimpänä sijaitsee Martinlaaksossa länsi-Vantaalla sijaitseva lafka (joka vielä vuosi sitten oli sijainnut paljon pienemmissä huonompien kulkuyhteyksien varrella sijaitsevissa tiloissa, joita lähellä oli toisaalta sijainnut runsaasti luontoarvoja).
Kävin tässä yhtenä päivänä virallisena puolenpäivän jälkeisen kävelylenkin vetäjänä kunnon lenkillä sen lähiympäristössä yhden toverin kanssa. Teimme matkaa riittävästi, ja myöskin kävimme sillä kertaa paikkakunnan korkeimmalla huipulla.
Martinlaakson korkein huippu on kuitenkin paikallaan, koska paikkakunta on saanut nimensä Martinvs Tovrsilaisen (316/317–397 jJs.) mukaan. Hän on eräänlainen katolilaiskirkollinen "pyhimys".
Daniil Harmsin antaman tiedon mukaan arkkimandriitatkin voidaan nostaa yön ajaksi kaappien päälle.
Tämä heppu, siis Martinvs, vaikka ei ollutkaan arkkimandriitta, kuultuaan nimityksestään Toursin piispaksi, piiloutui hanhitarhaan. Hyvä meininki! Mutta hanhet kavalsivat hänet viejille, ja niin hän joutui menemään Toursiin. Tosin tämä ei ole varma tieto, vaan todennäköisemmin pelkkä legenda. Silti Martinvs on saattanut olla oikeastikin vaatimaton ihminen.
Hänen hengellinen toimintansa osuu aikakauteen, jolloin kristinuskoisuus oli ehditty laillistaa Rooman valtakunnassa. Siksi hänelle ei ollut mahdollista kristillinen marttyyrikuolema. Mutta sentään hän sai kärsiä vankeusrangaistuksen siksi, koska oli päättänyt erota asevoimista ennen värväyssopimuksessa määrätyn ajan päättymistä.
Raision ja Marttilan vaakunoissa on tämä Martinvs ikään kuin kuvattuna. Mutta arvostelen vaakunoita siitä, että niissä hänellä ei ole kädessään spatha vaan jokin modernimpi, tai sanotaan: keskiaikainen, miekka.
Martinlaaksolla taas ei ole omaa vaakunaa, koska paikkakunta on "pelkkä" Vantaan kaupunginosa.
Paul Bourke -nimistä henkilöä on kiinnostanut se kysymys, että mikä on kristinuskoisuuden mukaisen taivaan lämpötila. Mies on laskenut asian käyttäen hyväkseen Stefanin–Boltzmannin lakia, joka on fysikaalinen laki, jonka mukaan mustan kappaleen säteilemä teho pinta-alaa kohti on suoraan verrannollinen lämpötilan neljänteen potenssiin.
Hän perustaa taivaan todellista lämpötilaa koskevat laskelmansa Jesajan kirjan 30. luvun 26. jakeeseen, joka kuuluu kokonaisuudessaan näin:
Silloin kuun valo on oleva kuin auringon valo, ja auringon valo on oleva seitsenkertainen, kuin seitsemän päivän valo yhdellä kertaa – sinä päivänä, jona Herra sitoo kansansa haavat ja parantaa sen ruhjeet ja vammat.
Bourke oli siteerannut vain asian kannalta oleellisen osan jakeesta selitystekstissään:
Moreover
the light of the moon shall be as the light of the sun, and the light
of the sun shall be sevenfold, as the light of seven days
Kaava ja sen mukaiset laskut löytyvät tältä hänen nettisivujensa sivulta: Heaven is hotter than hell!.
Eilen mieleeni oli noussut ajatus kaiken turhuudesta. Tämän laukaisi päähäni se, että satuin kuulemaan Tuomari Nurmion ikivireän "lastenlaulun" Lasten mehuhetki vuodelta 1981.
Onnistuin myös lopulta keksimään, mihin ajatus kaiken turhuudesta liittyi.
Se liittyi siihen, että minua jonkin verran ottaa päähän eettisten pyrintöjen turhuus. Eetikkona oleminen ja eläminen on kovin hedelmätöntä.
Asiaan jotenkin liittyen, siteeraan alla kristinuskoisten pyhän kirjan Raamatun vanhimmassa 3/4-osassa eli Vanhassa testamentissa olevaa Saarnaajan kirjaa, tarkemmin sanoen sen luvun yhdeksän jaetta 11. Raamatun versio on Suomen virallisen evankelisluterilaisen kirkon Raamattu vuodelta 1992. Oi, katso:
Vielä tämän minä havaitsin auringon alla:
Juoksu ei ole nopeiden vallassa
eikä sota sankareiden,
ei leipä viisaiden,
ei rikkaus kyvykkäiden
eikä menestys älykkäiden.
Kaikki on ajan ja kohtalon vallassa.
Siteeraan vielä saman luvun alusta jakeet yhdestä kolmeen:
Kaiken tämän olen ottanut sydämelleni, tätä punninnut mielessäni: millä tavoin hurskaat ja viisaat ja heidän tekonsa ovat Jumalan kädessä. Ei ihminen itse tiedä, käykö hän kohti vihaa vai rakkautta. Kaikki, mikä hänen eteensä tulee, on turhuutta, koska kaikkien kohtalo on sama: niin jumalisen kuin jumalattoman, niin hyvän kuin pahan, puhtaan ja saastaisen, uhraajan ja sen joka ei uhraa. Hyvän käy samoin kuin syntisen, valan vannojan samoin kuin vannomista karttavan. Kaikessa, mikä auringon alla tapahtuu, on lohdutonta juuri se, että jokaisen kohtalo on sama, niin kuin sekin, että ihmisen sydän on pahuutta täynnä ja että hänen sisimmässään asuu mielettömyys koko hänen elinaikansa, ja sen jälkeen – suoraa päätä vainajien joukkoon!
Minusta on nyt parasta panna aikaisempaa enemmän painoa estetiikalle. Estetiikka on hyvä, ja kaunista.
Ja kauneutta voi löytää vaikka mistä asioista.
...Mieleeni on noussut silti myös ajatus pyrintöjen turhuudesta elämässä yleisemminkin, sillä vaikka maailmankaikkeuden ensimmäinen perustava aines on järjestys, niin toinen sellainen on kaaos, joka on yhtä todellinen ja kiinteä osa todellisuutta kuin edellinenkin...
PS. 10.5.2026: Nousi ja tuli tässä myös elävästi mieleeni blogitekstini maailmankaikkeuden kahdesta kaistasta, joista vasemmanpuoleinen on kuollut elämätön maailmankaikkeus ja oikeanpuoleinen on elämä ja sen eri ilmenemismuodot.
Etelä-Afrikassa rotusortohallinnon aikana voimassa olleiden, rotuerotteluun liittyvien lakien, tärkein tehtävä oli pitää valkoihoiset vallassa. Albinismi on kamala sairaus. Esimerkiksi kaivoksilla johtajat olivat valkoihoisia ja työntekijät järjestään tummaihoisia. Tummaihoisista monet olivat eteläintialaisia, Amazonin alueen alkuperäisasukkaita, samoalaisia, maoreita tai hainanilaisia, ja joka tapauksessa sellaisia ihmisiä, joilla ei ollut vaivanaan albinismia.
Olin joskus aikoinaan linkin kyseistä rainaa käsittelevään artikkeliin lähettänyt kahdelle kaverilleni. Nyt paljon myöhemmin toinen heistä oli onnistunut löytämään pätkän verkosta. Se oli varustettuna eräänlaisella suomenkielisellä tekstityksellä.
Fiktiivinen elokuva on nimeltään Black Gestapo, suomeksi Musta Gestapo, se on julkaistu vuonna 1975, ja se tavallaan kommentoi ilmestymisaikanaan ajankohtaista jossain määrin militanttia Mustat pantterit -järjestöä, jonka oli tarkoitus hankkia oikeutta afroyhdysvaltalaisille ihmisille mukana lukien mulatit. Eli kyseessä on vakava asia.
Elokuvan oli ohjannut sittemmin kuollut Lee Frost (1935-2007). Tämä oli tuotteliaahko ja monipuolisesti hommaillut filmi-ihminen, joka sai aikaan joukon matalan budjetin elokuvia, joista useat olivat eksploitaatioita. Ja tämä elokuva on eräänlainen blaxploitaatioelokuva, vaikkakin muista melko selvästi eroava, jos saan näin sanoa.
Mustassa Gestapossa on toiminnan keskiössä sotilasmallisiin univormuihin sonnustautunut afroyhdysvaltalaiseen väestönosaan kuuluvien etuja ja ihmisarvoa ponnekkaahkosti puolustava liike.
Vastapuoli elokuvassa on joukko mahtavia, tai mahtailevia, vallan törkeitä ja kusipäisiä valkoisia miehiä. Jotka tekevät mitä haluavat afroyhdysvaltalaisen yhteisön jäsenten piirissä.
