tiistai 17. marraskuuta 2026

fasces

Olin tänään yhdistykseni hallituksen kokouksessa itä-Vantaalla. Kokous oli yllättävän lyhyt, ja loppukahvituksen jälkeen ehdin varsin hyvin tavanomaista aikaisempaan bussiin, jolla ajoin sitten kaukana kaupungin länsiosissa sijaitsevia kotitanhuviani kohti.

Minulle oli annettu mukaan jumppavälineitä oman Vantaan puoleni paikalliseen toimipisteeseen vietäväksi. Nämä ylimääräiset mutta kevyet kantamukseni olivat kaksi jumppamattoa sekä kaksi tai jotain venytettävää kumijotakin.

Mutta ei siinä vielä kaikki. Jumppamatot oli sidottu kahdesta päästä, jotta ne pysyisivät kääröinä. Näiden siteiden takia minulle tuli kantamistani jumppamatoista elävästi mieleen muinaisten roomalaisten toimeenpanovallan symboli fasces (sanan yksikkö kuuluisi: fascis). Nimitys tarkoittaa vitsakimppua, ja korkeiden roomalaisten viranhaltijoiden edellä kulki isompi tai pienempi määrä lictoreita, jotka kantoivat kukin fascesia, joka symbolisoi valtion ja sen edustajien kykyä rankaista. Rooman kaupungin ulkopuolella fascesin sisäpuolella pidettiin yleensä kirvestä.

Fasces oli ilmeisesti ollut käytössä Roomassa jo varsin muinaisen kuningaskunnan aikana eli ennen noin vuotta 500 eJs. Sitä käytettiin edelleen tasavallan aikana, ja kuuluisan roomalaisen sotapäällikön, poliitikon ja kirjallisen tyylineron Gaivs Ivlivs Caesarin (100–44 eJs.) testamentissaan adoptoiman Gaivs Octavivs Thvrinvksen, jonka klaanimimi Octavivs muuttui adoptoitumisen myötä muotoon Octavianvs, kaapattua vallan itselleen Rooman valtakunnassa vuonna 27 eJs., fascesin käyttöä jatkettiin wanhaan tapaan.

Gaivs Octavianvs ei käyttänyt loppuelämänsä aika adoptionimeään juurikaan, sillä ottoisä Caesarin tultua murhatuksi hän alkoi käyttää isänsä nimeä ja aluksi ihan sen vuoksi, että sai sen avulla paremmin Caesarin legioonien sotilailta intoa palvella itseään sotilaallisissa yrityksissä.

Eikä siinä kaikki. Roomalaisten kansalliseen itseymmärrykseen oli iät ajat kuulunut, että kuningaskunta on paha, koska siinä valta on yhdellä toisin kuin roomalaisten itsensä perustamassa tasavallassa – kirjaimellisesti "julkista asiaa" tarkoittavassa valtiomuodossa nimeltä res pvblica – , jossa valta on monilla. Tästä syystä uusi "Caesar" ei voinut ruveta nimittämään itseään kuninkaaksi, vaan hän valheellisesti esitti, että vain hänen arvovaltansa – avctoritas – oli suurempi kuin muilla senaattoreilla mutta hänellä ei kuitenkaan mukz ollut sen enempää poliittista valtaa kuin näillä.

Gaivs Octavianvs oli kuitenkin poliittisesti hyvin älykäs, toisin kuin alkuperäinen Gaivs Ivlivs Caesar, joka suorastaan kerjäsi murhatuksi tulemista. Uusi kuningas säilytti kaikki tasavallan ulkonaiset muodot, vaikka niiden todellinen sisältö oli saattanut suuresti muuttua vallanvaihdoksen myötä. Miehen takana olevaa sotilaallista voimaa senaattorit pelkäsivät ja koska niin he kuin tavallinen kansa olivat lopen kyllästyneitä pitkin ensimmäistä esikristillistä vuosisataa riehuneiden sisällissotien sarjaan, kaikki teeskentelivät, ettei poliittisessa mielessä mikään ollut muuttunut ja että GO oli vain pystyttänyt pysyvämmänlaatuisen rauhantilan heidän rakkaaseen tasavaltaansa.

Tasavallan synnyttyä korkeimmat virat Roomassa olivat aluksi ollut praetoreiksi nimitetyillä kahdella virkamiehellä. Kahdella, jotta valta ei olisi keskitetty yhdelle miehelle. Kun virkaan kuuluvien tehtävien määrä lisääntyi, viranhaltijan nimeksi tuli consvl.

Vain äärimmäisissä kriisitilanteissa oli sopivaa roomalaisten mielestä antaa väliaikaisesti korkein valta yhden virkamiehen käsiin. Tämä virkamies oli nimeltään dictator. Suomeksi nimitys tarkoittaa yksinkertaisesti sanelijaa.

Caesar oli pakottanut Rooman valtiokoneiston keskuksen senaatin nimittämään itsensä elinikäiseksi senaattoriksi. Tämä oli edesauttanut mieheen kohdistunutta murhasalajuonta, jonka uhriksi hän sitten joutui senaattoreiden rynnättyä hänen kimppuunsa tikareineen senaatin silloisessa kokoontumistilassa cvriassa. Caesarin vanha kaveri ja alisotapäällikkö Marcvs Antonivs oli kuulemma kerran ehdottanut kuninkaaksi ryhtymistä hänelle, mutta tämä oli tuolloin kieltäytynyt. Mutta oli nimityttänyt itsensä kuitenkin elinikäiseksi dictatoriksi, mikä oli herättänyt suurta vihastusta ja mitä oli laajalti pidetty huonona siirtona roomalaisessa yhteiskunnassa, tai varsinkin sen korkeimpaan kermaan kuuluvien keskuudessa.

Mutta niin Caesar kuin ottopoikansa olivat mitä ilmeisimmin ymmärtäneet, että maailmanvallaksi kasvanutta Roomaa ei voinut enää hallita kuin kyseessä olisi ollut kaupunkivaltio.

Mutta mitä tulee fascesiin, niin uudella ajalla sitä on voitu käyttää tasavallan symbolina. Samoin sitä on viime vuosisatoina käytetty yhtenäisyyden symbolina, vaikka tällaista tulkintaa muinaiset roomalaiset eivät olisi ymmärtäneetkaan.

Mutta kun Italiassa fascesin mukaan nimensä ottanut ääriaatesuuntaus fasismi – italian kielellä fascismo – otti vallan maassa, niin se oli fascesin menoa. Siitä tosin tuli nyt suhteellisen lyhyeksi aikaa fasistisen Italian tunnussymboli, jota käytettiin myös maan ilmavoimien tunnuksena. Mutta toisen maailmansodan jälkeen harvat ovat enää kehdanneet käyttää symbolia yhtään missään. (Hakaristiä sen sijaan käyttävät edelleen intialaisten uskontojen kannattajat.)

Jos symbolia Italian ulkopuolella nykyään näkee esim. rakennuksissa tai muistomerkeissä, niin nämä ovat valmistuneet varsin todennäköisesti ennen Italian suistumista fasistien hallitsemaksi.

torstai 12. marraskuuta 2026

Liian vähän inkivääriä

Forsmanin inkiväärinokkosyrttijuomassa saisi mielestäni olla hieman enemmän inkivääriä, mutta minä olenkin elänyt kiinalaisten kanssa.

Yrttijuoman suodatinpussi tuoksui toisaalta kyllä todella huumaavalta.

tiistai 10. marraskuuta 2026

Kirjaesittely: Ilkka Saari: Rooman alkava auringonlasku

Ilkka Saari on minulle uusi kirjallinen tuttavuus. Tänä Jeesuksen vuonna 2026 olen lukenut hänen kirjoittamansa historiallisen romaanin, viime vuonna 2025 julkaistun kirjan Rooman alkava auringonlasku – legaatti Gnavs Severivs Tvllvksen elämä.

Itse muuten tapaan kirjoittaa latinan ja latinalaisten sanojen U- ja V-äänteen samalla kirjaimella samoin kuin I ja J-äänteen, koska kyseessä ovat oikeastaan puolivokaalit, joiden ääntäminen joko vokaalisempana taikka konsonanttisempana on riippunut siitä, mitä kirjaimen ympäristössä on. Kirjan nimessä "Gnavs" on oikeasti kirjoitettu moderniin tapaan "Gnaus", nimi "Severivs" tapaan "Severius" ja nimi "Tvllvs" tapaan "Tullus".

Mutta sallikaa minulle omat oikkuni.

Romaanin nimi on siis oikeasti Rooman alkava auringonlasku – legaatti Gnaus Severius Tulluksen elämä.

Lisäksi tämä kirjaesittelyni sisältää paljon ehkä turhaakin omaa historialässytystäni, jolla tarkoitukseni on taustoittaa romaanin tapahtumia. Sellaiselta voi muissa kirjaesittelyissäni yleensä välttyä, tai ainakin tällaiselta määrältä historiataustoitustani.

Ilkka Saari on paitsi kirjailija, niin myöskin dokumentaristi ja tuottaja, joka kirjoitti teosta seitsemän vuoden aikana käsikirjoittaessaan ja ohjatessaan Ellan matkassa -tv-sarjaa Ylelle (jota sarjaa en ikävä kyllä ole saanut vähää enempää itse katsottua).

Heti aluksi minulle tuli pieni ongelma kirjan nimessä esiintyvästä praenomenista "Gnavs". Olin törmännyt elämäni aikana ainoastaan yhteen versioon nimestä, joka on Gnaevs.

Englanninkielisen Wikipedian artikkelissa tästä etunimestä mainitaan ainoastaan tämä muoto.

Vapaassa sanakirjassa Wiktionaryssa taas mainitaan, että "Gnavs" kuitenkin olisi vaihtoehtoinen kirjoitusmuoto nimestä. Kai tämä täytyy hyväksyä tietona sitten. Itse olisin kuvitellut, että Gnevs olisi järkevämpi muoto, koska kirjan tapahtuma-aikoihin ei vokaaliyhdistelmää "ae" enää pitkään aikaan, ehkä 300 vuoteen, ollut lausuttu diftongina vaan pitkänä E-äänteenä. Tosin vuonna 2025 julkaistussa Martti Leiwon ja Minna Seppäsen toimittamassa tietoteoksessa Latinan kielen historia kerrotaan, että 200-luvun loppuun mennessä latinan ääntäminen oli muuttunut sellaiseksi, että vain painollinen vokaali saattoi olla pitkä ja painottomat vokaalit olivat aina lyhyitä. Se ei tosin tähän asiaan eli "Gnavs" -ääntämisasiaan vaikuta, mutta joka tapauksessa latinan tytärkielissä eli romaanisissa kielissä on edelleen tämä sama piirre. Historian siipien havinaa.

Mutta antaa nyt siis olla. En ole asiantuntija.

Ilkka Saaren historiallinen romaani sijoittuu siis 200-luvulle tai kyseisen vuosisadan puolivälin jälkeiseen aikaan jJs. Tapahtumat sijoittuvat enimmäkseen Raetiaan, joka käsitti alueita, jotka nykyään kuuluvat Sveitsiin, Itävaltaan ja Etelä-Saksaan.

Kirjan päähenkilö, hyväosaisehko Gnavs Severius Tvllvs oli nuorena päättänyt ryhtyä sotilaaksi, koska hän oli päätynyt siihen, että hänellä elämän todellinen tarkoitus nousee Rooman asian ajamisesta.

Roomalaisessa yhteiskunnassa senaattorisäätyyn kuuluvat miehet saattoivat suuntautua virkauralle valtion palvelukseen. Tämä cvrsvs honorvm sisälsi monta porrasta niin sotilas- kuin siviilivirkoja. Kun oli selvittänyt kunnialla yhdessä virassa olemisen, saattoi pyrkiä ylempään virkaan. Tasavallan aikana eli noin vuodesta 500 eJs. vuoteen 27 eJs., jolloin kuuluisan sotapäällikön, poliitikon, kirjailijan ja tyyliniekan Gaivs Ivlivs Caesarin (100–44 eJs.) ottopoika Gaivs Octavians Thvrinvs (63 eJs. – 14 jJs.) pitkällisen sisällissotien kauden päätteeksi kaappasi vallan valtakunnassa ja käytännössä vaikkakaan ei virallisesti perusti uudelleen perinteisten roomalaisten kammoksuman kuningaskunnan, Rooman tasavallassa korkeimpia viranhaltijoita, consvleita (alun perin praetoreita) oli ollut kaksi vallan ylenmääräisen keskittymisen ehkäisemiseksi. Gaivs Octavianvs sai Rooman perinteiseltä hallinnon keskukselta senaatilta (senatvs) kunnianarvoisaa merkitsevän kunnianimen Avgvstvs, mutta tämän jälkeen, vaikka consvlien virat ja muutkin tasavaltalaiset instituutiot säilytettiin, niin niillä oli todellista poliittista merkitystä vain siinä määrin kuin kulloinenkin virassa oleva kuningas eli keisari sitä suostui niille antamaan.

Alempaan "keskiluokkaiseen" eqvites-eli "ritari"luokkaan kuuluvia miehiä varten oli myös olemassa omanlaisensa ylenemisväylä virasta toiseen. Varhaisen tasavallan aikana ritariluokkaan olivat kuuluneet sellaiset miehet, joilla oli varaa sotahevosen hankkimiseen ja ylläpitoon. Myöhemmin "ritarius" määriteltiin pelkän tulotason perusteella. Myöskin "ritarit" olivat käsittämättömän rikasta väkeä tavallisiin Rooman kansalaisiin verrattuna.

Romaanin päähenkilö Gnavs Severivs Tvllvs päätyi lopulta elämässään legaatin (legatvs) arvoisena virkamiehenä Raetiaan.

Kirjan ärsyttävin piirre on minusta se, kuinka monta kertaa fraasi "pyhä Rooma" siinä mainitaan. Eikö 20 kertaa olisi riittänyt? Mutta Rooman asiaa Tvllvs oli tullut asema-alueilleen ajamaan, ja niin hän ajoi. Hän oli pitänyt jöötä ja sotinut ennen Raetiaan päätymistään muuallakin, mutta tähän maakuntaan sijoittuu suurin osa romaanin tapahtumista, kuten olen jo edellä kertonutkin.

Antiikkiin sijoittuvien historiallisten romaanien kirjoittaja Jukka M. Heikkilä on ollut pitemmän aikaa yksi lempikirjailijoistani. Olen itse asiassa ihan lääpälleen antiikin aikoihin. Olen lukenut lähes kaikki hänen kirjansa. (Viime viikon sunnuntaina olin varaten tilannut lähikirjastooni hänen tuoreen romaaninsa Kilpa-ajaja.)

Mutta kun minulla ja yhdellä hyvällä kaverillani oli ollut puhetta Heikkilän kirjojen pornolaistumisesta, niin Ilkka Saaren kirjassa sellaista oli jo heti romaanin alussa. Tosin kyse ei onneksi ollut pysyvästä pornolaistumisesta tämän kirjoittamassa historiallisessa romaanissa.

Minua kuitenkin miellytti se, että kirjan alussa on myös kyse siitä, että on kolme nuorta herraa, jotka aikovat aloittaa virkauransa normaalisti käymällä läpi asepalveluksen. Nuoret herrat oppivat ensin kantapäidensä kautta ihan perusasiat sotilaana olemisesta, ja lopulta he pääsevät upseerikoulutukseen.

Toki kirjassa on aikaan kuulumattomia, anakronistisia, ilmaisuja. Sellaisia kuin "kenraali" ja "upseeri". Ja "eskadroona".

Minua miellytti myös se, että kirjailija on ymmärtänyt, että roomalaisesta miehestä puhuttiin joko etunimellä ja klaaninimellä taikka sitten pelkästään lisänimellä. Roomalaiseen nimijärjestelmään kuului praenomen (vastaa jossain määrin etunimeä, kuten. Gnavs tai Gnaevs), nomen gentilicium (eräänlainen klaaninimi, kuten Severivs) ja cognomen (lisänimi, kuten Tvllvs). 

Olin löytävinäni romaanista paljon historiallisia virheitä. Hölmöin oli kuitenkin silloin tällöin viljelty ilmaisu "al bestias". Se näkyi tässä muodossa riittävän usein, jotta sitä ei voisi kuitata vain typografisena virheenä.

Ilmaisun pitäisi siis oikeasti kuulua ad bestias. Siinä on siis kyse siitä, että roomalaiset pistivät aina välillä rikollisten teloitukset toimeen antamalla villieläinten raadella nämä areenalla kuoliaaksi.

"Al bestias" voisi melkein olla espanjaa mutta ei ihan sitäkään.

Virheistä huolimatta Ilkka Saari on saanut romaanistaan taottua melko vetävästi kirjoitetun kirjan. Olisin valmis painottamaan tätä. Minua eivät virheet ottaneet päähän ihan niin paljoa, että minun olisi tehnyt mieli jättää sen lukeminen kesken. Olen joskus kyllä huonoja kirjoja jättänyt lukematta loppuun. Tämä ei ollut sellainen.

Rooman senaatin ja kansan kulttuurinen ylimielisyys ja kiihkoisänmaallisuus tuodaan hyvin ja verevästi ilmi romaanin sivuilla. Roomalaiset murhasivat, ryöstivät, raiskasivat tai muuten kiduttivat, kuten naulitsemalla ristiin, sekä tekivät vapaista ihmisistä orjia. Joku on muistaakseni joskus sanonut, että jos roomalaiset olisivat alkaneet keskittyä ihmistyötä säästävien koneiden ja laitteiden kehittämiseen halvan orjatyövoiman hankkimisen ja pitämisen sijaan, niin teollinen vallankumous olisi voinut syntyä jo Rooman valtakunnassa/valtakunnissa, siis vuoteen 476 mennessä. (Rooman valtakuntahan oli jakautunut vuonna 395 Länsi-Rooman ja Itä-Rooman valtakuntiin. Edellinen lakkautui lopullisesti vuonna 476, kun valtakunnan viimeinen kuningas (keisari) Romvlvs Avgvstvlvs oli tullut erotetuksi. Tai siis germaaniheimo herulien päällikkö Odovakar (435–493 jJs.) teki tämän, koska hänen heimoaan roomalaiset olivat kohdelleet hyvän aikaa hiukan kamalasti, vaikka sen jäsenille oli luvattu ihmismäisehköt olot Länsi-Rooman valtakunnan alueella. Olen henkilökohtaisesti kyllä iloinen siitä, että mies tyytyi erottamaan kuninkaan (keisarin) sen sijaan että olisi tappanut tämän. Entinen kuningas (keisari) muutti huvilalle Napolin rannikolla ja nautti sitten vuosittaista eläkettä elämänsä loppuun asti.

Länsi-Rooman valtakunta oli muuten Itä-Rooman valtakuntaa köyhempi, mikä osaltaan selittää valtakunnan lakkautumisen.

Herra Odovakar päätti palauttaa kuninkaan (keisarin) tunnusmerkit Itä-Roomaan ja alistua valtakunnan keisarin vasalliksi. Hyvä mies. Silti hän tosin oli murhannut Romvlvs Avgvstvlvksen isän Oresteen, joka oli ohjaillut valtakuntaa vain 14-vuotiaan poikansa nimissä. Mutta joka tapauksessa suhteellisen kiva juttu.

(Itä-Rooman valtakunnassa luovuttiin hallinnossa ja asevoimissa lopulta vuonna 620 latinasta virkakielenä, ja se korvattiin kreikalla, joka oli muutenkin toiminut jo lähes tuhannen vuoden ajan siinä vaiheessa Välimeren itäosan alueiden yleiskielenä.)

Toki Ilkka Saaren romaanissa kerrotaan myös "barbaarien" harjoittamista ihmisoikeuksien loukkauksista, mutta tuodaan myös ilmi se, että toisinaan ne saattoivat olla luonnollisia reaktioita roomalaisten sodissaan harjoittamaan silmittömään väkivaltaan. Mutta, niin, homo homini lvpvs, ihminen on ihmiselle susi.

On sanottu, että kuningas (eli keisari) Konstantinvksen aikana (271–337, virassa 306–337) (joka mies vuonna 313 laillisti kristinuskon ja joka sen jälkeen alkoi suosia kristinuskoisia virkanimityksissä) Rooman valtakunnan itäosissa enemmistö väestöstä jo oli kristittyjä. Lännessä kristittyjä taas oli suhteessa vähemmän. Mutta on ymmärrettävää, että kristittyjen silkka määrä saattoi herättää huolta vallanpitäjissä. Paitsi että roomalaisten jumalien katsottiin voivan suuttua siitä, että kristityt eivät hyväksyneet muita jumalia kuin omansa tai siitä, että nämä eivät yleensä edes suostuneet uhraamaan kuninkaan (keisarin) puolesta, niin valtakunnan väestön uskonnollinen hajanaisuus voisi merkitä myös häviämistä sotilaallisesti Parthialle, tai sitä seuranneelle persialaiselle sassanidien valtakunnalle. Tai lännempänä sijaitseville barbaarikansoille.

Konstantinvs näki kirkon järjestäytyneenä uskonnollisena organisaationa, josta saattoi olla apua valtakunnan pystyssä pitämisessä. Hänellä ei ollut enää syytä erityisesti vastustaa kristittyjä pelkästään siksi, että nämä eivät sattuneet tunnustamaan perinteisiä roomalaisia jumaluuksia. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että hän olisi itse ollut missään vaiheessa vakaumuksellinen kristitty. Häntä voisi pikemminkin verrata nykyajan tärkeään poliitikkoon, Yhdysvaltain kaksinkertaiseen presidenttiin Donald Trumpiin.

200-luvulle sijoittui myös nk. 200-luvun kriisi. Tässä oli kyse siitä, että vuosina 235–275 Rooman valtakunta kävi hajoamisen partaalla. Samaan aikaan sijoittuu myös niin kutsuttu sotilasanarkian aika 235–284. Roomassa oli tällä kriisikaudella 40 vuoden kuluessa 12 eri hallitsijaa, joista monet olivat sotilasvallankaappaajia.

Tähän liittyen Ilkka Saaren romaanissa voi nähdä huumoria siinä, kuinka roomalaisten leireissä ja sotilaslinnoituksissa joudutaan pitämään huoli siitä, että aina on kunkin oikeasti vallassaolevan kuninkaan (keisarin) pää kuninkaan- eli keisarinpatsaiden kaulan jatkeena.

Kristittyjen vainoaminen tuodaan myös monella tapaa esiin kirjan kuluessa. Kaiken aikaa pelkäsin kirjasta muodostuvan jonkinlainen kristinuskon tunnustuksellinen apologia, mitä se ei kuitenkaan tehnyt ilokseni.

Kirjassa tuodaan esiin ihan totuudenmukaisesti se, että kristityt tapasivat kohdella orjia keskimäärin paremmin kuin "normaalin" ja perinteisen roomalaisen kulttuurin edustajat. Kristinuskoa voi tässä suhteessa pitää ajanlaskun alkuaikoina tapahtuneen yleisemmän humanistisen ihmisystävyyden juutalaistaustaisena mutta aikaa myöten hellenisoituneena ilmentymänä. Kristillinen kirkko kunnioitti orjien solmimia avioliittoja, kun taas perinteinen roomalainen kulttuuri katsoi, että orjien avioliitot eivät ole juridisesti voimassaolevia. Kristillisen kirkon jäsenet myöskin pitivät toisistaan huolta jossain määrin. Tämä jossain määrin selittää kristinuskoisten suuren lukumäärän 300-luvun alussa. Hyvin pienikin parempi lisääntymismenestys kun tuo pitemmällä tähtäimellä voiton osapopulaatiolle. Tämä on silkkaa biologiaa ja populaatiogenetiikkaa.

Kristinuskon eettiset syöverit ovat ainakin periaatteessa melko korkealaatuisia. Vahinko vain, että Jeesus (Jeshua), Pietari (kallio eli Keefas arameankielisenä nimenä tai kreikankielisenä käännöksenä Petros) tai Paavali (juutalaiselta nimeltään Saul ja roomalaiselta nimeltään Pavlvs) eivät luoneet kristinuskoisuudelle eräänlaista ideologista perälautaa, joka olisi estänyt kristinuskon suistumisen vallan palvomisen ja ihmisten huonon kohtelun esitaistelijaksi. Toisaalta totuuden nimissä on mainittava se, että eivät Jeesus sen enempää kuin Pietari tai Paavalikaan tienneet Jeesuksen olevan perustamassa uutta uskontoa, joka, vaikkakin juutalaistaustaisena, tulisi ennen pitkää kokonaan irtautumaan juutalaisesta viitekehyksestään. Jeesuksen voi sanoa perustaneen uuden uskonnon, mutta hän teki sen tahattomasti ja tahtomattaan.

600-850 vuotta Jeesuksen aikaa myöhemmin syntynyt islam sentään oli rehellisesti sitä mieltä jo alusta alkaen, että oikeinajattelijoiden seurakuntaan kuuluvien, varsinkin miesten, tulee saada olla herroja ja hidalgoja, joilla on oikeus pitää "vääräuskoisia" kenkänsä alla. Islamiin on kuulunut tällainen poliittinen periaate, vaikka kristinusko oli keskiajalla kyllä ollut jopa islamia suvaitsemattomampi uskonnollisessa mielessä. Kristinusko on islamiin verrattuna enemmän sellainen "venyy ja paukkuu" -uskonto, koska se ei ole kuten islam lakiuskonto ja koska juutalaisen lakiuskonnollisuuden torjuminen jo 40-luvulla ei tuottanut mitään selkeitä periaatteita, joilla kristinuskoa voisi noin vain soveltaa politiikkaan.

Uskolla siihen, että on vain yksi jumala, joka vaatii tahtonsa noudattamista, yhdistyneenä velvollisuuteen harjoittaa lähetystyötä, vaikuttaa historian saatossa olleen ikävät vaikutukset siihen, kuinka tällaisen uskonnon kannattajat kohtelevat niitä, jotka eivät kuulu heihin. Ellei uskontoon tosiaan ole sisäänrakennettu sitä ideologista perälautaa, joka ehkäisisi uskonnon väärinkäyttämistä toisuskoisten sortamiseen. Jeesus Nasaretilaisen Vuorisaarnan (Matt. 5–7) opetukset eivät yksinään riitä tällaiseksi.