Valkoisia miehiä ei Mustassa Gestapossa nähdä pahemmin juuri koskaan myönteisessä valossa. Sanoisin vielä, että myöskin elokuvan naiskuvassa olisi hieman parantamisen varaa.
Rainan juoneen kuuluu myös se, että kaikki hyvikset eivät halua olla hyviksiä viimeiseen asti vaan ajautuvat radikaaleihin tekoihin. Ja johtajat saattavat puolestaan ajautua omanlaisikseen kusipäiksi.
Ohjaaja Frost ei välttämättä suhtautunut elokuvaa työstäessään hirveän myönteisesti tosielämän Mustien panttereiden radikaalisiipeen, ja se näkyy.
Elokuvan näyttelijät ovat kuitenkin suurin piirtein kaikki huonoja. Heitä voisi vaikka verrata alkuperäisen, 1980-luvun, MacGyver-sarjan roistojen näyttelijöihin.
Juonikin on hiukan yksioikoinen ja koreografiat huonoja.
Minulle ja kolmelle toverilleni, jotka elokuvan katsoimme yhdessä viime viikon lauantaina, se tuotti joka tapauksessa suurta iloa, millä ei ollut mitään tekemistä oluen kanssa, jota nautimme myös. Tai, no yksi meistä nautti viiniä. Lisäiloa meille aiheutti täysin kammottava "suomenkielinen" tekstitys. Ilmeisesti joku oli aikanaan kääntänyt Googlen automaattikääntimellä elokuvan, ja meille oli aivan selvää, että tekstityksen laatua ei kukaan ihminen ollut tarkistanut eikä tarkastanut sen "valmistuttua".
Joka tapauksessa katsomisen arvoinen, oikea mutta parempi "kalkkuna", oli kyseessä. Pisteitä sai myös omaperäisyydestä.
Halusin vain kertoa minun ja tovereideni viime viikon lauantaina kohtaamasta ilosta.
PS. Voit halutessasi käydä lukemassa Ilja Rautsin kirjoittaman tätä tekstiäni paremman elokuva-arvostelun elitistiseltä Elitisti-sivustolta. Arvostelu on vuodelta 2004.
Olen tainnut lukea elämäni aikana englantilaisen kirjailijan Terry Pratchettin (1948-2015) Kiekkomaailma-sarjan romaaneja ainakin useita. Tosin en mitenkään kovin kronologisessa järjestyksessä. Sarjan tarinat tapahtuvat litteällä planeetalla, joka sijaitsee neljän melko suurikokoisen norsun päällä, jotka puolestaan seisovat vielä suurikokoisemman kilpikonnan, joka vaeltaa avaruudessa, päällä.
Sarjan maailmassa luonnonlait eroavat hieman meidän maailmamme luonnonlaeista, ja magiakin saattaa olla läsnä. Maailman teknologinen taso on jonkin verran meidän maailmaamme jäljessä, mutta vain jonkin verran.
Minua itseäni miellyttää se, että Kiekkomaailman väestöön kuuluu muitakin älyllisiä lajeja ihmisten lisäksi, sellaisia kuten ihmissudet, vampyyrit, peikot ja kääpiöt. Meidän maailmastammehan toinen älyllinen laji, neandertalinihminen, oli hävinnyt kokonaan jo noin 40.000 vuotta sitten. Floresinihminen oli hävinnyt vasta jonkin verran aikaisemmin. Mainitsen tämänkin lajin, koska huolimatta pienestä aivotilavuudestaan sillä oli saattanut olla yhtä suuret älynlahjat kuin myöhäisillä pystyihmisillä. Toisaalta viimeiset pystyihmisistä ovat saattaneet elää samoihin aikoihin kuin viimeiset floresinihmisistä.
Terry Pratchettin Kiekkomaailmaan sijoittuva romaani Niistäjä on julkaistu vuonna 2011 nimellä Snuff ja suomeksi viisi vuotta myöhemmin.
Niistäjän juoni alkaa siitä, kun paikallinen diktaattori Vetinari määrää työholistin Vartiostonsa komentajan Sam Vimesin lähtemään puolisonsa, hirveän rikkaan lady Sybilin, kanssa maalaiskartanoon lomalle. Vaimoke oli itse asiassa toivonut tällaista jo pitkään.
Sam Vimes on entinen katujen kasvatti ja kokenut katupappelija, joka oli myöhemmin onnistunut luomaan menestyksellisen uran poliisivoimissa. Hän on hirvittävän pätevä, ja sitä paitsi rehellinen. Ja Vetinari vaikuttaa luottavan häneen.
Vetinarin valtakunta on diktatorisesta hallinnostaan huolimatta oikeusvaltio. Minua miellyttää tämä. Vetinarikin on mielestäni hienosti luotu persoona.
Vimesillä ja Sybilillä on myös pieni poikansa mukana lomareissulla. Tämä Sam Vimes nuorempi pitää erityisen paljon ulostetta käsittelevistä kirjoista. Niiden ansiosta hän on myös oma-aloitteisesti saanut tartuttua muunkinlaiseen kirjallisuuteen.
Komentaja Vimes joutuu nyt kohtaamaan maaseudun kurjan tylsyyden ja pelottavat luonnoneläimet, joista hänellä ei ole kokemusta. Suurella henkilökunnalla varustettuun kartanoon heitä seuraa myös Vimesin taatusti luotettava ja vakaa "herrasmiespalvelija", jolla on hieman samanlainen tausta kuin isännällään. Palvelija ei kuitenkaan ole poliisilaitoksen palveluksessa eikä ole siellä koskaan ollutkaan.
Maaseudulla ihmisillä on myös erilaiset tavat ja erilainen mentaliteetti kuin kaupungissa.
Sen lisäksi että hän pääsee nyt olemaan enemmän poikansa kanssa, Vimes pelkää muuten joutuvansa kokemaan täyttä tylsyyttä aivan koko lomansa ajan.
Mutta vanhan poliisin nenä on vainukas. Rikos haisee siihen.
Ja mitä tästä sitten seuraa, kun tällainen poliisi pistää nenänsä asioihin oman toimivalta-alueensa ulkopuolella.
Niistäjässä käsitellään paljon hiisiongelmaa. Jos en hiisiä aikaisemmin ole tässä maininnut, niin näitä pidetään kirjan maailmassa jonkin verran haitallisena väkenä. Toisaalta hiidet kuuluvat siinä myös älyllisiin lajeihin, vaikka voivatkin olla muulajisten mielestä aikamoinen riesa.
Tässä romaanissa ei käsitellä ollenkaan Kiekkomaailman maantiedettä, ja magiakin on paikalla vain viitteenomaisesti. Sen sijaan eri älyllisten lajien enemmän tai sitten vähemmän rauhaisa rinnakkaiselo samalla planeetalla tuodaan voimallisesti esiin.
Ja täytyy sanoa, että uppouduin kirjan maailmaan oikein urakalla.
Olinhan minä jokunen kuukausi sitten julkaissut kahdessa eri blogissani merkinnän otsikolla Kuolemaan voi luottaa enemmän kuin elämään (julkaisu 1, julkaisu 2), jota voi halutessaan nimittää maailman masentavimmaksi blogimerkinnäksi. Se on ikään kuin paljon lyhyempi ja filosofinen versio venäläisen kirjailijan Fjodor Dostojevskin romaanista Kirjoituksia kellarista.
Tämä merkintäni on ikään kuin jatkoa tuolle blogitekstilleni. Esitän asiani vertauksella:
On tie, jolla on kaksi kaistaa. Vasemmanpuoleinen on kuollut elämätön maailmankaikkeus ja oikeanpuoleinen on elämä ja sen eri ilmenemismuodot.
Oikeanpuoleiselta kaistalta on mahdollista siirtyä vasemmalle kaistalle ja pitemmällä tähtäimellä sen joutuukin tekemään. Kun on tämän kaistanvaihdon, siirtymän, tehnyt, ei kykene enää palaamaan oikeanpuoleiselle kaistalle.
Lunni on Kongon mandrillin, pingviinin, tukaanin ja papukaijan sekoitukselta näyttävä jyrkillä kalliorinteillä pesivä ruokkien | heimoon kuuluva lintu.
Lunnikoira (norj. norsk lundehund) taas on norjalainen lunnien metsästykseen jalostettu pienehkö koirarotu. Lunnikoiralla on runsaasti fysiologisia sopeumia hommaan. Lyhyesti sanoen lunnikoiraa voi nimittää notkeaksi koiraroduksi.
Koiralunni taas on koiria metsästävä lunnilaji.
En olekaan hyvään aikaan julkaissut täällä unikertomuksiani, joten tässä taas olisi:
Olin jonkin iloisen porukan mukana jossain muualla, ja siellä oli mies, jolla oli hieno, moderni kahvinkeitin. Satuin kuitenkin näkemään, mitä sen sisään oli sullottu. Sisällä oli vahvaan hajoamisen tilaan ehtinyt ihmisruumis.