Myöskin minusta toisuskoisten ihmisten kohtelemista ensisijaisesti käännytyksen kohteina voisi verrata siihen, että verkostomarkkinointibisneksessä oleva ihminen yrittää myydä tuotteita sukulaisilleen ja ystävilleen. Tai, no joo, tämä on huono vertaus, mutta silti.

Mutta palatakseni romaaniin. Sen päähenkilö Gnavs oli sitä mieltä, että kristityt kannattivat Rooman ja sotimisen vastaista oppia. Tällainen mielipide on toki voinut olla monella roomalaisella virkamiehellä tuohon aikaan. Mutta varsinaisestihan ei edes tuonaikainen kristinusko ollut pasifistinen eikä sinänsä yllyttänyt aseistakieltäytymiseen. (Ja vaikka olisi yllyttänyt, niin valtakunnan asevoimiin liittyminen oli vapaaehtoista.) Voidaan sanoa, että jos jollakin alueella pelättiin vihollisen maahantunkeutumista, niin sen alueen kristityillä oli jossain määrin taipumusta värväytyä Rooman asevoimiin. Jos taas kristitty eli varsin rauhallisella alueella kuin Herran kukkarossa, hänellä saattoi olla varaa olla aseväkivaltaa vastaan yleensä.

Tämän jälkeen käsittelen sitten Ilkka Saaren romaanista bongaamiani historiallisia virheellisyyksia sekä myöskin valotan lisää romaanin historiallisia taustoja. Alla olevan tekstimassan lukeminen on täysin vapaaehtoista, kuten ylläolevankin on ollut.

PS. 

Kuningas eli keisari Caracalla oli vuonna 212 antanut kaikille vapaille Rooman valtakunnan asukkaille kansalaisuuden julkaisemallaan ediktillä. Tämä toimenpide saattoi lisätä verotuloja, ja lisäksi se sai monet uusista kansalaisista kokemaan olevansa roomalaisia, mikä sitten jopa roomalaisti heitä kulttuurisestikin. Vielä edellisenä vuonna 211 vain viidesosalla valtakunnan asukkaista oli ollut kansalaisuus. Ja useimmat näistä olivat olleet Italian asukkaita. Itse asiassa jo ensimmäisellä esikristillisellä vuosisadalla viimeisetkin vapaat Italian asukkaat olivat saaneet Rooman kansalaisuuden. Ennen Caracallan ediktiä Rooman kansalaisuuden oli voinut saada vain jollain erinomaisella asialla, jonka asianomainen oli tehnyt Rooman hyväksi. Esim. 20 vuoden palvelus Rooman legioonien avxilia-apujoukoissa laskettiin tällaiseksi asiaksi. Ja kansalaisuus oli perinnöllinen.

Sivuhuomautuksena mainittakoon, että kansalaisiksiottamisella oli sellainen mielenkiintoinen sivuvaikutus, että se ennen pitkää tuli romauttamaan roomalaisen nimijärjestelmän. Kansalaisiksiotetut miehet saivat nimittäin sääntöjen mukaisesti kaikki kuninkaan (keisarin) klaaninimen. Tämä osoittautui epäkäytännölliseksi.

Ehkä vielä epäkäytännöllisempää oli se, että kun roomalaisten naisten etunimi oli perinteisesti, siis Rooman vuosisatojen takaisen kuninkaiden karkotuksen jälkeen, muodostettu isän klaaninimen perusteella, niin nyt tuli sitten olemaan hirveästi tyttöjä ja naisia, joiden etunimi oli muodostettu hallitsijan klaaninimen perusteella. (Mutta joka tapauksessa roomalaista nimijärjestelmää voi hyvällä syyllä kutsua miessovinistiseksi. Vähintäänkin. Ehkä emme jää kaipaamaan sitä.)

Lisäksi minun tietojeni mukaan ristiinnaulitsemista alettiin Caracallan kansalaisiksiottamisprojektin toteutumisen jälkeen tehdä enemmän nyt myös roomalaisille, vaikka Saaren kirjassa väitetään toisin. Aikaisemminhan ristiinnaulitseminen teloitusmuotona oli varattu vain ihmisille, joilla ei ollut Rooman kansalaisuutta tai jotka olivat syyllistyneet todella törkeään rikokseen. Tunnetuin tällainen henkilö on 30-luvulla teloitettu Jeesus Nasaretilainen.

Kun kerran nyt enemmän roomalaisiakin ristiinnaulittiin, niin tosiasiassa kuitenkin teloitukset kohdistettiin huono-osaisiin kansalaisiin. Aina pitää olla joitakin ihmisiä, joita voidaan kunnolla polkea.

Alkukirkon tärkeimmällä lähetystyöntekijällä ja teologilla apostoli Paavalilla oli isänsä ansioiden ansiosta ollut Rooman kansalaisuus. Siksi kuningas eli keisari Nero antoi myöhemmin teloittaa hänet Rooman oikeusjärjestystä kunnioittaen miekalla eikä ristiinnaulitsemalla. Näin kertoo perimätieto. Apostolien teoissa kerrotaan, että Paavali oli tullut viranomaisten vangitsemaksi jonkin häiriön takia, mutta nämä eivät olleet lopulta löytäneet syytä syyttää häntä mistään järkevästä. Mutta koska syytetty oli ehtinyt jo asiassaan vedota kuninkaaseen (keisariin), nämä päättivät lähettää hänet kuningas (keisari) Neron eteen.

Ja siinä kävi sitten pahasti. Hallitsija oli tunnettu sivistyneenä ja miellyttävänä kaverina, mutta hän oli ehtinyt muuttua pahemmaksi siinä vaiheessa, kun Paavali tuotiin hänen tuomittavakseen. (Samalla laillahan kävi myös kuningas (keisari) Caligulalle. Ja noin 1500 vuotta myöhemmin vielä Englannin kuninkaalle Henrik VIII:lle.)

Saaren romaanissa Rooman alkava auringonlasku on sekin vika, että siinä puhutaan patriiseista – 200-luvulla jKr.

Rooman patriisien sääty oli koostunut alun perin kuninkaan neuvonantajien neuvoston, senaatin, jäsenistä. Kuningasvallan tultua kaadetuksi hiukan ennen vuotta 500 eKr. senaatista muodostui Rooman hallinnon keskus. Senaattorisuvut olivat Rooman aatelistoa tästä eteenpäin. Aikaa myöten, eli luokkataistelujen myötä, senaatin jäseniksi saattoivat päästä joskus myös tavallisen kansan edustajat, aatelittomat plebeijit.

Mutta mitä luultavimmin jokainen Rooman (valtakunnan) patriisisuku oli sammunut jo vuoden 200 jKr. tienoilla. Ja jo kauan ennen tätä patriisisäätyinen aateluus oli vaihtunut senaattorisukujen virka-aateliin.

Patriisisukujen oli helppo lakkautua siksikin, että aateluus ei periytynyt naislinjaa pitkin. Eikä joukkoylpeyden vuoksi joukkoon suostuttu ottamaan uusia sukuja ulkopuolelta. Ja jotkut (harvat) patriisit jopa luopuivat aateluudestaan voidakseen tehdä jotain sellaista, mikä oli sallittua ainoastaan plebeijeille. Jälkimmäisestä olkoon esimerkkinä Clavdivsten klaani, jolla oli kaksi sukuhaaraa: patriisien ja plebeijien. Eräskin entisen patriisisuvun jäsen ja poliitikko kirjoitti 1. vuosisadalla eJs. sukunimensä muodossa Clodivs, jotta se kuulostaisi vähemmän herraskaiselta.

Myös Gaivs Clavdivs Glaber, joka vuonna 73 eJs. pistettiin suorittamaan poliisitoimi eli tuhoamaan joukko kapinaan ryhtyneitä gladiaattoreita ja muita aikaisempia orjia Vesvvivs-vuoren luona, kuului tämän klaanin plebeijihaaraan. (Huonostihan siinä poliisitoimessa sitten kävi, mutta sen käsittely ei kuulu tähän esitykseen.)

Muita huomioita kirjan vääryyksistä. Kirjan sotatapahtumat alkavat vuonna 245 jKr., ja silti siinä puhutaan gladivs-miekan nerokkuudesta.

Gladivs on kaksiteräinen miekka, joka sopii kaksiteräisyydestään huolimatta parhaiten pistämiseen, ei lyömiseen eikä viiltämiseen, johtuen miekan terän lyhyydestä. Legioonalaiset koulutettiinkin käyttämään sitä oikeastaan vain pistomiekan tapaan.

Ensimmäisellä kristillisellä vuosisadalla Rooman legioonien ratsuväessä oli kuitenkin otettu metallinkäsittelytekniikan kehittymisen myötä vakavaan käyttöön miekka spatha, jossa terä oli sekä pitempi että kapeampi kuin gladivksessa. Tällainen miekka sopi hyvin ratsuväen käyttöön, koska pitkällä terällä ulottui helpommin viholliseen.

Toisen vuosisadan jälkipuoliskolla myös Rooman legioonien jalkaväessä alettiin pikku hiljaa omaksua käyttöön uusi miekkatyyppi. Mutta jo ennen tätä avxilia-joukoilla oli ollut käytössä spathoja, mahdollisesti jo ensimmäisellä vuosisadalla.

Gladivs oli ollut suhteellisen helppo vetää ulos huotrasta sen roikkuessa oikean kyljen puolella. Pitkäteräinen miekka vaati sen, että miekkaa kannettiin vasemmalla puolella.

200-luvulla jatkuvat sisällissodat rasittivat pahasti Rooman valtakunnan taloutta, ja jalkaväen miehistöjen taso laski.

300-luvulla jalkaväki alkoi olla jo pelkkä apuaselaji raskaan ratsuväen muututtua pääaselajiksi. Huonontuneilla teillä ratsuväen oli jalkaväkeä helpompi kulkea, ja raskaan ratsuväen ja kevyen jalkaväen yhdistelmä sopi melko erinomaisesti Rooman tuolloisten vihollisten, eli persialaisten ja germaanien torjumiseen.

Jo romaanin tapahtuma-aikana 200-luvulla kehitys tähän oli ollut vahvasti menossa tähän suuntaan.

Aikaisemmin jousiampujat olivat olleet Rooman legioonissa aivan lapsipuolen asemassa. Nyt lisättiin näiden määrää.

Jalkaväen sotilaat luopuivat myös kaarevasta kilvestään suoran kilven hyväksi. Jalkaväki luopui tiukasta muodosta taisteluryhmityksessään. Pitkää miekkaa käyttäessä korostui miekkailutekniikkojen taitaminen.

Vihollissoturin miekkaa ei toki edelleenkään kannattanut torjua oman miekkansa terällä, vaan joko kilvellä tai miekan lappeella. Miekat olivat niin kalliita, ettei niiden terän saanut antaa mennä pilalle. Loveutuminen oli helposti miekan tuho.

Gladivs lienee ollut jo menneen talven lumia Rooman legioonissa 200-luvun puolessa välissä, vaikka Saaren romaanissa sillä on tärkeä osa. Gladivkset toki oli aina käytetty ensin loppuun, koska miekkojen valmistaminen oli erittäin kallista, mutta ensi linjan joukoille legioonissa lienee jaettu alusta lähtien mielellään spathoja, jos niitä oli saatavilla.

Romaanissa myös käytetään useamman kerran ilmaisua "germaaniset karvaturvat".

Vuosina Rooman valtakuntaa 117–138 hallinnut kuningas (keisari) Hadrianvs tapasi käyttää partaa peittääkseen kasvojensa arpeutuneisuutta. Tämä tietenkin aiheutti muodin roomalaisen yläluokan keskuudessa. Vuosisatoihin eivät roomalaiset yläluokan miehet olleet kasvattaneet partaa vaan ajaneet kasvonsa aina sileiksi. Sileäkasvoisuuden muoti oli juontunut makedonialaisesta supervalloittajakuninkaasta Aleksanterista (356– 323 eJs., virassa 336–323 eJs.), jolla oli ollut heikko parrankasvu.

Olettaisin, että romaanin päähenkilön elinaikana naamakarvaisuus oli edelleen muotia Roomassa ja koko valtakunnassa. Vaikka uskon kyllä, että myös germaanimiehet tapasivat olla naamakarvaisia.

Tämä oli ehkä tässä.

keskiviikko 28. lokakuuta 2026

Hyvä päivä oli, vaikka krapula!

Eilen päästyäni turvallisesti kotihini wanha kaverini Markku soitti. Hän halusi tulla käymään luonani, koska hänen kotonaan olivat käynnistymässä suurmenot, eli ompeluseurat.

Katsoimme suoratoistopalvelustani elokuvan Extinction, joka osoittautui ihan hyväksi rainaksi. En paljasta tässä laajemmin sen juonta, mutta elokuvan alussa oli kyse siitä, että eräs perheenisä tapasi nähdä öisin varsin todentuntuisia katastrofiunia, ja niin vaimo kuin lapsi olivat hieman jo tympääntyneet siihen, ettei mies hae apua ongelmaansa. Juoni olikin sitten mielenkiintoisempi kuin olisi voinut kuvitella.

Nautimme elokuvanautinnon aikana kaksi hyvää olutta: omista varastoistani Buxtonin Clear & Present Danger -niminen american cream ale ja Markun varastoista Vault Cityn Double Mars Chocolate Caramel Stellar Stout. Kummatkin olivat hyviä mutta varsinkin jälkimmäinen oli erityisen oiva.

Ennen lähtöään kotiinsa – ompeluseuralaiset olivat todistetusti jo poistuneet sieltä – hän kävi vielä katsastamassa uuden kylpyhuoneeni, jonka hän näki nyt ensimmäistä kertaa. Markusta se oli ihan hieno. Hän pani kuitenkin siitä merkille sen, minkä minäkin: uusi kylpyhuoneeni on pienempi kuin edellinen oli ollut. 

Seuraavana aamuna heräsin aivan liian aikaisin. Niin aikaisin, että ehdin pestä vaatteita ja vaatekappaleita ennen rientoihin ja velvollisuuksiin lähtemistä. Päivä-päiväni osoittautui joka tapauksessa mukavaksi eikä siinä ollut yhtään mitään vikaa.

Mutta juuri ennen lähtöä takaisin kotitanhuvilleni tajusin, mikä vika päivässä oli ollut. Se vika oli (pienimuotoinen) krapula. Sen takia ennen kaikkea olin herännyt liian aikaisin. Vanhan upea ruumis ei enää jaksa.

Mutta onneksi päivä tuntui suurin piirtein täydelliseltä vielä kotimatkallakin.

keskiviikko 14. lokakuuta 2026

Bastarde!

Tässä mukaelma erään 1980-luvulla julkaistun elokuvan yhdestä lauselmasta:

If there is something weird and it don't look good, who you're gonna call

Those bastards!

Bastardoilla viittaan Amy ja Tammy Slatoniin, Satakiloiset siskot -tv-ohjelman päätähtiin.

...Amystä on tullut ikään kuin hirviö. Päättelen tämän siitä, että hän oli ruvennut "tekemään" musiikkia keinoälyn avulla. Mutta toisaalta hän katselee maailmaa yhteenpuristettujen silmäluomien lävitse tai välitse, ihan kuin minäkin.

I PS.:

Tämän kirjoituksen otsikko on italiaa. "Bastarde" on sanan "bastarda" monikkomuoto. "Bastarda" taas on feminiinisukuinen muoto maskuliinisukuisesta substantiivista "bastardo".

Italian kielessä on vain kaksi nominien sukua. Latinan perua kielessä on se, että jos substantiivi merkitsee otusta jolla on sukupuoli, niin sanan perusmuoto on yleensä maskuliinisukuinen. Lähes kaikissa suuremmissa romaanisissa kielissä on vain kaksi nominien sukua eikä muita sijamuotoja kuin nominatiivi.

Romanian kieli on ainoa suurempi poikkeus tästä säännöstä. Siinä on kolme nominien sukua: maskuliini, feminiini ja neutri. Kuten latinassakin. Ja siinä on viisi sijamuotoa, kuten latinassakin. Romanian sijamuodot eroavat kuitenkin jossain määrin latinan sijamuodoista.

Latinan tytärkielissä romaanisissa kielissä neutrisukuiset substantiivit ovat yleensä muuttuneet maskuliinisukuisiksi kielen kehityksen myötä, ja jotkut harvat vain feminiinisukuisiksi.

Kuinka romanian kieli on sitten onnistunut säilyttämään paljon arkaaisiksi katsottavia piirteitä, on kysymys.

Jos "bastarda" olisi klassista latinaa (ks. alempana selitys), niin sen monikkomuoto kuuluisi "bastardae". Klassisena aikana sanan viimeisen tavun vokaalit olisi lausuttu diftongina: "a-e". Mutta latinaan tuli tuolloin äänteenmuutos, jossa diftongit ae ja oe alettiin lausua pitkänä E-äänteenä. 

Romaaniset kielet kuitenkin eroavat siinäkin suhteessa äiti-latinasta, että romaanisissa kielissä pitkät vokaalit voivat sijaita ainoastaan painollisilla tavuilla, ja vain silloin, kun tavu on avoin eli se ei pääty konsonanttiin.

Siksi italian kielessä "bastarde" on "bastarde" eikä "bastardae" tai "bastardee". Italian kielessä merkitään kirjoituksessa vain epätavanomaiset sananpainojen paikat. Kuten sanassa autorità. Espanjan kielestä esimerkiksi tällaisesta kävisi vaikka sana café. Italian kielessä merkitään epätavallinen sanapaino painomerkillä tosin vain sanan lopussa. Espanjan kielen kirjoituksessa taas sananpainon merkki voi näkyä jo ennen viimeistä tavua. Esimerkkisana: automático. Italiaksi sana olisi muodossa automatico.

II PS.:

Klassiseksi latinaksi nimitetty latinan muoto perustuu Rooman yläluokan vuosina 75 eJs.–14 jJs. käyttämään huoliteltuun ja tyyliteltyyn kielimuotoon, jota tavallinen kansa ei juuri käyttänyt. Tätä kautta myöskin nimitetään latinan kielen kultakaudeksi, jona vaikuttivat monet merkittävät roomalaiset kirjailijat ja runoilijat. Aika sijoittuu tasavallan ajan loppuaikaan ja keisariajan alkuun.

Klassisen latinan "synnyttäjien" ja tärkeiden normittajien joukosta voi mainita poliitikon, kaunopuhujan, lakimiehen ja kirjailijan Marcvs Tvllivs Ciceron (106-43 eJs.) ja taitavan sotapäällikön, poliitikon (kannatti populaarien "puolueen" ohjelmaa) ja kirjailijan Gaivs Ivlivs Caesarin (100-44 eJs), joita jo näiden elinaikana pidettiin merkittävinä norminantajina.

"Vulgaarilatinaksi" on tavattu nimittää sellaisia latinan kielen muotoja, joita tavallinen kansa oli Rooman valtakunnassa arkielämässään puhunut. Latinan adjektiivi "vvlgaris" tarkoittaa suomeksi arkista, tavanomaista, yleistä tai rahvaanomaista. Adjektiivin kantasanana on vvlgvs, joka taas merkitsee kansaa, kansanjoukkoa, väkeä tai rahvasta (tai miehistöä). 

Toisaalta klassista latinaa on se huoliteltu ja säännelty latina, mitä Rooman ylhäisö ja sivistyneistö käyttivät varsinkin julkisesti. Mutta Ciceronkin tiedetään käyttäneen puhekielisyyksiä lukuisissa säilyneissä kirjeissään. Niissä "yksityis"kirjeissään, jotka hän oli tarkoittanut laajemmin levitettäviksi, hän taas käytti "klassisempaa" puheenpartta.

Länsi-Rooman valtakunnan viimeisen keisarin tultua erotetuksi vuonna 476 jJs. valtakunta tuhoutui lopullisesti. Seuraavien vuosisatojen aikana näillä alueilla kansan puhumat latinan muodot yksinkertaistuivat rakenteeltaan. Romaaniset kielet ovat kehittyneet näistä tavallisen kansan puhumista latinan muodoista, vernakulaareista.

Noista mullistuksista hengissä ja pystyssä selvinneessä Itä-Rooman valtakunnassa taas siirryttiin melko pian käyttämään niin hallinnossa kuin asevoimissakin kreikkaa latinan sijaan. Olihan kreikka toiminut jo monen monituisten vuosisatojen ajan Välimeren itäosien yleiskielenä.

perjantai 9. lokakuuta 2026

Piscis glacies edibilis

Jäätelökala odottaa kärsivällisesti suurten sahalaitaisten hampaidensa kanssa, että pahaa-aavistamaton toista lajia edustava kala ui sen ylle, ja naps vain, niin tämä meni parempiin suihin. Sen leuat ovat niin vahvat, että se voi purra saaliinsa kahtia yhdellä puraisulla. Ihmiselle piscis glacies edibiliksen purema on vaaraton, joskin melko kivulias kokemus. Suosittelen välttämään!

torstai 8. lokakuuta 2026

Uneni passin unohtamisesta

Näin jokin aika sitten seuraavanlaista unta:

Olin joidenkin tuttujen kanssa jossain missä lie motellissa tai lomakohteessa Suomessa. Mutta sitten koittikin yhtäkkiä aika, että meidän piti jatkaa matkaa ulkomaille sovittuun paikkaan. Jouduin toteamaan tovereille, että olin unohtanut passini kotiin.

Ihmettelin, miten pääsisin paikasta, jossa olimme, kotiin. Mutta sain sitten tietää, että sain jäädä tähän lomapaikkaan oleskelemaan siksi aikaa, kun muut ovat ulkomailla. En sitä paitsi ollut ihan ainoa ihminen kuitenkaan, joka jäi tai joutui jäämään kotimaahan.

sunnuntai 20. syyskuuta 2026

Unessani minulta oli julkaistu kirja

Kuten tuoreesta blogimerkinnästäni Neljä, ei kun kahdeksan, työviikkoa putkeen kylpyhuoneremonttia voi päätellä, olen pyrkinyt menemään viime aikoina aikaisin nukkumaan. "Aikaisella" tarkoitan sitä, että lähden tutimaahan esim. puoliltaöin sen sijaan, että lähtisin sinne vasta kahden jälkeen.

Koska nyt oli sentään viikonloppu, menin viime yönä kuitenkin myöhäisehköön aikaan nukkumaan, ja unirästejäkin saattoi olla alla, koska olin herännyt perjantaiaamuna aivan liian aikaisin.

Olin nähnyt yöllä (tai aamulla) seuraavanlaista unta:

Selitin joillekin ihmisille puolijulkisella paikalla, että yksi tärkeistä elämäni päämääristä on toteutunut, kun olen saanut kirjoitettua kirjan, joka on myöskin saatu julkaistua. Sanoin, että välttämättä minun ei olisi tarvis kirjoittaa enää kirjoja, vaikka voisin toki tehdä niin, jos siltä ehdottomasti joskus tuntuisi.

Minusta tuntui kuitenkin, että olin saattanut jakaa elämäni kipeistä puolista kirjassa lukevalle yleisölle liikaakin. Samalla minusta silti tuntui, että ainakin ihmiset vaikuttivat tykkäävän kirjani rehellisyydestä.

Herätyskelloni soi vasta klo 11, mutta sen jälkeen jatkoin uniani.

Näin seuraavaksi sellaista unta, että oli naapurusto, jossa kotien ulko-ovet olivat pysyvästi auki. Heitin ulkosalla palloa haettavaksi jollekin ei-ihmekoiralle, joka ei oikein tykännyt hakea niitä. Kerran heittämäni pallo sattui menemään naapurin kodin ulko-ovesta sisään. Olin juuri menossa kysymään palloa, kun klo 11.27 eräs hyvä tuttuni naapuritalosta soitti. Huomatessaan minun olen unenpöpperössä hän pyyteli anteeksi herätettyään minut.

Puhelimeni kautta tultuani näin herätetyksi uudestaan en viitsinyt enää kauaa makoilla vuoteessa. 

Noustuani ylös lähetin em. tutulleni tekstiviestin, jossa kerroin tästä näkemästäni unesta. Lisäksi viestissäni luki näin:

Menin kyllä myöhäisehköön aikaan nukkumaan tällä kertaa, ja unirästejäkin saattoi olla alla.
    Herätyskelloni soi vasta klo 11, mutta sen jälkeen jatkoin uniani.

PS.:

Viime aikoina perinteisissä kirjaunissani on ollut sellainen piirre, että olen lähetellyt eri asiaankuuluville ja asiantunteville tahoille kirjani puolivalmista käsikirjoitusta, ja sen jälkeen olen sitten ollut kovin pahoillani sen puutteista ja siitä, että se oli ollut vielä niin epävalmis.

Mutta tämän uusimman uneni piirre, että kirjani on kaikkien näiden vuosien jälkeen julkaistu, viittaa käsittääkseni siihen, että eräs oma lähemmäs 20-vuotinen kieliprojektini alkaa pikku hiljaa olla valmis.

Oikean kirjan julkaistavaksi saaminen olisi tietenkin mahdottoman kiva juttu, mutta on joka tapauksessa mahtavaa, että aivoni käsittelevät wanhaa ja pitkäaikaista kieliprojektiani kuin siinä olisi kyse "kirjasta".

lauantai 5. syyskuuta 2026

Käänteiset Hitler-viikset

Jos se ei olisi täysin vastoin muoteja, niin voisin aivan nenän alta poistaa viikset kokonaan ja jättää reunoille loput.

Kyseessä olisivat käänteiset Hitler-viikset.

Olen tavannut lausua, että ne naiset olisivat rohkeimpia kaikista, jotka leikkauttaisivat päähänsä käänteisen irokeesin.

Käänteisten Hitler-viiksien laittaminen naamaansa ei ole läheskään yhtä rohkeaa. Korkeintaan joillekin voi tulla sellaisesta mieleen intiaaniväestö tai jotain.

Mutta tässä minun asiassa tulee tapahtumaan kehitystä. Pysy siis kuulolla niin halutessasi.

PS.:

Kaikki varmaan muistavat, kuinka ensimmäisen maailmansodan aikana länsimaisen miessukupuolen edustajien keskuudessa rouheat viikset olivat olleet muotia. Jos miehellä oli viikset, ne olivat usein rouheita.

Tämä muoti vaihtui toiseen ensimmäisen maailmansodan päättyessä, koska Saksan erotettavalla keisarilla Vilhelm II:lla (1859–1941, virassa 1888–1918) oli ollut rouheat viikset, ja tämä päti moniin muihinkin vallasmiehiin Saksassa ja välillä jopa vallasmiehiin Saksan ulkopuolellakin.