Olin oikein, että ette kai te aio juoda tätä kahvia. Ilmeisesti muut eivät kuitenkaan tietäneet asian todellista laitaa.
Minun täytyy myöntää, että mitä vuoden 2024 marraskuussa uudemman kerran yhden välikauden jälkeen Yhdysvaltain presidentiksi valitusta Donald Trumpista sanotaankin, niin ainakaan häntä ei voi sanoa presidentilliseksi. Tai voi sanoa, mutta ei siinä olisi mitään järkeä.
Lisäksi voidaan sanoa, että mies on muuttanut maailman menon perusteellisesti. Muu maailma voi nyt luottaa siihen, että Yhdysvaltoihin on jatkossa paha luottaa.
Jos halutaan olla vielä ilkeitä, niin presidentti Trumpia voi myös sanoa narsistiksi. Poliitikolle kuin poliitikolle tietty määrä narsismia voi olla paitsi iloksi niin myös hyödyksi tärkeiden yhteiskunnallisten asioiden hoidossa, mutta Donald Trump on tässä asiassa myös vetänyt pisimmän korren.
Sanon kuitenkin lopuksi kuin Matti Vanhanen: anteeksi viiltävästä analyysistäni. Olen saattanut loukata joitakin lumihiutaleita ihmisiksi aivan samoin kuin Jussi Halla-ahokin on tehnyt. Tai ne tanskalaiset pilakuvat. Tai entinen pilalehti Charlie Hebdo. Tai Hannu Salama romaanillaan Juhannustanssit.
Tänään pidettiin yhdistykseni toimipisteissä pienimuotoiset päästäisjuhlat. Itse osallistuin länsipään juhlintaan.
Juhlalounas oli klo 11-12. Se maksoi ilmoittautuneille kävijöille 2,5 euron verran.
Siihen sisältyi perunasalaattia, lihapyöryköitä ja falafelpyöryköitä. Jälkiruoaksi sai ottaa kahvin (tai vastaavan) ja päästäislaiskiaispullan.
Välillä taisi olla bingoa, ja minä häivyin kauas, mutta en viitsinyt hakea lainaan paikallisen toimipisteen kaiutinta alkaakseni soittaa itselleni bingopakolaismusiikkikappaletta.
Jätin suosiolla juhlan takia vetämättä normaalisti puolen päivän jälkeen vetämääni kevyttä kävelyä toimipisteen lähiympäristössä.
Klo 13-14 pidettiin luokkahuoneessa normaalisti Hyvän mielen ryhmä.
Klo 15 kaikki loppui siltä päivältä.
Uudeksi lopuksi hieman triviaa. Päästäislaiskiainen on pienin kaikista laiskiaislajeista. Se tuhisee, ja sillä on eloisa kapea kuono.
Kystien seinämistä voisi saada aikaan äänettömän tuulikellon. Aivan kuten sukkahousuista ja kuivista makkarankuorista.
Keksin juuri, eli noin 20 minuuttia sitten, Jeesus-vitsin, jota toivottavasti kukaan ei ole aikaisemmin kuullut:
Kysymys: Mistä kalasta Jeesus erityisesti piti?
Vastaus: Abban sillistä.
PS. Vitsin voi ymmärtää sellainen, joka jonkin verran tuntee Uuden testamentin, kristillisen Raamatun ajallisesti nuorimman suurosion, joka lienee osiltaan kirjoitettu valmiiksi tai muistiin 30-luvulta noin vuoteen sata asti, maailmaa.
Viime viikolla kävelylenkkieni kokonaispituus oli jäänyt selvästi vajaaksi. Asiaa ei auttanut yhtään se, mikä yhdistyksessäni oli länsipuolen toimipisteessä perjantaina. Silloin en päässyt tovereiden kanssa päivälenkille.
Selitän asiaa alempana. Ensin kuitenkin pieni sivupolku.
Rooman valtakunta valloitti suuren osan Britanniasta Kaledonian eli Skotlannin eteläpuolella keisari Clavdivksen (10 eJs. – 54 jJs., virassa 41–54 jJs.) aikana. Valloitus aloitettiin vuonna 46. Jo Gaivs Ivlivs Caesar (100 – 44 eJs.) oli käynyt legioonineen riehumassa seudulla kahteen eri otteeseen noin sata vuotta aikaisemmin, mutta hän ei saanut aikaan pysyvää valloitusta huolimatta merkittävistä sotapäällikön kyvyistään. Itse asiassa hän oli vähällä menettää retkillä niin legioonansa kuin henkensä. Mutta hän selvisi kuitenkin kotiin, eivätkä hänen komennossaan olleet legioonansakaan isommin tuhoutuneet, vaikka ne joutuivatkin kokemaan kovia paikkoja.
Marcvs Avrelivs (121–180, virassa 161-180) taas oli Rooman keisari, joka palkkasi paimentolaisia Rooman legiooniin. Näihin kuului sarmaatteja, jotka palvelivat roomalaisessa Britanniassa. Sarmatialaisten ratsuväkiyksiköiden tunnuksena on ilmeisesti toiminut lohikäärmeenmuotoinen tuulipussi. Se on koostunut metallista valmistetusta lohikäärmeen etuosasta ja sen jälkeen tulevasta kankaisesta pitkänomaisesta pussista, ja se oli sijoitettu tangon päähän. Lohikäärmehökötys mitä ilmeisemmin piti ujeltavaa ääntä, kun sitä kuljetettiin vauhdilla ratsun mukana.
Minua kiinnostaa tämä wanha asia sen vuoksi, että on mahdollista, että Walesin lipussa näkyvä lohikäärme mahdollisesti periytyy jo roomalaisajalta. Ainakin olisi tosi söpöä, mikäli näin todella olisi.
Kun Rooman keisari vuonna 410 jätti Britannian oman onnensa nojaan valtakunnan muiden vaikeuksien takia, kelttiläisten maakunnan asukkaiden täytyi yrittää puolustautua omin keinoin saarelle vyöryviä laittomia maahanmuuttajia so. germaaniheimoja vastaan.
Britannialaiset kokivat olevansa tässä vaiheessa niin roomalaisia kuin kristittyjä. Valitettavasti germaanivyöryläispakanoiden aseellista hyökkäystä Lebensraumin puolesta oli vaikea saada pysäytetyksi saatikka työnnettyä takaisin mereen. Tiedämmehän me, kuinka siinä sitten kävi.
Aiheeseen jotenkin liittyen olin 10 ja puoli vuotta sitten julkaissut nk. lippulaivablogissani tekstin kuningas Arthurin legendasta, jos ketään kiinnostaa.
Palaan alun asiaan. Olen ollut lain eri momenteilla vantaalaisen Hyvät tuulet ry -nimisen mielenterveysyhdistyksen toiminnassa mukana jo yli 24 vuoden ajan. Jonkinlainen aktiivi olen ollut yhdistyksessä, josta olen tavannut käyttää nimitystä yhdistykseni, vaikka en sitä omistakaan, vuoden 2003 kesästä alkaen. Joitakin minua virkaiässä vanhempia kävijöitä yhdistyksessä kyllä on, mutta tämänhetkisistä kävijöistä kellään muulla ei ole yhtä pitkää "uraa" ollut yhdistykseni aktiivina kuin minulla, tai ei ainakaan sellaista, joka jatkuisi vielä tänä päivänä.
Vuonna 1984 yhdistykseni oli alkujaan perustettu, ja kaksi vuotta myöhemmin eli vuonna 1986 se oli rekisteröity yhdistykseksi.
Siksi perjantaina 13. päivänä maaliskuuta tänä Jeesuksen vuonna 2026 pidettiin Martinlaaksossa Myöhätuulen toimipisteessä yhdistykseni 40-vuotisjuhlat. Sivuhuomautuksena mainitsen, että Myöhätuuli oli ennen muuttoaan nykyisiin tiloihin sijainnut huomattavan paljon nykyistä pienemmissä tiloissa Pähkinärinteessä ja jopati kokonaista 25 vuoden ajan. Vuoden 2025 toukokuussa taloyhtiö oli pakottanut meidät ulos sieltä ilmenneiden sisäilmaongelmien vuoksi, jotka olivat saaneet meidät jo aikaisemmin rajoittamaan tilojen käyttöä. Ja Vantaan kaupunki ystävällisesti järjesti meidät uusiin tiloihin Martinlaaksossa, jossa pääsimme aloittamaan lokakuussa. Eli noin viiden kuukauden ajan olimme joutuneet elämään ilman yhdistyksen paikallista toimipistettä. Lauhatuuli toki oli silloinkin olemassa ja toiminnassa, mutta se sijaitsee toisella puolella Vantaata, Simonkylässä.
Voin mainita sen, että kuluvan vuoden halloviinijuhlat oli yhdistyksessäni pidetty helmikuun 13. päivänä perjantaina. Ei se pelaa, joka pelkää.
Olin luvannut asianomaisille tahoille hoitaa sormillani tietokonetta käyttäen dia- ja kuvamateriaalin näyttämisen suurelta näytöltä. Minusta olisi ollut kyllä hauskaa, jos olisin saanut maalattua kultamaalilla oikean käden etusormeni ennen juhliin ryhtymistä. Maalin kuivuttua sillä olisi ollut kiva tökkiä tietokoneen näppäimistöä.
Olin myöskin tehnyt tilaisuutta varten 244 musiikkikappaletta sisältävän soittolistan pari päivää aikaisemmin. Sitä varten olin saanut ohjeet siitä, millaista musiikkia listalla kannattaisi olla.
Minä ja toverini jäsen L saavuimme Myöhätuuleen noin varttia yli yhdeltätoista. Olin kertonut edellisenä päivänä paikalliselle järjestötyöntekijällemme saapuvani paikalle puoli kahdeltatoista tai hieman sitä ennen. Kahdeltatoista oli määrä alkaa juhlallisuuksien.
Myöhätuulen yleistilaan oli saatu sijoitettua valtava määrä tuoleja. Lisäksi paikalle oli saatu järjestettyä vaatenaulakkoja.
Minulle ja jäsen L:lle kerrottiin, että me voisimme sijoittaa ulkovaatetuksemme kakkoseteiseen. Jätin sinne roikkumaan myös reppuni.
Paikalle oli saapunut hyvissä ajoin wanha toverini Jyrki Paalijärvi. Tämä oli aikoinaan eli hyvin kauan aikaa sitten ollut jonkin aikaa samoihin aikoihin palkattuna työntekijänä Hyvissä tuulissa kuin minäkin. Hän on koulutukseltaan historioitsija. Ollessaan meille palkattuna hän muun ohella kirjoitti yhdistyksestäni historiikin. Tosin hän ei saanut hommaan kunnon ohjausta, joten historiikista olisi voinut tulla parempikin kuin siitä lopulta tuli. Mutta saatiin joka tapauksessa paljon tärkeää kirjoihin ja kansiin.
Jyrki kehaisi juhlien aikana jossain vaiheessa julkisesti sitä, että olin saanut aikoinaan hänet käyttämään Linux-käyttöjärjestelmää. Ilahduin hänen sanoistaan mutta unohdin varmistaa häneltä, että käyttääkö hän kotikoneessaan Linuxia edelleenkin.
Jyrki lahjoitti minulle runokirjansa Vapaudesta. Se minun pitää lukea lähiaikoina. Päästyäni kakkoseteisestä pois ja saatuani kahvia mukana kuljettamaani peltimukiin Myöhätuulen tiimivastaava bongasi minut mukaansa. Näin viime tingassa hänen piti näyttää minulle, miten kuvamateriaali ja diat näytetään tilaisuuden aikana. Jyrki purjehti perässämme yleistilan takana sijoitetulle tietokoneelle luovuttaakseen minulle runokirjansa.
Sain jonkinlaiset kirjalliset ohjeetkin homman suorittamiseksi kunnialla. Mutta ikävä, ettei ollut tullut käytyä edellisenä päivänä hommaa läpi etukäteen.
Pistin pörräämään isolle näytölle heti kollaasivideon, joka sisälsi yhdistykseemme liittyvää mainiota kuvamateriaalia vuosien varrelta, sekä yhden kivan pikku videonpätkän.
Paikka alkoi olla tässä vaiheessa jo melko täynnä.
Myöhemmin valmistin mukiini vielä kuumaa inkiväärisitruunajuomaa. Ja otin lisää kahvia.
Jossain välissä ehdin käydä nyt vapaaehtoisia varten tarkoitetussa luokkahuoneessa nauttimassa kylmän aterian, jossa oli monenlaista mukavaa.
Askartelu-harraste-huoneessa oli seisova pöytä, ja minä olin kätevästi toiminut vastoin valkoisen miehen tietä ja sotkenut keruujärjestystä. Mutta kaikki saivat ruokansa.
Muusta ohjelmasta. Oma juontajamme, vapaaehtoinen J, kävi läpi kolme alkudiaa. Koska en ollut ehtinyt käydä kunnolla läpi diamateriaalia etukäteen, dia numero kaksi jäi kovin vähälle käytölle. Minua otti päähän.
Olavi Sydänmaanlakka, Mielenterveyden keskusliiton (MTKL) pitkäaikainen toiminnanjohtaja kuulemma tykkää pitää pitkiä puheita. Mutta meillä aika oli kovin rajattu. Kolmen maissa meidän käytännössä piti olla jo poissa. Siksi puheiden pituus oli keneltä tahansa rajattu kymmeneen minuuttiin.
Hyvien tuulien pitkäaikaisen puheenjohtajan Merja Saksasen puheen ajaksi olin laittanut pyörimään taas kollaasivideon. Merja oli tehnyt työtä saadakseen aikaan aikaan puheen, joka sisälsi paljon asiaa yhdistyksestämme ja sen historiasta. Hän oli käyttänyt puhetta rakentaessaan hyväksi Jyrkin historiikkia, joka oli onneksi löytynyt yhdistyksen asiakirjojen joukosta.
MTKL:n hallituksen puheenjohtaja Eveliina Lafghani piti yhdistykseni uuden logon paljastuspuheen. Ja minä näytin sitten sen isolla ruudulla, kun aika oli.
Minulle annetussa ohjelappusessa oli painotettu, että ÄLÄ AVAA LIIAN AIKAISIN logokuvaa.
Uuden logon löytämiseksi oli pyydetty kansalta ehdotuksia. Lopulta saatu iso määrä ehdotuksia oli saatu raakattua kahteen, joista saattoi sitten äänestää joko toimipisteissä taikka ottamalla yhteyttä toimipisteen toimistoon.
Kahdelle aktiivillemme oli saatu jo hankituksi paidat, joiden etumuksessa näkyi uusi logomme. Näimme paidat heidän yllään. Myöhemmin niitä oli tuleva lisää.
Mutta, täytyy sanoa, että aikaa tähän kaikkeen oli varattu aivan liian vähän. Tätä selittää se, että yhdistykseni oli joutunut vuosi sitten pitämään suurimman osan työntekijöistä lomautettuina fiskaalisista syistä. Ja sitten on vielä sekin, että Myöhätuuli oli myöhemmin viime vuonna suljettuna viiden kuukauden ajan, ja fiskaalisista syistä olimme joutuneet antamaan loistavalle toiminnanohjaajallemme M:lle kenkää. Myöskin pidetty ja pätevä järjestötyöntekijämme T oli joutunut marraskuussa lähtemään palveluksestamme. Myöhätuulen työntekijäistön jouduimme rakentamaan pohjalta jossain määrin uudestaan siirryttyämme uuteen paikkaan. Aluksi meillä oli ollut vakava työvoimapula.
Nykyään toimii vihdoin jo ovikellokin. Neljäs saamamme sellainen on toiminut menestyksellisesti nyt jo viikkojen ajan.
Jyrki Paalijärvi lausui joitakin runojaan, ja täksi ajaksi olin pistänyt jälleen pyörimään kollaasivideon, joka sai pyöriä myös tilaisuuden loppuajan. Nyt saatoin hengähtää tästä velvollisuudestani.
Jyrki oli muuten pukeutunut hyvin korkeasti.
Itäpuolella vaikuttanut naispuolinen aktiivimme T lauloi joitakin omia laulujaan kitaralla itseään säestäen.
Olavi Sydänmaanlakka oli valitettavasti joutunut jäämään pois juhlistamme. Hänen sijaansa Ilkka Taipale (s. 1942) piti kivan ja koskettavan puheen. Hänet tunnetaan suomalaisena poliitikkona, psykiatrina, pasifistina ja kansalaisaktivistina.
Taipale on meidän väkemme kannalta tärkeä ihminen, sillä hän on toiminut muun muassa Kellokosken sairaalan ylilääkärinä ja Tampereen yliopiston sosiaalipsykiatrian vt. professorina. Ja ennen kaikkea hän on ajanut parannuksia etenkin asunnottomien, vankien, mielenterveyspotilaiden, alkoholistien, työttömien ja lukihäiriöisten asemaan. Taipale on tunnetuimpia yksinäisten ja syrjäytyneiden miesten asiaa ajaneista aktivisteista Suomessa.
Minua henkilökohtaisesti hänen puheensa miellytti sikälikin, että hän puhui mielenterveysongelmaisista ihmisistä osana vammaisten suurta joukkoa. Hän valitti siitä, että mielenterveysvammaisia ei paljoakaan oteta huomioon vammaislainsäädännössä ja -viranomaistoiminnassa.
Minua itseäni on varoitettu siitä, että vaikka kyse olisi itseironiasta, niin mielenterveysväen kuullen en saa nimittää itseäni ja meidän väkeämme vammaisiksi.