Sama päti myös vuonna vuonna 1890 eronneeseen ja lähes erotettuun Otto von Bismarckiin (1815–1898), joka toimi Preussin ministeripresidenttinä eli pääministerinä vuosina 1862–1890, Pohjois-Saksan liiton liittokanslerina eli pääministerinä vuosina 1867–1871 ja Saksan keisarikunnan ensimmäisenä valtakunnankanslerina eli pääministerinä vuosina 1871–1890. Saksan vuonna 1871 tapahtunut yhdistyminen oli tapahtunut miehen johdolla.

Adolf Hitlerkin ryhtyi sodan jälkeen käyttämään vähennettyä viiksikarvoitusta. Hänellä, kuten monilla muillakin siihen aikaan, ne olivat kapeita.

lauantai 29. elokuuta 2026

Ellen Key herätti tasapuolisesti vihastusta, vaikka oli nainen

Ruotsalainen aktivisti Ellen Key (1849–1926) kiersi pitkin Eurooppaa pitämässä suosittuja puhetilaisuuksia, joissa häntä ihailtiin, mutta hänen näkemyksiinsä suhtauduttiin myös hyvin kriittisesti: hänen katsottiin tuhoavan perinteisiä arvoja ja olevan vaaraksi nuorisolle, ja feministien mukaan hän yritti ujuttaa äitiyden ihanteen feminismin keskiöön.

sunnuntai 23. elokuuta 2026

Tuli raamatullinen olo

Kävin trimmaamassa uudet viikseni.

Ja, oi, katso: samalla piippasi jokin.

Taisi olla pesukone.

Tuli raamatullinen olo.

maanantai 17. elokuuta 2026

Pahvin syöminen elämäntapana

Pahvia ei minusta kannattaisi syödä vaan puhdasta selluloosaa sen sijaan. Jos tätä vain saisi jostain. Kyseessä olisi käytännössä puhdas ja myrkytön luonnontuote.

Pahvia oli eräässä TLC-kanavan ohjelmassa nimeltä Outo riippuvuus eräs mies nauttinut. Lempipahviansa oli tavallinen ruskea pahvi...

maanantai 10. elokuuta 2026

Vuoden 2025 Robin Hood -tv-sarja on syvältä jo heti alkumetreillä

Likimain kaikki tuntevat fiktiivisen anglosaksisen rosvopäällikön Robin Hoodin tarinan. Hänen tarinansa on sijoittuvinaan kahden hallitsijan, Juhana Maattoman ja Rikhard Leijonamielen aikoihin. Eli 1100-luvun loppupuolelle noin karkeasti arvioiden.

Viikinkitaustaiset mutta normanniranskaa äidinkielenään puhuneet normannit olivat ryhtyneet kruununperimyssyistä valloitusretkelle Englannissa vuonna 1066. Vain joidenkin vuosien aikana he onnistuivat valloittamaan itselleen varsin suuren osan Englannin maaperästä. Yksi toisensa jälkeen anglosaksiset linnanherrat ja piispat korvautuivat normannien edustajilla.

Vaikka täytyy sanoa, että tavallisen kansan osa oli ennen tätäkin ollut olla turpeeseen sidottuina maaorjina. Eli maatyöläisinä, joilla ei ollut oikeutta muuttaa työalueeltaan pois.

Normannien kieli vaikutti ennen 1500-lukua merkittävässä määrin englannin kieleen. 

Robin Hood on tarinoiden mukaan anglosaksi. Varhaisissa hänestä kertovissa tarinoissa hänen ei kerrota olleen mitenkään erityisen taitava jousiampuja. Tosin yllä mainitsemieni normannikuninkaiden aikana erityinen walesiläinen keksintö pitkäjousi ei ollut päässytkään vielä yleistymään Englannissa.

Kun tarinoita syntyi myöhemmin lisää, Robin Hoodista tuli sitten taitava pitkäjousen käyttäjä. Varsinainen anakronismi.

Kun Englannin kruunu rupesi myöhemmin vaatimaan tavalliseen kansaan kuuluvilta miespuolisilta alamaisiltaan jatkuvaa harjoittelua pitkälläjousella, niin jo poikaiässä alamaiset rupesivat harjoittelemaan jousiammuntaa.

Ensin pienemmällä jousella, ja iän ja voimien kasvaessa yhä isommalla ja vankemmalla jousella. Lopulta koko ikänsä harjoitelleen pitkäjousiampujan lihakset olivat groteskin oloisia harjoituksen vuoksi.

Pitkäjousiampujien voidaankin sanoa olleen eräänlainen eliittiaselaji, koska hommaan harjaantuminen vaati niin pitkäaikaista ja piintynyttä paneutumista, vaikka jousiampujat olivatkin tavallista kansaa.

Eliittisoturiuteen liittyy tässä sekin, että koska pitkänjousen jänne vedettiin ampumaan ryhtyessä korvan tasalla saakka, niin nuolta pitkin ei voinut varsinaisesti tähdätä, vaan kyse oli vaistoammunnasta, joka vaati pitkäaikaista harjaantumista ennen kuin osaaminen osumisen mielessä oli riittävällä tasolla.

Pitkäjousi oli tappava ja tehokas ase oikeissa käsissä, ja tämä nähtiin Crécyn, Poitiersin ja Agincourtin taisteluissa mannermaalla vuosina 1346, 1356 ja 1415. Englantilaisten loistavat voitot olivat noloja raskaasti haarniskoidulle ranskalaiselle aatelisratsuväelle.

Jos vertaa varhaisiin tuliaseisiin, niin ne yleistyivät alkeellisuudestaan huolimatta juuri sen vuoksi, että kuka tahansa kuolaava idiootti saattoi oppia käyttämään niitä auttavasti suhteellisen lyhyen harjoittelun tuloksena.

Mutta palataanpa pääasiaan. Lapsempana olin lukenut useaan kertaan John Finnemoren vuonna 1909 julkaistun Robin Hood -romaanin suomeksi (alkuteos on nimeltään The story of Robin Hood and his merry men). Se kuului lapsena rakkaimpiin kirjoihini.

...Viime vuonna 2025 sattuu olemaan julkaistu yhdysvaltalainen Robin Hoodista kertova draamasarja. Se löytyy vielä toistaiseksi myös Ylen Areenasta.

Rupesin monta viikkoa sitten katsomaan sitä. Mutta jo sarjan ensimmäinen jakso osoittautui kannaltani liian hapokkaaksi. 

Jakson kohdassa 9 minuuttia ja 36 sekuntia Robin Hoodin taustaltaan aatelinen anglosaksinen isäpappa sanoo vaimolleen:

Meidän pitäisi kääntyä heidän uskontoonsa. En tule tekemään sitä, En ikinä!

Sarjan tarinassa nimittäin vasta normannit olivat tuoneet kristinuskon Brittilään.

Tämähän on kuitenkin niin valhetta kuin olla voi. Finnemoren kirjassa sentään Robin Hood oli ollut piintynyt Marian, Jeesuksen äidin, palvoja, kuten kuka tahansa tavallinen anglosaksi oli ollut tuohon aikaan.

Hypätään kauemmaksi historiaan. 

Gaivs Ivlivs Caesar (100–44 eKr.) oli aikoinaan tehnyt kaksi sotaretkeä Britanniaan, mutta ei saanut muodostettua kuitenkaan pysyvää valloitusta, vaikka mannermaan puolella hän olikin käyttänyt onnistuneesti kaikkia mahdollisia tekosyitä uusien alueiden liittämiseksi Rooman valtakuntaan sekä oman maineensa lisäämiseksi siinä rinnalla.

Vasta keisari Clavdiuksen (10–54 jKr., vallassa 41– 54) aikana Rooma kuitenkin onnistui liittämään aikaa myöten varsin suuren osan Britanniaa valtakunnan osaksi.

Rooma jätti Britannian oman onnensa nojaan vuonna 410, sillä keisari tarvitsi Britanniaan sijoitettuja legioonia muualla. Ne eivät koskaan palanneet. Roomalaiseen sivilisaation omakseen kokeneet britit joutuivat nyt puolustautumaan omin neuvoin maakuntaan vyöryvien germaanien, ennen kaikkean anglien, saksien ja juuttien, laumoja vastaan.

Tässä vaiheessa britit melko lailla käsittivät olevansa kristittyjä, jotka puolustautuivat pakanallisia hyökkääjiä vastaan. Mutta koska Rooman legioonien mukana olivat lähteneet myös kaupunki-insfrastruktuurista huolta pitäneet ammattimiehet, roomalaiset kaupungit Britanniass lahosivat paikoilleen huonon ylläpidon vuoksi. Tapahtui laaja maallepako.

Ennen pitkää germaanit saivat vallattua itselleen suurimman osan entisestä roomalaisesta Britanniasta. Lännessä säilyi jonkin verran kelttien enklaaveja. Walesissä säilyi kymrin kieli ja Cornwallissa kornin kieli, mutta jälkimmäinen sammui 1700-luvulla. Pohjoisessa Cumbriassakin oli ilmeisesti säilynyt brittikeltin kieli jonkin aikaa.

Valloittajia pakoon lähti isompi joukko brittejä sopivasti tuolloin jonkin verran autioituneeseen Bretagneen, jonne he toivat saarikelttiläisen kielensä.

Germaanivalloittajat eivät yleensä kovinkaan täydellisesti tuhonneet fyysisesti valloittamiensa alueiden alkuväestöä, mutta nämä alistettiin täysin ja näille tehtiin melko lailla selväksi se, että he olivat kakkosluokan kansalaisia. Tämä sai aikaan alkubrittien suhteellisen nopean kielenvaihdon, jolloin nämä sulautuivat valloittajiin.

Tässä historiallisessa tilanteessa sai alkunsa taru kuningas Arthurista, joka on 99-prosenttisesti legendaa mutta jolla lienee kuitenkin historiallinen ydin, joka on se, että jonkin aikaa jossain vaiheessa alkubritit kykenivät pidättelemään germaanien vyöryntää mailleen. Vuosisatojen myötä siihen vain liitettiin yhä enemmän ei-aitoperäistä aineistoa.

Valloittajat eivät pahemmin kääntyneet kristinuskoon, koska kristinusko oli sosioekonomisesti huonommassa asemassa olevien ihmisten uskonto.

Rooman paavi Gregorivs kuitenkin oli pannut toimeksi vuonna 596 ja lähettänyt lähetyssaarnaajia Englantiin. Tässä vaiheessa historiaa kristinusko oli alueella jo ajettu niin alas, että koko homma jouduttiin aloittamaan käytännössä alusta. Lähetyssaarnaajat rantautuivat Englantiin vuonna 597.

Jotta kääntyminen kristinuskoon olisi laajempaa, kannatti saada aina käännytettyä ensimmäisten joukossa paikallinen hallitsija, jonka esimerkkiä mielellään seurattiin.

Gregorivksen jälkeen tulleet paavit suosivat myös tätä tämän suurta projektia.

Paikallisia hallitsijoita huolestutti joutuminen mannermaisten hallitsijoiden verottamiksi. Siksi paavin lähettiläät otettiin yleensä paremmin vastaan kuin merovingivaltakunnan lähetystyöntekijät olisi otettu, jos näitä olisi tullut.

Lähetystyöntekijät tekivät työtään ihmisiä painostamatta ja varovaisesti. Vain noin 60 vuoden aikana kristinusko oli joka tapauksessa ehtinyt juurtua jo takaisin Britanniaan.

Paikalliset hallitsijat saattoivat arvostaa kristinuskoa siitäkin, että sen mukana tuli kirjallinen kulttuuri. Myöskin suhteet mannermaalle olivat vähemmän monimutkaisia, jos rapakon kummallakin puolella osapuolina olivat kristityt valtakunnat.

Takaiskujakin tuli, ja joskus käännytetyt kääntyivät takaisin pakanuuteen, ja lähetystyöntekijöitä karkotettiin.

Irlannista puolestaan alkoi tulla kristittyjä lähetyssaarnaajia Skotlantiin ja Pohjois-Englantiin ja jopa mannermaalle merovingivaltakunnan alueelle.

Ikävää on tosin se, että kun kristinuskoisia alkoi hallitsijan ohella olla jollakin alueella merkittävä määrä, niin pakanauskontoja alettiin kieltää, pakanuudesta kiinni pitäneitä vainota ja pakanallisia kulttipaikkoja sulkea tai jopa tuhota. Ihan niin kuin ei olisi uskottu siihen, että kristinusko on itsessään sen verran mukava ja mielenkiintoinen, että siihen kannattaa kääntyä.

Joka tapauksessa Britannia oli jo vahvasti kristitty siinä vaiheessa, kun pakanalliset viikingit alkoivat 700-luvun lopulta alkaen riehua Englannissa, ja Irlannissakin.

...Tanskalaiset viikingit järjestivät Lindisfarnen luostarissa vuonna 793 varsinaiset verikekkerit. Vuotta pidetään viikinkiajan alkuna. Lindisfarne oli ollut Britannian vauraimpia ja tärkeimpiä uskonnollisia keskuksia.