Kiva, että näin korkealta taholta sain kuitenkin nyt eräänlaista tukea. (Tämä on eräänlainen vitsi. Vitsi.)
Ja yhdistykseni kuuluu myös Vammaisfoorumiin Mielenterveyden keskusliiton jäsenyyden kautta.
Jaettiin myöskin ansiomerkit. Minä sain kultaisen ansiomerkin 20 vuoden palveluksesta. Kyseessä on pinssi, jossa on kuvattuna sormenjälki. Voisin kuvitella, että sen on tarkoitus olla peukalon sormenjälki. Olen ehtinyt jo vitsailla, että kyseessä on Volvo-Markkasen (1937–2016) sormenjälki. Älkää kysykö, miksi. Ei se varmaan ole Volvo-Markkasen.
Minua kuvailtiin ihan ystävällisesti estradilta käsin ennen menin hakemaan omani. Sain myös ruusun ja kunniakirjan. Estradilla minua kunnioittivat Lafghani, toiminnanjohtajamme Anne Suominen ja tiimivastaavamme, joka onnistui tiputtamaan rasian, jossa pinssini sijaitsi. Hän vei sen, saatuaan nostetuksi sen lattialta, käyttämäni salin etualalla olleen tietokoneen viereen. Kättelyä, kättelyä, kättelyä.
Tämän jälkeen yhdistykseni yhtye esitti kolmeen pekkaan muutaman musiikkikappaleen.
Ja lopuksi toiminnanjohtajamme lausui päätössanat.
Vaikka talo oli ollut täynnä minulle tuntematonta väkeä, niin onnistuin kuitenkin olemaan kokematta minkäänlaista "kummitusoloa" koko aikana.
Oloni oli kevyt. Siteeraan sittemmin edesmennyttä ajattelijaa Tapio Tuuria (k. 2015 jJs.). Hän oli kerran vielä eläessään lausunut tähän tapaan:
Olen koettanut ylläpitää sivistynyttä pontikan juomista. Siksi minulle olisi suuri uhraus luovuttaa kevyt olo -pullot romaneille ja ruveta juomaan pontikkaa suoraan jostain sangosta.
Oloni oli kevyt vielä kerholta lähtemiseni jälkeenkin. 40-vuotisjuhlapäivä tuntui suurelta, ja se ikään kuin kirkasti elämää.
Jäsen L tuli sitten käymään luonani katsoakseen kanssani kaksi näkemätöntä paiseohjelmien jaksoa sekä yhden Tammy-ohjelman jakson.
Juhlista saamani ruusu oli pakattu läpinäkyvään muoviin. Ennen kuin olimme päässeet kotitaloni takaovesta sisälle, kovahko tuuli käytti kädessäni pitämääni ruusua kuin tuulipussia. Liittyy myös lentämiseen siinä kuin sarmatialaisiin Rooman palveluksessa olleisiin ratsusotilaisiin Britanniassa.
Mutta ennen kuin aloitimme katselurupeaman, minä soitin operaattorilleni DNA:lle. Joskus vuosi tai jotain takaperin taloyhtiööni oli tullut taloyhtiön sisäinen netti. Olin tuolloin ruvennut maksamaan lisänopeudesta, vaikka ilman sitä ei olisi tarvinnut maksaa senttiäkään.
Nyt halusin päästä eroon lisänopeudesta, koska rahapula.
Asiakaspalvelija johdon toisessa päässä oli erinomainen. Hän varoitti minua kyllä siitä, että perusnopeus on todella pieni kerrottuani, että harrastan lentosimulaattorilentämistä. En rohjennut kertoa hänelle, että harrastan myös Linuxin | levitysversioiden kokeilemista virtualisoimalla ja että siksi imuroin netistä melkoisen suurenkokoisia asennuslevykuvia säännöllisehkösti.
Mutta lisänopeuden irtisanominen kävi joka tapauksessa kivuttomasti.
Lopetettuani puhelun sama asiakaspalvelija ehti kuitenkin soittaa minulle takaisin ennen kuin minä ja toverini pääsimme siirtymään television pariin. Hänellä oli antaa minulle puolen vuoden ajaksi pienempi lisänopeus varsin edulliseen hintaan. Päätin hyväksyä tarjouksen, koska se oli ihan upea ja koska minua hieman sisäisesti oli kuitenkin ruvennut epäilyttämään perusnopeuden varaan jättäytyminen. Katsotaan sitten puolen vuoden päästä uudestaan.
Koska jäsen L oli luonani katsomassa tallennuspalvelustani tv-ohjelmia, en voinut toteuttaa alkuperäistä suunnitelmaani lähteä alkuillasta lentosimulaattorilla lentämään Vaasan suunnalle. Olin nimittäin pannut sääennusteesta merkille, että olisi ollut loistava aika ja paikka kokeilla Suomessa pienlentokoneella kovempia tuuliolosuhteita.
Ohjelmia katsoessamme ilmapiiri oli joka tapauksessa mukava ja leppoisa, kuten oli saattanutkin odottaa. TLC on niin kiva (vaikka kanavalta tulee myös todella huonoja ohjelmia).
Kun toverini oli lähtenyt kotiinsa, en viitsinyt lähteä enää pimeän jo ehdittyä Suomessa lentämään.
Jäsen L katsoi elokuvan Perjantai 13. päivä tms. puolisonsa kanssa alkuyöstä.
Tämä kuulostaa siltä, että nyt oli tehty hattutemppu.
Niin, ja saadun arvion mukaan perjantaina ja 13. päivänä tänä Jeesuksen vuonna 2026 noin 80 henkeä oli ollut Myöhätuulen uusissa tiloissa. Myöskin voin mainita sen, että ilmastointi oli saatu toimimaan yhdessä keskeisessä huoneessa ennen juhlan alkamista. Niinpä kukaan paikallaolijoista ei pyörtynyt.
Ja sitten palaan kävelyasiaan. Käytän kännykässäni nykyään askelmittaria. Nykyisiin sääntöihini kuuluu se, että joka arkipäivä minun tulee saada vähintään 5000 askelta. Jos olosuhteet, joista tärkein on nykyään yhdistykseni hallituksen kokoukset, eivät tätä salli, niin sääntöjeni mukaan arkiviikon päivinä tulee minun saada joka tapauksessa ainakin keskimäärin 5000 askelta päivää kohti. Niin, ja minun tulee saada viikkoa kohti 150 kardiopistettä.
No, kävi sitten ilmi, että en päässyt viime viikolla lähellekään tavoitettani. Keskimääräinen askelmäärä arkipäivää kohti jäi vaivaiseen 4297:een askeleeseen. Ja kardiopisteitä sain viikon aikana vain kokonaista 112.
Moka, jonka moni tekee tajuamattaan puhdistaessaan hammasharjaa vessanpöntössä – pöpöt villiintyvät
Puhelinvalmistajat voisivat voittaa kehittämällä älypuhelimille kaksi tuotantolinjaa, joista toinen tuottaisi voimakkaasti tekoälyominaisuuksillisia puhelimia, ja toinen sellaisia, joissa taatusti ei olisi minkäänlaista tekoälyä sisällytettynä.
Ihmiset voisivat maksaa tekoälyn sisäänrakentamisesta puhelimeensa.
Ja toiset ihmiset taas voisivat maksaa siitä takeesta, että tekoälyominaisuuksia ei heidän puhelimessaan ole eikä myöskään tule.
Näin puhelimenvalmistaja voittaisi aina.
– Kuinka monta Touretten oireyhtymästä sekä koprolaliasta kärsivää ihmistä tarvitaan vaihtamaan hehkulamppu?
– PaskavittuuuUU!
Jokin aika sitten oli eräässä Lontoossa sijaitsevassa Bafta-nimisessä ulkomaisessa gaalassa eräs Touretten oireyhtymästä sekä koprolaliasta kärsinyt mies nimeltä John Davidson, joka oli gaalassa itse asiassa eräänlainen juhlakalu, aiheuttanut suurta vihastusta. Mies oli ja lienee edelleen Tourette-aktivisti. Kerrotaan nimittäin hänen rasistisen huutelunsa herättäneen paheksuntaa. Kyseisessä gaalassa oli jaettu tietoa Touretten oireyhtymästä kuin myös palkittu parhaasta roolituksesta ja pääosasta I Swear -elämäkertaelokuva, jonka esikuvana on ollut juuri tämä John Davidson.
Touretten oireyhtymä eli kuten Wikipedia asian ilmaisee, yhtäaikainen äänellinen ja motorinen monimuotoinen nykimishäiriö, on neurologinen tai neurokemiallinen oireyhtymä, jonka keskeisinä oireina ovat tik-liikkeet eli äkilliset ja nopeat nykäykset ja liikkeet sekä äänet, jotka toistuvat samalla tavalla lyhyiden jaksojen ajan.
Itse kuulin ensimmäisen kerran oireyhtymästä lukiessani nuorena miehenä jotain yhdysvaltalaisen kirjailijan Kurt Vonnegutin (1922-2007) romaania. Siinä oli eräs oireyhtymästä kärsivä henkilö, joka puhui tahtomattaan rumia.
Tälläista oireilua kutsutaan koprolaliaksi. Vaikka se on usein näkyvin oire tourettenoireyhtymäisillä henkilöillä, se on itse asiassa verrattain harvinainen heidän keskuudessaan. Ehkä vain kymmenesosa Touretten oireyhtymää sairastavista kärsii samalla koprolaliasta.
Olen välillä katsonut televisiosta minulle rakkaaksi käyneeltä TLC-kanavalta tulevaa tosi-tv-ohjelmaa Baylen: Elämäni Touretten kanssa. Siinä on pääosassa Baylen Dupree -niminen yhdysvaltalainen nuori nainen, jolla on taakkanaan sekä Touretten oireyhtymä että koprolalia. Hänellä on paljon sisaruksia, ja hän haluaa vihdoin itsenäistyä, vaikka hänen oireilutaakkansa vaikeuttaa suuresti eloa ihmisyhteiskunnassa.
On tärkeää painottaa sitä, että koprolaliasta kärsivä ihminen laukoo juuri sellaisia asioita, joita ei saisi ao. tilanteessa sanoa. Sama pätee tekstin alussa mainitsemani John Davidsonin ulkoiseen käyttäytymiseen. Helsingin sanomat -lehden lukijakommenttipalstalla joku oli puolustanutkin miehen "käyttäytymistä".
Ihminen voi olla antirasisti ja antifasisti ja rakastaa afroyhdysvaltalaisia ja neekereitä, mutta jos häntä vaivaa koprolalia, niin hän helposti käyttää rasistisia ilmauksia täysin epäsopivissa tilanteissa.
Esitän kaksi esimerkkiä tuon Baylenin koprolaliaan liittyen. Hän oli kerran äitinsä tukihenkilönään joutunut matkustamaan lentokoneen kyydissä kauas muualle Yhdysvaltoihin esitelmöimään omista oireiluistaan. Heidän saavuttuaan lentokentälle Baylen sanoi: "Minulla on ase." Hänen äitinsä lausui hänelle, että voisitko kuiskata. Ja heidän ollessaan lentokoneessa ilmassa matkalla määränpäähänsä nainen sanoi: "Me kaikki kuolemme." Ilmeisesti ei kovin moni, onneksi, kuullut hänen lausumaansa.
Olen halunnut ajatella, että eräs avain tyytyväiseen elämään olisi se, että elää mahdollisimman paljon "tässä ja nyt". Kuten tuntemani koirat ja kissat. Voi noita onnellisia. Kristinuskoisten merkkihenkilö Jeesuskin on sanonut heidän pyhän kirjansa Raamatun viimeisimmän neljänneksen Uuden testamentin mukaan: "Jokaiselle päivälle riittää sen oma huoli."
Toinen vaihtoehtoni on ollut se, että odottaa mielellään seuraavaa päivää, koska haluaa tietää, mitä kaikkea se tulee sisältämään.
Mutta kumpikin on ainakin meikämannelle vaikea tapa saada piristystä. Koska ihminen ei hallitse ajatuksiaan vaan ne hallitsevat häntä. Tai ainakin melko lailla näin lienee. Voisin kuvitella. Vapaata tahtoa ei joka tapauksessa ole eikä tule. Ihmisellä on yhtä paljon vapaata tahtoa kuin shakkitietokoneella on vapautta valita siirtonsa.
Romanialaisranskalainen filosofi Emil Cioran (1911–1995) tykkäsi hankkia elämälleen merkitystä kuvittelemalla omat hautajaisensa. Siteeraan häntä:
Ei ole parempaa tapaa karkottaa kauhu tai itsepintainen ahdistus kuin kuvitella omat hautajaisensa: tehokas menetelmä, ja kaikkien ulottuvilla. Ettei tarvitsisi turvautua siihen päivän aikana, on parasta heittäytyä sen hyveisiin heti ylös noustua. Tai kenties käyttää sitä hyödykseen erityistilanteissa, niin kuin paavi Innocentius IX maalautti itsestään muotokuvan kuolinvuoteella. Hän loi silmäyksen kuvaan joka kerta kun oli tehtävä tärkeä päätös…
Cioranista on Sarastus-verkkolehdessä noin 13 ja puoli vuotta sitten julkaistu kauhean kroatialaisyhdysvaltalaisen politiikantutkijan ja diplomaatin Tomislav Sunićin kirjoittama – ja kauhistuttavan suomalaisen kirjailijan Timo Hännikäisen suomentama – kirjoitus E. M. Cioran ja kuoleman kulttuuri. Englanninkielisessä Wikipediassa sanotaan kirjoittajasta muun ohella muuten näin, ainakin minun kannaltani mielenkiintoisesti, jos siis ketään kiinnostaa: "Sunić is critical of Judeo-Christian monotheism, to which he attributes the rise of communism and liberalism." Eli Tomislav Sunić tuon mukaan suhtautuu kriittisesti juutalaiskristilliseen monoteismiin, jonka ansioksi hän lukee kommunismin ja liberalismin nousun. No, jokaisella on oma mielipiteensä samoin kuin persereikänsä. Ei minulla muuta sanottavaa.
Siteeraan kuitenkin vielä pätkän kyseisestä kirjoituksesta:
Kiintoisa piirre Cioranissa on hänen pyrkimyksensä taistella eksistentiaalista nihilismiä vastaan nihilismin keinoin. Toisin kuin monet aikalaisensa, Cioran karsastaa muodikasta pessimismiä, jota viljelevät modernit intellektuellit voivottelevat kadonneita paratiiseja ja saarnaavat edelleen loputtomasta taloudellisesta edistyksestä.[...]
Aikaisemmin olin voinut tutuissa porukoissa heilutella viiden euron seteleistä koostuvaa setelitukkua ja sanoa samalla: "Minulla tätä riittää." Ja tämä oli vain osittain vitsi. Pärjäsin taloudellisesti hyvin.
Tätä nykyä taas taloudellinen toimeentuloni on jossain määrin kärvistelyä. Mutta tämä suhteellinen köyhyys, joka on koitunut osakseni, sai minut lopulta ajattelemaan elämän merkityksiä ja tarkoituksia uusiksi, varsinkin kun aika paljon muutenkin on ollut elämässäni viime aikoina ikävää. Muistin Cioraninkin.
Jouduin toteamaan itselleni, että elämä päättyy aina lopulta kuolemaan. Siteeraan Spede Pasasta: "Se on niin kiva."
Lisäksi siteeraan vielä Raamatun vanhimpaan pitkälliseen 3/4-osuuteen eli Vanhaan testamenttiin kuuluvan Saarnaajan kirjan | yhdeksättä lukua:
Kaiken tämän olen ottanut sydämelleni, tätä punninnut mielessäni: millä tavoin hurskaat ja viisaat ja heidän tekonsa ovat Jumalan kädessä. Ei ihminen itse tiedä, käykö hän kohti vihaa vai rakkautta. Kaikki, mikä hänen eteensä tulee, on turhuutta, koska kaikkien kohtalo on sama: niin jumalisen kuin jumalattoman, niin hyvän kuin pahan, puhtaan ja saastaisen, uhraajan ja sen joka ei uhraa. Hyvän käy samoin kuin syntisen, valan vannojan samoin kuin vannomista karttavan. Kaikessa, mikä auringon alla tapahtuu, on lohdutonta juuri se, että jokaisen kohtalo on sama, niin kuin sekin, että ihmisen sydän on pahuutta täynnä ja että hänen sisimmässään asuu mielettömyys koko hänen elinaikansa, ja sen jälkeen – suoraa päätä vainajien joukkoon!
Elämä on maailmankaikkeudessa hirmuisen harvinainen ja silkkaan onnekkaaseen sattumaan perustuva ilmiö. Ja eliöt joutuvat sitten kilpailemaan resursseista niin oman lajin muita yksilöitä kuin ja varsinkin muiden lajien yksilöitä vastaan, sekä käyttämään hyväksi muita lajeja, ja lajikkeita. Ne lajit ja lajikkeet, jotka nk. elävät ihmisiksi, tulevat todennäköisesti melko pian kuolemaan sukupuuttoon. Elämä on täynnä kurjuutta ja kärsimystä ja paskamaisuutta. Ja elämä päättyy poikkeuksetta kuolemaan.
Olen tavannut joskus tai välillä lausua: "Ruusut ovat punaisia, orvokit ovat sinisiä. Kaikki on mustaa, saatana." Tämä ei ole oma runoni, mutta joka tapauksessa viime vuonna 2025 lausuin näin suuremman virallisista kirkkokunnistamme paikallisessa kerhotilassa, ja lausumani kuuli paikalle juuri saapunut naispuolinen pastori. Eräs paikalla ollut entinen yhteistyökumppanini oli selittänyt lausumaani tälle kertomalla: "Tomppa on entinen seurakuntanuori." Ehkä oli vain armeliasta, ettei tuttuni kertonut pastorille, että olin ennen wanhaan toiminut eri kirkkokunnassa. Ja vieläpä sellaisessa, joka ei edes ole virallinen.