Kuulemma pakanat uskalsivat vähemmän hyökkäillä Skotlantiin. 

sunnuntai 12. heinäkuuta 2026

Uneni vapaaehtoiseksi menemisestä puolustussotaan ulkomaille

Näin edellisenä yönä tavallaan rankkaa unta:

Olin siinä jossain muussa maassa kuin Suomessa, ja olin aikeissa osallistua puolustussotaan, jossa oli kysymys imperialistisen Venäjän mittavasta sotilaallisesta aggressiosta.

Olin kuitenkin täynnä varmuutta siitä, että valitsemani tie oli oikea. Pahin valituksen aihe oli se, että meille vapaaehtoisille ei ollut vielä jaettu rynnäkkökiväärejä. Kepeillä, kivillä ja nyrkeilläkö meidän pitäisi sitten taistella venäläisiä hyökkääjiä vastaan. Mietin, että riittäisikö Suomen varastoista lainata hieman rynnäkkökiväärejä.

Lisäksi ruokahuolto oli tässä vaiheessa jossain määrin satunnaista. Minulle tuli mieleeni, että saattaisin tämän vuoksi laihtua. Pidin sitä kuitenkin hyvänä asiana, siis laihtumista.

Joku ilmeisesti suomalainen upseeri tuli jossain vaiheessa jakamaan vapaaehtoissotureille suklaata pahimpaan hätään. Hänellä oli tarjota, jos muistan oikein, niin maitosuklaata, valkoista suklaata kuin pekaanipähkinäsuklaata. Jälkimmäisestä upseeri varoitti sanomalla, että se maistuu paskalta. Otin kuitenkin kaikkia lajeja, sillä minulla oli kokemusta pekaanipähkinäsuklaasta.

Ihan niin kuin minulla olisi oikeasti mitään jakoa modernissa sodassa. Vaikka olen koko ikäni yrittänyt tietää sodankäynnistä ja siitä, miten siinä mukana oleminen vaikuttaa sotilaisiin, niin paitsi että olen jo 56-vuotias, niin on muitakin asioita, joiden vuoksi minua ei kukaan järkevä sotilasjohtaja olisi pistämässä etulinjaan.

Unen näkemistä seuraavan vuorokauden valoisana aikana satuin kuulemaan käyttämästäni musiikkipalvelusta ikivanhan kunnon englantilaisen musiikkiyhtyeen Deep Purplen kappaleen Child in Time vuosilta 1969-1970. Tarkastin myös kappaleen sanat kuunnellessani sitä. Kyseessä on sodanvastainen kappale, ja minulle tuli nyt mieleen, että se on kyllä ykköslaatua oleva kappale. Se on myös pitkä, yli kymmenenminuuttinen, mutta minua pituus ei haitannut ollenkaan. Se oli laatua, perkele.

(Melko yleisesti tapaan inhota lyhennettyjä radiosoittoversioita musiikkikappaleista.)

torstai 9. heinäkuuta 2026

Oi, katso ihmistä

Ihmisiä voi tarkkailla ja tarkastella myös antropologisesta ja etologisesta näkökulmasta, vaikka ei olisi antropologi tai etologi. (Etologia on eläinten käyttäytymistä tutkiva tiede.)

Uskon, että maailmankaikkeus ei ole moraalinen järjestelmä

Yksi tärkeimmistä roomalaiskatolisen kirkon kristillisuskonnollisista kriitikoista ja yksi 1500-luvun tärkeimmistä "uskonpuhdistajista" eli reformaattoreista oli saksalainen Martti Luther (1483–1546), joka ikään kuin vahingossa tuli perustaneeksi luterilaisen kirkkokunnan.

Luther apostoli Pavlvkseen (suomenkielisessä Raamatussa Saulin roomalainen nimi Pavlvs on ollut muodossa "Paavali") aitojen kirjeitten opetuksiin perustuen oli sitä mieltä, että oleellista ei ole, mitä ihminen tahtoo tai ehtii vaan se, että Jumala armahtaa.

Kyse ei käsittääkseni ole tässä pelkästään alkuperäisistä Pavlvksen teologisista ajatuksista vaan myös kristinuskoisten mestarin, 30-luvulla rankasti teloitetun Jeesus Nasaretilaisen, opetuksesta.

Itse kannatan sikäli tätä ajatusta, että kannattaa luopua omasta yrityksestään kelvata "Jumalalle" ja vain avautua "Hänen" "pyhälle hengelleen" taikka voimavaikutukselleen. Jos näin voi sanoa. (Koen joka tapauksessa olevani ei-teisti, ei teisti.)

Mutta palatakseni Lutheriin. Hän oli Pavlvkseen tältä osin nojautuvassa teologiassaan ollut sitä mieltä, että ihminen on kuin ratsu, jolla ratsastaa joko Jumala tai Paholainen. Hän oli tahdon vapauteen liittyen jopa kirjoittanut kirjan nimeltä Sidottu ratkaisuvalta.

Hän oli sitä mieltä, että Jumala oli ennalta valinnut jotkut ihmiset taivaaseen. Epäsuorasti hän oli toki myös sitä mieltä, että Jumala oli ennalta valinnut toiset ihmiset helvettiin. (Jätän nyt käsittelemättä helvetinpiinaopin, koska se ei tähän käsittelyyn isommin kuulu, mutta tämän linkin kautta pääsee halutessaan tarkastelemaan omaa käsitystäni asiasta.)

Itse olen tahdon vapaudesta sitä mieltä, että ihminen tekee päätöksiä ja valintoja kuten muutkin eläimet (ihminen on biologisesti katsoen eläin). Ihmisen päätösten ja valintojen maailma vain on erittäin paljon monimutkaisempi ja monipuolisempi kuin melkein kaikilla muilla eläimillä, koska ihmisen aivot mahdollistavat monipuolisen kulttuurin ja uuden luomisen.

Mutta vaikka ihminen täten onkin kuin "luomakunnan kruunu" – tällaista ilmaisua ei muuten Raamatusta löydy – niin ihmisellä niin kuin kaikilla muillakin elävillä valitsijoilla ja päätösten tekijöillä valinnat ja päätökset riippuvat kaikista tekijöistä, jotka ovat vaikuttaneet hermoston tilaan kullakin hetkellä.

Ei ole ihmiselläkään fysiikan rautaisten lakien syy-seuraus-suhteesta vapaita aivojen toiminnan tiloja. 

Mutta itse uskon myös, että kysymys tahdon vapaudesta ei ole kovin oleellinen. Mielestäni sillä ei ole väliä, kuka tai mikä on ohjaksissa. Kannattaa vain nauttia kyydistä. Tämä on minun mielipiteeni.

Ja kysymys tahdon vapaudesta on filosofinen eikä niinkään kovin tieteellinen ongelma.

Tiede kun käyttää tieteellistä menetelmää saavuttaakseen objektiivista tietoa.

Tiede ei kuitenkaan pyri saavuttamaan mitään perimmäistä tietoa tai totuutta, koska sellainen ei ylipäätään ole mahdollista objektiivisen tarkastelutavan kautta.

Perimmäiset totuudet jäävätkin uskontojen, elämänfilosofioiden, silkan filosofoinnin (parhaimpana esimerkkinä kenties rationalisti | Sokrates (470/469–399 eKr.)), mietiskelyn ja meditoinnin sekä subjektiivisten käsitysten heiniksi.

Minusta on järkevää olettaa, että maailmankaikkeus ei ole moraalinen järjestelmä, sillä objektiivisesti sellainen ei ole osoitettavissa olevaksi.

Jokainen voi kuitenkin subjektiivisesti uskoa ihan mitä haluaa. Oman pään sisäiset "totuudet" ovat täysin normaaleja asioita ja toivottavasti sallittujakin nyt ja aina.

Jokainen voi myös itse päättää, mitä ajattelee "tahdon vapaudesta".

PS.:

Minulla on piintynyt tapa kirjoittaa latinankieliset sanat siten, että U:n korvaan V:llä ja J:n I:llä. Tapani johtuu siitä, että latinan kielessä kyse oli ollut saman äänteen eri versioista. "V" ja "I" lausutaan latinassa joko konsonanttisempana taikka vokaalisempana versiona riippuen siitä, millaisessa ympäristössä sanassa se sijaitsee.

tiistai 7. heinäkuuta 2026

Tapahtui kauhukohtaus

Ollessani jokunen päivä sitten mökillä nukuin yöni, kuten tavallista ja siinä määrin kuin siihen kykenin, nukkuma-aitassa. Se sisältää kaksi kerrossänkyä sekä kirjoituspöydän tuoleineen, ja yhden kaapin.

Rupeaman toisena yönä sain – taisin olla silloin vielä hereillä – kauhukohtauksen. Minusta tuntui yhtäkkiä varmalta totuudelta se, että nukkuma-aitta on vajonnut jossain määrin maan sisään. Ihmettelin, että saako ovea enää auki ja joudunko rikkomaan ikkunan päästäkseni rakennuksesta ulos.

Löhösin siinä vielä jonkin aikaa selälläni, ja pikku hiljaa päänsisäinen maailmani selkeni. Nukkuma-aitta oli sittenkin ihan normaalilla tasollaan maanpintaan nähden eikä mitään inhottavaa ollut tapahtunut.

Minulle tuli siinä mieleen, että olen ehkä katsonut nyt yhden kerran liikaa Kutonen-kanavalta viime aikoina tullutta yhdysvaltalaista dokumenttiohjelmaa Tuhoutunut sekunneissa (Destroyed in Seconds).

Kyseessä olevat jaksot on esitetty Yhdysvalloissa jo aika monta vuotta sitten, mutta olen onnistunut jotenkin henkisesti kiinnittymään siihen.

Ohjelmassa näytetään aitoja video-otoksia isommista tai pienemmistä melko nopeasti – "sekunneissa" – tapahtuneista katastrofeista, sellaisista kuten lento-onnettomuudet, räjähdykset, sortumiset ja vajonnat, kilpaveneiden romuttuminen, tulipalot, kilpa-auto-onnettomuudet, tulvat, tehtaiden tuhoutuminen. Ohjelma muistuttaa tosi-TV:tä, ja Ron Pitts selostaa, mitä kuvassa tapahtuu ja kertoo sitten onnettomuuksien syistä.

Joskus harvemmin ohjelmassa sattuu ihmisiä kuolemaankin, mutta aina ja kaikissa siinä näytetyissä onnettomuuksissa tapahtuu vahinkoja omaisuudelle.  Ääniefektejä on tuotannossa lisätty vaikutelmaa antamaan jaksoihin. 

"Lempikohtani" ohjelmasarjassa oli se, kun kerrotaan siitä, kun Kiinan tasavallassa (joka sijaitsee nykyään Taiwanin saarella) oli parissa päivässä tai jotain satanut kolmen metrin verran vettä. Ja mitä siitä aiheutui pitkin saarta.

Juontaja Ronald Dwayne Pitts (s. 1962) on näköjään entinen ammattilaisjalkapalloilija – kyse on siis yhdysvaltalaisesta "jalkapallosta", jossa käytetään pelaamisessa kovin vähän jalkoja muuhun kuin juoksemiseen, pystyssä pysymiseen ja loikkaamiseen – ja mies on toiminut myöhemmin urheilu-uransa jälkeen urheiluselostajana sekä viihdeuutisihmisenä.

Tuhoutunut sekunneissa -ohjelmaa tehtiin vuodesta 2008 vuoteen 2010.

keskiviikko 1. heinäkuuta 2026

"Suomessa mies joutuu vankilaan, jos ei mene armeijaan"

"Suomessa mies joutuu vankilaan jos ei mene armeijaan." Mutta entä jos meneekin ilmavoimiin, tai laivastoon?

lauantai 27. kesäkuuta 2026

Luonnonkatastrofien ennakointi eläinten käyttäytymisen muutoksen perusteella

Jos johonkin eläinryhmään olisi syytä kiinnittää huomiota luonnonkatastrofien ennakoinnissa, niin se olisi linnut. Ne yleensä pakkaavat kamansa ja lähtevät evakkoon jopa viikkoja ennen luonnonkatastrofia, vaikka periaatteessa niiden ei olisi pakko – milloin vain voi lentää pois. Toinen tällainen eläinryhmä on delfiinit, mutta ne pakkaavat kamansa ja lentävät pois vasta, kun on kyse tooodella suurista luonnonkatastrofeista.

PS. Tämä teksti liittyy ensinnäkin Listafriikki-sivustolla 24.6.2026 julkaistuun Jenni Ollonqvistin kirjoittamaan artikkeliin Eläimet tuhojen ennustajina: 10 kertaa, kun eläinten muuttunut käytös on ennakoinut luonnonkatastrofia, ja toiseksi teksti liittyy maailman ainoaan kuusiosaiseen romaanitrilogiaan.

tiistai 2. kesäkuuta 2026

Realistinen lentosotaelokuva Twelve O'Clock High

Tätä vuonna 1949 ilmestynyttä yhdysvaltalaista sotaelokuvaa pommikoneiden miehistöihin kuuluneet olivat kutsuneet realistiseksi sen kuvatessa niin pommikoneilijoiden kuin näiden esimiesten suurehkoja henkisiä paineita.

Elokuva on nimeltään Twelve O'Clock High, ja Ylen Areenasta se löytyy nimellä Ilmojen kotkat.

Rainan tärkein pääosanesittäjä on Gregory Peck (1916–2003), joka esittää Yhdysvaltain armeijan ilmavoimien prikaatikenraali Frank Savagea.

Mieleeni nousi elokuvaa katsoessani, että kenraalin paperitoimiston vetäjää majuri Harvey Stovallia esittävä Dean Jagger muistuttaa ulkonäöllisesti Urho Kaleva Kekkosta, maamme pitkäaikaista presidenttiä.

Mutta Jagger sai näyttelijäntyöllään jopa Oscar-ehdokkuuden parhaasta sivuosasta. Omituista, että mies on elokuvassa armeijan ilmavoimissa töissä.

Ei minulla muuta, mutta minusta(kin) elokuva on hyvä. Tässä tausta-aineistoa Wikipedioista sun muusta:

PS. Valitettavasti elokuva on poistuva Areenasta jo 6.8.2026.

maanantai 1. kesäkuuta 2026

Hieno älykkyystesti

Vahvistamattomien huhujen mukaan Yhdysvaltain 45. ja 47. presidentti Donald Trump oli tunnistanut Walter Reedin sotilassairaalassa tehdyssä lääkärintarkistuksessa kaikki englannin kielen aakkoset sekä osannut luetella kaikki numerot yhdestä kymmeneen. Hän oli myös tunnistanut Yhdysvaltain lipun kymmenen lipun joukosta ja muistanut maansa kansallislaulun "Star Spangled Banner" kaksi ensimmäistä lausetta ja tunnistanut kuvakorteista kissan ja koiran sekä hienosti tavannut oman nimensä. Jopa lääkäri oli ollut häkeltynyt tilanteesta. "Mitään tällaista me emme ole koskaan ennen nähneet!", hän päivitteli. Presidentin aivot tarkistettiin vielä varmuuden vuoksi sähköllä. Koska tulos oli kuitenkin täysin selvä, niin tutkiva lääkäri oli pyytänyt lopuksi presidentti Trumpin nimikirjoituksen käteensä.

...

PS. 2.6.2026: Eräällä sivustolla on juuri julkaistu blogimerkintä, jonka otsikko kuuluu suomennettuna: Mene valoon, Donny. Mukana tulee kiva kuva.

Paiseisii'in mä tahdon matkustaa – Futuramassa

Jokunen päivä sitten ajatuksiini oli noussut tällainen paise, ei kun asia: 

Jahas. Yhdessä Futuraman jaksossa on perseessä oleva paise, joka näyttää Susan Boylelta (s. 1961) ja laulaa. Milloin viihde on kehittynyt tähän pisteeseen?!!

Futurama on aikuisten piirretty tv-sarja, joka sijoittuu tuhannen vuoden päähän tulevaisuuteen. Sen on luonut Matt Groening (s. 1954), joka on syyllinen myös ikiaikaiseen Simpsonit-televisio-ohjelmaan. 

Futuraman tärkein päähenkilö on miespuolinen nuorehko pizzalähetti Fry, joka on joutunut tulevaisuuteen. Hän tulee palkatuksi tulevaisuuden kuljetusfirmaan, joka käyttää avaruusalusta toimintaansa. Firmaa johtaa ikivanha professori Farnsworth, joka oli perustanut sen, jotta saisi varoja eräänlaiseen tiedemiehen työhänsä. Yksi työtovereista on miespuolinen jamaikalainen älykkö tai byrokraatti nimeltä Hermes ja toinen taas myöskin miespuolinen mutta kahdella jalalla kulkeva äyriäisen kaltainen olento tohtori Zoidberg, joka on eräänlainen lääkäri, tarkoittaen, että hän tuntee huonommin ihmislääketieteen kuin MINÄ.

Zoidberg saattaa joskus käyttäytyä mielipuolisen oloisesti, mutta osa tästä saattaa johtua lajityypillisistä piirteistä. Lisäksi Zoidbergilla on huono itsetunto.

Fry ei ollut oikein sopinut omaan aikaansa, mutta siihen verrattuna hän tulevaisuudessa suorastaan hehkuu tyytyväisyyttä. Siihen verrattuna.

Fry on ihastunut yksisilmäiseen naispuoliseen työtoveriinsa Leelaan. Leela on paitsi mutantti niin myöskin yrityksen kuljetusavaruusaluksen kapteeeni. Ja fyysisesti hyvin voimakas.

Mutantit asuvat yleensä Maan pinnan alla. Leela on sattuneista syistä poikkeus tähän sääntöön.

Fryn paras ystävä on Bender-niminen miespuolinen työtoveri, joka on robotti. Tämän koko nimi kuuluu Bender Bending Rodríguez.

Tulevaisuuden maailmassa robotit ovat kehittyneet, tai ne on kehitetty, älyllisiksi olennoiksi, joilla on yleensä myös seksuaalinen identiteetti.

Vielä on työtovereissa Amy-niminen rikkaan suvun jälkeläinen, joka on kotoisin Marsista ja joka on Farnsworthin yrityksen pitkäaikainen harjoittelija ja tohtorikoulutettava.

Bender on kuin aikuinen ja parannettu versio South Park -sarjan pikkupojasta Eric Cartmanista, joka on psykopaatti ja jolla on rotuennakkoluuloja, sen ohella, että hän sattuu olemaan robotti.

Bender itse ei ole psykopaatti, mutta hänellä on jonkinlaisia luonnevikoja kuten tietynlainen itsekkyys. Sekä alkoholismi. Siitä huolimatta hän on jossain määrin kunnollinen työtovereitaan kohtaan ja on ystävä Frylle. Jossain hänen kuorensa alla on kuvaannollinen sydän.

Benderin harrastuksiin kuuluu varastaminen.

Äskettäin näkemässäni Futuraman jaksossa on olympialaiset, joita työporukka menee yhdessä katsomaan.

Bender on syntynyt taivuttajien kokoonpanolinjalla. Siksi hän miettii, että hän voisi pärjätä varsin hyvin robottien taivutuskisoissa. Mutta kun hän näkee erään miespuolisen robotin taivutussuorituksen, hän masentuu, kun huomaa, ettei hänellä sittenkään olisi kisassa jakoa.

Mutta sitten Bender hoksaa, että hän voisi osallistua kisaan naispuolisena robottina. Hän sonnustautuu naiseksi ja menee ilmoittautumaan. Hän keksii itselleen sopivanlaisen maan, jota edustaa. Hänet päästetään mukaan. Hän käyttää nimeä Coilette.

Mutta ennen kuin pääsee näyttämään kykynsä "naisena", hän joutuu huomaamaan, että osallistujilta vaaditaan osallistuminen sukupuolen tarkistustestiin.

Työporukka murtautuu sitten telttaan, jossa voi käyttää välineitä sukupuolenvaihdosleikkaukseen. Bender muunnetaan häthätää naisrobotiksi.

Ja oi, katso: Bender voittaa sarjansa.

On kuitenkin vaarana, että uusi sukupuoli muuttuu pysyväksi, jos vaihdosta takaisin ei suoriteta aivanpianhetikohta.

Ja aikaa myöten yhä enemmän alkaa Bender osoittaa naispuolisen robotin elkeitä, ihan luonnostaan.

Hän pääsee esiintymään voittonsa jälkeen tv-studioon. Siellä häneen ihastuu palavasti miespuolinen hyvin kuuluisa robottinäyttelijä.

Bender päättää leikkiä mukana. Hän menee kuuluisan näyttelijän kanssa treffeille kalliiseen ravintolaan.

Ennen pitkää ollaan niin pitkällä, että näyttelijärobotti kosii Benderiä. Tämä suostuu.

Hänen tarkoituksensa on kuitenkin solmia avioliitto ihastuneen kanssa, ja sitten ottaa avioero, jolloin saa hitosti rahaa avioeron seurauksena.

Kuitenkin jossain Benderin syvyyksissä sijaitsee jonkinlainen omatunto. Hän ei haluaisikaan loukata hänen esittämäänsä hahmoon rakastunutta suurta näyttelijää.

Leela antaa hyvän neuvon sillä ehdolla, että Bender suostuu jatkossa pysyttäytymään alkuperäisessä sukupuolessaan. Neuvo on sellainen, että koska kyseinen näyttelijä on näyttelijä, tämä hyväksyisi paremmin rakkaansa menetyksen, jos asiaan liittyisi kunnon draamankaari.

Ja niin aletaan pitää häitä. Bender esittää yhtäkkiä olevansa kuolemassa erääseen tautiin. Sulhasen esitettyä ihmettelynsä, että eikö tämä tauti ole kotoperäinen aivan muussa maassa, Leela tulee ryminällä ja valepukuisena paikalle ja syyttää Benderiä, ei kun Coilettea, jonkin asian varastamisesta ao. maassa. Ja sitten keihäs lentää kohti Benderiä. Se ei edes osu, mutta Bender esittää nyt haavoittunutta. Sulhanen näkee morsiamensa "kuolevan" ja kykenee tämän ansiosta jatkamaan elämäänsä.

Loppu hyvin, kaikki hyvin. Ja Bender muunnetaan äkisti ja tohinalla takaisin miesrobotiksi.

Älyttömän hauska on Futuraman jakso, jossa sattuneista syistä päähenkilöiden kuljetusavaruusalus haaksirikkoutuu vahingossa luodun avaruuden madonreiän kautta vuoden 1947 New Mexicon Roswelliin, joka tunnetaan tuona vuonna tapahtuneesta "UFO"-tapauksestaan. 

Sotilaat saavat napattua kiinni tohtori Zoidbergin, joka ei kuitenkaan pelästy ollenkaan tilannetta.

Tämän viettäessä aikaa nukkuma-asennossa huoneessa, johon hänet oli viety, eräs upseeri tulee kysymään häneltä, että mitä hän tekee täällä. Zoidberg vastaa tähän tapaan: "I move along, officer." Tohtori luulee kysyjää poliisiksi ja luulee nukkuneensa puiston penkillä.

Ja sitten tutkitaan sitä, mitä kiinnisaatu eliö syö. Häntä varten on katettu suuri pöytä täyteen kaikenlaista ruokaa. Tohtori Zoidberg on innoissaan, mutta hänelle tulee suru puseroon hänen tajuttuaan, ettei hänellä ole lompakkoa mukana. Koetta valvova upseeri sanoo hänelle sitten kaiuttimen välityksellä: "Se on ilmaista."

Ilmoitusta seuraava ruokailu olisi katsomisen arvoista. Ruokaa osuu aina välillä suurella nopeudella lasiin tai pleksiin, joka erottaa tutkimuskohteen tarkkailijoista.

...Roswellin Area 51 on Yhdysvaltain asevoimien tukikohta, jossa on muun ohella testattu uusia asejärjestelmiä mahdollisimman salassa. Jakso oli kyllä hauska.

Yhdessä jaksossa taas oli hauskaa, kun poliisit jahtaavat autolla liikkuvaa miestä, jolla on pelkääjän paikalla laatikko. Poliisien saatua lopulta pysäytettyä pakenijan käy ilmi, että miehen nimi on Erwin Schrödinger. He kysyvät tältä, mitä laatikossa on. Pidätetty kertoo sen sisältävän kissan, myrkkyä ja cesium-atomin (joka cesiumin radioaktiivista isotooppia 137). Toinen poliiseista tiukkaa, onko kissa elävä vai kuollut. Schrödinger vastaa: "Molempien olotilojen superpositio siihen asti, kunnes laatikon avaa." Ja kyselijäpoliisi lausuu tiukasti: "Niinhän sinä väität." Ja avaa laatikon. Kissa osoittautuu tällä kertaa eläväksi ja hyökkää tiukasti kyselijäpoliisin kimppuun.

Kissa olisi voinut olla kuollutkin.

Jaksossa on kyse tietenkin kvanttifysiikasta, josta minulla on alkeellinen mutta yleissopiva käsitys sellaiseksi ihmiseksi, joka ei ole koskaan yliopistossa opiskellut fysiikkaa. Tällä vähäisellä tietomäärällä onnistuin saamaan kyllä aikoinaan aikaiseksi pätevähkön kirjaesittelyn Carlo Rovellin kirjoittamasta 2020-luvulla julkaistusta tietokirjasta Valkoiset aukot – horisontin sisällä.

Kvanttifysiikka on toinen modernin fysiikan kahdesta peruspilarista. Toinen näistä on yleinen suhteellisuusteoria. Kummatkin ovat juuri saavuttaneet sadan vuoden iän, ja fysiikassa ei mikään kävisi järkeen ilman näitä. Ja niiden käytännön sovellutukset ovat ilmiömäisiä. Sen enempää tietoteknisiä laitteita kuin GPS:kään ei olisi olemassa ilman näiden teorioiden tuomaa varsin merkittävää tieteellisen tiedon lisäystä.

Muistan Fingerpori-sarjakuvan pätkän, jossa päähenkilö, tutkija Heimo Vesa, soittaa Erwin Schrödingerin ovikelloa ja oven avauduttua avautuu tälle tämän kissasta, josta ei tiedä, onko se elävä vai kuollut.

Futuramaa voi pitää kevyenä, tai jopa pehmeänä, fiktiivisenä tieteistarinana. Siinä määrin se nimittäin unohtaa fysiikan lakien sekä biologian ja fysiologian tosiasiat aika ajoin.