Viimeisten sadan tai kahdensadan vuoden aikana on kuitenkin suuressa osassa maailmaa köyhyys ja puute runsaasti vähentynyt teollisen vallankumouksen, vaurauden lisääntymisen, tieteen ja siihen liittyvän tekniikan, lääketieteen kehittymisen ja yhteiskuntien demokratisoitumisen ansiosta.
Sekin on todellisten viimeaikaisten edistysaskelten ansiota, että nykyihmisellä voi itse asiassa olla kodissaan parempi vessa kuin muinaisen Egyptin faaraoilla.
Mutta tosiasia kuitenkin on, että karkeasti ottaen ihmisen ruumis alkaa rappeutua 20 vuoden iässä. Noin 25 vuoden iässä hänen aivonsa ovat vihdoin aikuisessa tilassa eli täysin kehittyneitä, ja nekin rappeutuvat tästä eteenpäin. Koko ihmisen loppuelämä on tätä elimistön rappeutumista. Parhaimmassa tapauksessa hänellä on elämässä paljon kivaa, mutta se ei tee hänestä ikinuorta kuolematonta.
Minusta nyt on paras ottaa kuolemasta kiinni ja tähdätä siihen, että joskus sitä kuitenkin kuollaan.
Ihmisellä kuin ihmisellä on ihmisarvo, tai näin ainakin kuuluu nykyään melko laajalle levinnyt epätieteellinen uskomus, mutta hänen kuoltuaan sillä ei ole hänelle itselleen mitään merkitystä. Ihminen toki toivoo eläessään, että hänen elämällään on sitä, ja hän myöskin toivoo, että hänen kuoltuaan hänen läheisensä pärjäilevät. Mutta ei hän kuoltuaan läheisiäänkään muista. Nämä ovat muuttuneet merkityksettömiksi hänelle. Häntä itseään ei enää ole.
Jälkeenjääneet sen sijaan voivat surra.
(Itse uskon ihmisarvon olemassaoloon, vaikka pidän asiaa todistamattomana.)
Ihmisten, kuten muidenkin eläinten, ja eliöiden, elämä on vain lyhyt tähdenlento. Ja elämä on täynnä turhaa kärsimystä. Ja sosiaalisilla yhteisölajeilla, kuten ihmisellä, se on muun ohella kilpailua statuksesta lajiyhteisössä.
Ihmislajiin kuuluvilla on taakkanaan vielä se, että he kykenevät miettimään nk. syntyjä syviä. Tähän samaan lajityypilliseen ominaisuuteemme perustuu ihmisen kyky kehittää erilaisia kulttuureita ja kulttuurin ja siihen kuuluvien keksintöjen avulla sopeutua tehokkaasti kulloiseenkin elinympäristöön. Samaan perustuu myös ihmislajin edustajien kyky muodostaa yksilömäärältään todella suuria yhteisöjä.
Mutta koska transhumanismi ei ole tässä ja nyt, minä tähtään kuolemaan. Sen ainakin kykenen tekemään. Yritän kuitenkin olla tekemättä itsemurhaa.
Yritän tarkkailla elämääkin. Ehkä siitä löytyy jotain mielenkiintoista. Ja minulla on projekteja, joiden parissa haluan ehtiä puuhaamaan. Itsemurha olisi tässä vaiheessa "syntiä", jos sallitte tällaisen uskonnollisen ilmaisun.
Oma "kuolemankulttini" on ainakin omasta mielestäni myönteisempi kuin oli ollut natseilla.
Haluan olla kuin stoalaista elämänasennetta kannattava muinainen sotapäällikkö, joka siitä huolimatta, että tietää varsin varmasti tulevansa häviämään pian koittavan taistelun vihollisen supermassiivisen ylivoiman vuoksi, ei menetä toimintakykyään.
Aion nauttia.
Ja tähän alle lisään vielä joitakin käyttökelpoisia masentavia ajatuksia:
Sadan vuoden kuluttua uusiutumattomat luonnonvarat ovat kaluttuja jo melko pitkälle tyhjiin. Jos emme ole siinä vaiheessa saastuttaneet maailmaa jo pilalle, niin ainakin nyt viimeistään elintaso meillä ihmisillä romahtaa lähemmäs keskiaikaista tasoa.
Emme tule koskaan pääsemään tähtiin.
Emme tule koskaan edes asuttamaan merkittävässä määrin omaa aurinkokuntaamme.
Muutaman miljardin vuoden kuluttua aurinko paisuu punaiseksi jättiläiseksi ja kärventää Maapallon tuhoten sillä vielä piilevän elämän.
Ja jo jonkin aikaa ennen sitä Maapallon pintakerrokset ovat ehtineet pitkälle kuivua auringon lisääntyneen lämmöntuoton vuoksi.
Entropia eli käyttökelpoisen energian määrä suljetussa järjestelmä syö lopulta kaiken. Maailmankaikkeus on kokeva lämpökuoleman, eikä tuolloin edes periaatteessa voi missään enää olla elämää.
Ja jos maailmankaikkeuden laajeneminen todella on kiihtyvää lajia, niin tähtiin pääseminen tulee olemaan siksikin vaikeaa, kun galaksijoukoissa olevat galaksit irtoavat erilleen toisistaan, ja seuraavaksi auringot eroavat toisistaan galakseissa.
Taivaankappaleet eroavat toisistaan yhä tyhjenevämpään avaruuteen.
Lopulta itse ainekin hajoaa tilan supernopean laajenemisen vuoksi. Molekyylit hajoavat osiinsa, ja atomit ja sitten protonit, neutronit ja elektronit hajoavat osiinsa. Lopulta maailmankaikkeus on täynnä pelkästään irrallisia kvarkkeja, tai jotain vielä kummallisempaa.
Ja alle vielä pätkä tuosta Sunićin tekstistä:
Jos Cioranista voisi laatia muotokuvan yhdessä lyhyessä tekstikappaleessa, häntä pitäisi luonnehtia kirjailijaksi, joka näkee modernissa älyn ihailussa älyllisten keskitysleirien ja maailman rumentamisen piirustukset. Cioranin mielestä ihmisen tehtävä on puhdistaa itsensä eksistentiaalisen tarkoituksettomuuden koulussa, sillä tarkoituksettomuus ei ole lohduttomuutta. Tarkoituksettomuus on palkinto niille, jotka haluavat päästä eroon elämän epidemiasta ja toivon viruksesta. Tämä kuvaa luultavasti parhaiten miestä, joka luonnehtii itseään fanaatikoksi vailla vakaumuksia – maailmankaikkeuteen hylätyksi sattumaksi, joka luo nostalgisia katseita kohti nopeaa katoamistaan.
Tällä pitkällä tekstimassalla olen halunnut ilmaista ennen kaikkea sen, että kuolemaan voi luottaa enemmän kuin elämään.
Omaa "kuolemankulttiani" on lupa nimittää esimerkiksi joviaaliksi pessimismiksi.
Koen joka tapauksessa tässä kirjoituksessani siirtyneeni pois tavanomaisista elämän ajatteluluutumista, ja se hieman piristää mieltäni.
Tajusin vasta vähän aikaa sitten, mistä englannin sana jovial tulee. Toki sanaa nykyään käytetään suomen kielessäkin, mutta ei se mitään. Kielitoimiston sanakirjan mukaan joviaali on: rauhallisen hyväntuulinen, leppoisa, lupsakka.
Sana on välittynyt englannin kieleen keskiranskan sanastosta, ja ranskaan sana oli saapunut Italiasta, ja italian kielessä sana oli ollut muodossa gioviale.
Alun perin sana on kuitenkin ollut latinaa. iovialis oli latinan kielessä merkinnyt Juppiteriin liittyvää tai kuuluvaa. Ivppiter oli muinaisten roomalaisten ylijumala.
(Tapaan nykyään latinan sanat kirjoittaa siten, että korvaan aina U:n V:llä ja J:n I:llä, jos ketään kiinnostaa.)
Muinainen roomalainen sananlaskukin on kuulunut: qvod licet Iovi, non licet bovi. "Mikä on luvallista Jvppiterille, ei ole luvallista naudalle." Ilmaisu ilmeisesti viittaa olemassa olleeseen kaksinaismoraaliin, joka nykykielessä voitaisiin ilmaista englantilaisen kirjailijan ja riippumattoman vasemmistolaisen George Orwellin (1903–1950) Eläinten vallankumousta (alkup. Animal Farm, 1945) siteeraten: "Kaikki eläimet ovat tasa-arvoisia, mutta jotkut eläimet ovat tasa-arvoisempia kuin toiset."
Apenniinien niemimaan länsipuolella sijaitsee muuten saari, jolle muinaiset roomalaiset olivat antaneet nimeksi Mons Iovis, "Ivppiterin vuori". Nykyään sen nimi kuuluu nykyaikaisen poliittisen korrektiuden muodossa Isola di Montecristo, "Kristus-vuoren saari". Eihän nykyään Ivppiteria kovinkaan moni ihminen enää palvo. Sen sijaan Italiassa(kin) moni pitää yhä Jeesusta | Kristuksena, Vapahtajana, joka istuu Jumalan oikealla puolella ja on oikeastaan yhtä Jumalan kanssa, koska on tämän ainokainen Poika.
Olin aikoinaan lukenut Jukka M. Heikkilän historiallisen romaanin Juppiterin saari, joka suureksi osaksi sijoittuu antiikinaikaiselle Mons Iovikselle.
Yhtä hassu latinan sana taivuttamisen kannalta kuin Ivppiter on roomalaisen rakkauden jumalattaren nimi Venvs, joka taivutetaan genetiivissä näin: Veneris.
Venus-jumalattaren nimestä tulee siis sukupuolitauteja tarkoittava termi veneeriset taudit.
On mielenkiintoista, että merkittävä roomalainen sotapäällikkö, poliitikko ja kirjailija Gaivs Ivlivs Caesar (100–44 eJs.) oli ollut sitä mieltä, että hänen klaaninsa Ivlivs polveutuu Venvksesta.
Tosin Caesar oli mies, jolle tärkeää se, että hänestä puhuttiin viriilinä miehenä. Tosin hän onnistui saamaan Rooman lain silmissä laillisia lapsia vain yhden. Eikä mitä ilmeisimmin laittomia lapsia saanut ollenkaan. Tai ainakaan meillä ei ole sellaisista tietoa. Mutta Caesarin vaimo saattoi olla kovin pahoillaan tietysti miehensä seksuaalisista valloituksista. Toki joukossa saattoi olla jokunen seksiorjakin, kun ottaa huomioon, että orjattarien raiskaaminen oli ihan sallittua muinaisessa Rooman valtakunnassa, kuten on ollut laita niin kulttuurissa kuin kulttuurissa ennen nykyaikaa.
Tuohon aikaan makedonialaiskreikkalaisen hallitsijasuvun Ptolemaiosten jo pitemmän aikaa – vuodesta 305 eJs. alkaen – hallitsema Egypti oli joutunut Rooman vaikutusvallan alaiseksi.
Caesarilla taisivat olla siittiöasiat epäkunnossa. Siksi hän ilahtui suuresti, kun Egyptin viimeinen faarao Kleopatra VII Filopator (69–30 eJs.), jonka kanssa hän oli solminut poliittisluontoisen seksuaalisuhteen, väitti myöhemmin, että hänen saamansa lapsi oli saanut alkunsa Caesarin kupeista. Caesar oli lopullisesti todistanut viriiliytensä!
"Viriili"-sanan kantasana on latinan miestä tarkoittava substantiivi vir. Sana virilis taas tarkoittaa mm. miehuullista.
Caesar tosin adoptoi testamentissaan erään Gaivs Octavivs Thvrinvksen (63 eJs. – 13 jJs.). Tämä kosti alkuperäisen Caesarin erinomaisen pätevän alisotapäällikön ja ystävän Marcvs Antonivksen (83/82 – 30 eJs.) kanssa ottoisänsä murhan sotilaallisin keinoin. Myöhemmin, kun Antonivs oli luonut oman syvän suhteensa Egyptin kuningattareen, jo ottoisänsä murhan jälkeen tämän nimeä käyttämään alkaneen Gaivs Octavianvksen – klaanimi Octavivs pidentyi tavulla -an- tapahtuneen adoption vuoksi – entisten liittolaisten välit rikkoutuivat, ja uusi Gaivs Ivlivs Caesar lopulta löi Aktionin meritaistelussa Antonivksen ja Kleopatran yhdistyneen laivaston. Asiassa auttoi uuden Caesarin hyvä ystävä, sotilasjohtajana kauhean pätevä Marcvs Vipsanivs Agrippa (63–12 eJs.).
Lyödyt hallitsijat tappoivat itsensä, ja uusi Caesar antoi teloittaa Kleopatran pojan Kaisarionin. Ja Egyptistä tuli Rooman provinssi.
Kleopatra miellyttää minua paitsi älykkyytensä ja suuren sivistyneisyytensä vuoksi, niin myös siksi, että hän oli ensimmäinen ja viimeinen Ptolemaios-sukuun kuulunut Egyptin faarao, joka osasi sujuvasti maansa alkuperäiskansan egyptiläisten afroaasialaiseen kielikuntaan kuuluvaa egyptin kieltä.
Alkuperäinen Gaivs Ivlivs Caesar ei ollut osannut olla tarpeeksi viisas ja kaukonäköinen poliittisesti. Siksi hänet saatiin helposti murhattua. Hänen ottopoikansa Gaivs Octavianvs taas oli poliittisesti erittäin taitava. Tämä onnistui lietsomaan Rooman hallinnon keskuksen senaatin Egyptin iloihin ihastunutta Antonivsta vastaan. Antonivskaan ei ollut poliittisesti viisas eikä kaukonäköinen. Asiaa ei tuolloin auttanut se, että hän tunnusti Kaisarionin, Caesarin Egyptin aikojen hedelmän, Caesarin perilliseksi. Tämä herätti suurta vihastusta, ja sitä pidettiin laajalti huonona siirtona Roomassa.
Mutta ainakin Antonivs sai Octavianvksen kanssa heidän liittolaisuutensa alussa teetetyn proskriptiolistan avulla järjestettyä vihaamansa roomalaisen kaunopuhujan, kirjailijan, valtiomiehen, tärkeän oikeanlaisen latinan käytön määrittäjän ja lakimiehen Marcvs Tvllivs Ciceron (106–43 eJs.) hengiltä. Alkuperäinen Caesar oli muuten myöskin ollut merkittävä oikeanlaisen latinan käytön määrittäjä. Heidän aikaansa kutsutaankin klassisen latinan ajaksi.
Viimeisen Rooman sisällissodista päätyttyä Gaivs Octavianvs palasi voittoisana Roomaan. Rooman senaatti pelkäsi miehen mukana tullutta asevoimaa, ja niin se kuin Rooman kansa olivat lopen kyllästyneitä jatkuviin sisällissotiin. Niinpä senaatti myönsi jälkimmäiselle Gaivs Ivlivs Caesarille kunnianimen Avgvstvs, joka merkitsee kunnianarvoisaa. Mies liitti kunnianimen neljänneksi osaksi nimeään.
Avgvstvs osasi esittää vaatimatonta, ja senaatin jäsenet saivat puolestaan kuvitella, että tasavallan ajat olivat palanneet. Roomalaiset olivat noin 500 edeltävän vuoden ajan tunteneet erityistä vastenmielisyyttä kuningasvaltaa kohtaan, joten uuden kuninkaan kannatti pelata korttinsa oikein. Rooman tasavaltaa tarkoittava termi res pvblica tarkoitti kirjaimellisesti julkista valtaa, mutta sen syvempi ja käytännöllinen merkitys oli siinä, että poliittinen valta ei ollut yhdellä vaan monella.
Mutta tosiasiassa Avgvstvs oli kerännyt omiin käsiinsä oleellisen poliittisen ja sotilaallisen vallan. Hän kuitenkin poliittisesti viisaasti jätti muodollisesti voimaan kaikki perinteiset tasavaltalaiset instituutiot. Hän antoi surmauttaa poliittisia vastustajiaan ja muita ikäviä ihmisiä sopivassa määrin. Ja antoi Pvblivs Vergilivs Maron (70–19 eJs.) tehtäväksi luoda Roomalle uuden ja omalta kannaltaan oikeaa propagandaa suoltavan mutta hyvin kirjoitetun kansalliseepoksen. Kyseessä oli eeppinen ja monipolvinen runoelma Aeneis, joka on ikään kuin jatkoa "Homeroksen" Iliaalle ja jonka päähenkilönä on troijalainen sotapäällikkö Aineias. Joka päätyy tietenkin ennen pitkää luvattuun maahan. Joka sattuu sijaitsemaan siellä, missä Rooman kaupunki oli tuleva olemaan.
Noin 500 vuoden mittaisen "välikauden" jälkeen valta oli jälleen yhden miehen käsissä. Tosin roomalaisen miehen, eikä etruskin, mutta silti....
Avgvstvs myöskin pani ketä halusi, siis muitakin kuin vaimoaan, mutta häntä lohdutti asiassa se, että hän pani kaikkia vain oikeista poliittisista syistä. Tavallisille roomalaisille hän sen sijaan suositti siveyttä avioliiton ulkopuolella. Poislukien tietysti seksiorjien paneminen.