...Olen vasta myöhäisellä aikuisiälläni eli tänä Jeesuksen vuonna 2026 ruvennut katsomaan Futuramaa.

tiistai 26. toukokuuta 2026

"Juoksuhautajalat" ja kiva jalkoihin liittyvä uneni

Olin toissa iltana katsonut käyttämästäni tallennuspalvelusta dramatisoitua sotadokumenttia, jossa mainittiin "juoksuhautajalat", jossa on kyse siitä, että kun jalat joutuvat olemaan kylmissä ja märissä olosuhteissa pitemmän aikaa, niin seurauksena on verenkierron häiriintyminen ja mahdollisesti lopulta jopa elävä tarve amputaatiolle.

"Juoksuhautajalat" olivat olleet varsin yleisiä ensimmäisen maailmansodan aikana länsirintamalla, kun porukat joutuivat vallan viettämään aikaansa juoksuhaudoissa, joissa oli jonkin verran kosteata.

Mutta tässä ohjelmassa oli kyse toisen maailmansodan melko lopulla käydystä pitkällisestä kamppailusta kansallissosialistisen Saksan valtakunnan länsiosassa rajan pinnassa käydystä pitkäaikaisesta ja verisestä kamppailusta Hürtgenin metsässä. Saksalaisen osapuolen kannatti pitää kiinni mahdollisimman pitkään jokaisesta metristä tällä alueella, koska sen takana olisivat maisemat paljon aukeampia, jolloin länsivihollisen etenemisen hidastaminen saatikka pysäyttäminen olisivat paljon vaikeampia hommia hoitaa. Ja saksalainen osapuoli onnistuikin pitämään pintansa alueella ylivoimaa vastaan melko pitkään siitä huolimatta, että se oli joutunut haalimaan puolustushommiin sieltä täältä sekalaisia joukkoja sekalaisista osista asevoimiaan.

Yhdysvaltalaiset sotilaat joutuivatkin kaiken muun kauheuden ohella kohtaamaan metsässä mutaiset maisemat sekä runsaasti sadetta, jotka veivät "juoksuhautajalkojen" muodossa miehiä pois vahvuudesta joko pysyvästi tai väliaikaisesti. 

Ja ohjelman jakson näkemistä seuraavana yönä näinkin sitten unen, jossa minulla oli kystia jalkapohjat ja -terät täynnä. Niiden sisältö oli paksua. Pusertelin kystiani, jotta käveleminen alkaisi luonnistua paremmin. Siteeraan Spede Pasasta: "Se on niin kiva."

viite 1, viite 2, viite 3

PS. Omien kystien puserteleminen ei ole oikeasti suositeltavaa, vaan se homma kannattaa potilaan suosiolla antaa lääkärille. Jos pusertelee kystaa ja jos se sitten puhkeaa, muodostuu näin syntyneen haavoittuneen kystan alueelle arpikudosta, joka jatkossa vaikeuttaa kystan menestyksellistä poistamista. Ja sitä paitsi reikä ihossa tuo ihon alle bakteereita, jotka voivat olla varsin ikävä asia siellä suunnassa. Infektio ei ole naurun asia!

perjantai 15. toukokuuta 2026

Huitominen elämän tarkoituksena

Voisin pyytää veljiäni ostamaan minulle 60-vuotissyntymäpäivälahjaksi kävelykepin. Sitten minulla olisi syytä jatkaa elämistä.

tiistai 12. toukokuuta 2026

Gardnerin oireyhtymä

Terveyttä piste netissä sanotaan näin: "Gardnerin oireyhtymä on harvinainen geneettinen sairaus. Se aiheuttaa yleensä hyvänlaatuisia tai ei-syöpäkasveja."

Kyllä minäkin haluaisin syödä mieluiten ei-syöpäkasveja, jos pitäisi valita.

Sairaudesta on onneksi olemassa myös, vaikkakin kauhean lyhyt, Wikipedia-artikkeli.

Duodecim-lehdestä taas löytyy paljon laajempi artikkeli, jossa periaatteessa on käsitelty sairautta nimeltä Familiaalinen adenomatoottinen polypoosi (FAP), jonka eräänä ilmentymänä Gardnerin oireyhtymää pidetään tai voidaan pitää. FAP-sairaudelle on tyypillisintä satojen tai tuhansien adenoomapolyyppien ilmaantuminen paksusuolen alueelle. Ihossa näkyvät kasvaimet taitavat sitten olla tuota Gardneria, joka lienee melkoisen harvinainen ilmentymä.

Muissa asioissa voit kenties konsultoida blogiani Television potilastapauskertomukset. Taikka omaa lääkäriäsi.

terveisin nimimerkki Kystamaamiinoilla voitaisiin korvata perinteiset maamiinat

torstai 7. toukokuuta 2026

Martinvs Tovrsilainen, Martinlaakson pääjehu

Se on asia, josta olen tavannut käyttää nimitystä "yhdistykseni". Koska kotikaupunkini Vantaa, jossa se sijaitsee, on laaja, on yhdistykselläni kaksi toimipistettä, yksi kummassakin "jalassa". Kotitanhuviani lähimpänä sijaitsee Martinlaaksossa länsi-Vantaalla sijaitseva lafka (joka vielä vuosi sitten oli sijainnut paljon pienemmissä huonompien kulkuyhteyksien varrella sijaitsevissa tiloissa, joita lähellä oli toisaalta sijainnut runsaasti luontoarvoja).

Kävin tässä yhtenä päivänä virallisena puolenpäivän jälkeisen kävelylenkin vetäjänä kunnon lenkillä sen lähiympäristössä yhden toverin kanssa. Teimme matkaa riittävästi, ja myöskin kävimme sillä kertaa paikkakunnan korkeimmalla huipulla.

Martinlaakson korkein huippu on kuitenkin paikallaan, koska paikkakunta on saanut nimensä Martinvs Tovrsilaisen (316/317–397 jJs.) mukaan. Hän on eräänlainen katolilaiskirkollinen "pyhimys".

Daniil Harmsin antaman tiedon mukaan arkkimandriitatkin voidaan nostaa yön ajaksi kaappien päälle.

Tämä heppu, siis Martinvs, vaikka ei ollutkaan arkkimandriitta, kuultuaan nimityksestään Toursin piispaksi, piiloutui hanhitarhaan. Hyvä meininki! Mutta hanhet kavalsivat hänet viejille, ja niin hän joutui menemään Toursiin. Tosin tämä ei ole varma tieto, vaan todennäköisemmin pelkkä legenda. Silti Martinvs on saattanut olla oikeastikin vaatimaton ihminen.

Hänen hengellinen toimintansa osuu aikakauteen, jolloin kristinuskoisuus oli ehditty laillistaa Rooman valtakunnassa. Siksi hänelle ei ollut mahdollista kristillinen marttyyrikuolema. Mutta sentään hän sai kärsiä vankeusrangaistuksen siksi, koska oli päättänyt erota asevoimista ennen värväyssopimuksessa määrätyn ajan päättymistä.

Raision ja Marttilan vaakunoissa on tämä Martinvs ikään kuin kuvattuna. Mutta arvostelen vaakunoita siitä, että niissä hänellä ei ole kädessään spatha vaan jokin modernimpi, tai sanotaan: keskiaikainen, miekka.

Martinlaaksolla taas ei ole omaa vaakunaa, koska paikkakunta on "pelkkä" Vantaan kaupunginosa.

Taivaassa on kuumempaa kuin helvetissä

Paul Bourke -nimistä henkilöä on kiinnostanut se kysymys, että mikä on kristinuskoisuuden mukaisen taivaan lämpötila. Mies on laskenut asian käyttäen hyväkseen Stefanin–Boltzmannin lakia, joka on fysikaalinen laki, jonka mukaan mustan kappaleen säteilemä teho pinta-alaa kohti on suoraan verrannollinen lämpötilan neljänteen potenssiin.

Hän perustaa taivaan todellista lämpötilaa koskevat laskelmansa Jesajan kirjan 30. luvun 26. jakeeseen, joka kuuluu kokonaisuudessaan näin:

Silloin kuun valo on oleva kuin auringon valo, ja auringon valo on oleva seitsenkertainen, kuin seitsemän päivän valo yhdellä kertaa – sinä päivänä, jona Herra sitoo kansansa haavat ja parantaa sen ruhjeet ja vammat.

Bourke oli  siteerannut vain asian kannalta oleellisen osan jakeesta selitystekstissään:

Moreover the light of the moon shall be as the light of the sun, and the light of the sun shall be sevenfold, as the light of seven days

Kaava ja sen mukaiset laskut löytyvät tältä hänen nettisivujensa sivulta: Heaven is hotter than hell!.

sunnuntai 3. toukokuuta 2026

Turhuuksien turhuus, kaikki on turhuutta

Eilen mieleeni oli noussut ajatus kaiken turhuudesta. Tämän laukaisi päähäni se, että satuin kuulemaan Tuomari Nurmion ikivireän "lastenlaulun" Lasten mehuhetki vuodelta 1981.

Onnistuin myös lopulta keksimään, mihin ajatus kaiken turhuudesta liittyi.

Se liittyi siihen, että minua jonkin verran ottaa päähän eettisten pyrintöjen turhuus. Eetikkona oleminen ja eläminen on kovin hedelmätöntä.

Asiaan jotenkin liittyen, siteeraan alla kristinuskoisten pyhän kirjan Raamatun vanhimmassa 3/4-osassa eli Vanhassa testamentissa olevaa Saarnaajan kirjaa, tarkemmin sanoen sen luvun yhdeksän jaetta 11. Raamatun versio on Suomen virallisen evankelisluterilaisen kirkon Raamattu vuodelta 1992. Oi, katso:

Vielä tämän minä havaitsin auringon alla:

Juoksu ei ole nopeiden vallassa
eikä sota sankareiden,
ei leipä viisaiden,
ei rikkaus kyvykkäiden
eikä menestys älykkäiden.

Kaikki on ajan ja kohtalon vallassa.

Siteeraan vielä saman luvun alusta jakeet yhdestä kolmeen:

Kaiken tämän olen ottanut sydämelleni, tätä punninnut mielessäni: millä tavoin hurskaat ja viisaat ja heidän tekonsa ovat Jumalan kädessä. Ei ihminen itse tiedä, käykö hän kohti vihaa vai rakkautta. Kaikki, mikä hänen eteensä tulee, on turhuutta, koska kaikkien kohtalo on sama: niin jumalisen kuin jumalattoman, niin hyvän kuin pahan, puhtaan ja saastaisen, uhraajan ja sen joka ei uhraa. Hyvän käy samoin kuin syntisen, valan vannojan samoin kuin vannomista karttavan. Kaikessa, mikä auringon alla tapahtuu, on lohdutonta juuri se, että jokaisen kohtalo on sama, niin kuin sekin, että ihmisen sydän on pahuutta täynnä ja että hänen sisimmässään asuu mielettömyys koko hänen elinaikansa, ja sen jälkeen – suoraa päätä vainajien joukkoon!

Minusta on nyt parasta panna aikaisempaa enemmän painoa estetiikalle. Estetiikka on hyvä, ja kaunista.

Ja kauneutta voi löytää vaikka mistä asioista.

...Mieleeni on noussut silti myös ajatus pyrintöjen turhuudesta elämässä yleisemminkin, sillä vaikka maailmankaikkeuden ensimmäinen perustava aines on järjestys, niin toinen sellainen on kaaos, joka on yhtä todellinen ja kiinteä osa todellisuutta kuin edellinenkin...

PS. 10.5.2026: Nousi ja tuli tässä myös elävästi mieleeni blogitekstini maailmankaikkeuden kahdesta kaistasta, joista vasemmanpuoleinen on kuollut elämätön maailmankaikkeus ja oikeanpuoleinen on elämä ja sen eri ilmenemismuodot.

keskiviikko 29. huhtikuuta 2026

Etelä-Afrikka, senaikainen rotusortohallinto, tummaihoiset ja albinismi

Etelä-Afrikassa rotusortohallinnon aikana voimassa olleiden, rotuerotteluun liittyvien lakien, tärkein tehtävä oli pitää valkoihoiset vallassa. Albinismi on kamala sairaus. Esimerkiksi kaivoksilla johtajat olivat valkoihoisia ja työntekijät järjestään tummaihoisia. Tummaihoisista monet olivat eteläintialaisia, Amazonin alueen alkuperäisasukkaita, samoalaisia, maoreita tai hainanilaisia, ja joka tapauksessa sellaisia ihmisiä, joilla ei ollut vaivanaan albinismia.

maanantai 27. huhtikuuta 2026

Musta Gestapo, elokuva

Olin joskus aikoinaan linkin kyseistä rainaa käsittelevään artikkeliin lähettänyt kahdelle kaverilleni. Nyt paljon myöhemmin toinen heistä oli onnistunut löytämään pätkän verkosta. Se oli varustettuna eräänlaisella suomenkielisellä tekstityksellä.

Fiktiivinen elokuva on nimeltään Black Gestapo, suomeksi Musta Gestapo, se on julkaistu vuonna 1975, ja se tavallaan kommentoi ilmestymisaikanaan ajankohtaista jossain määrin militanttia Mustat pantterit -järjestöä, jonka oli tarkoitus hankkia oikeutta afroyhdysvaltalaisille ihmisille mukana lukien mulatit. Eli kyseessä on vakava asia.

Elokuvan oli ohjannut sittemmin kuollut Lee Frost (1935-2007). Tämä oli tuotteliaahko ja monipuolisesti hommaillut filmi-ihminen, joka sai aikaan joukon matalan budjetin elokuvia, joista useat olivat eksploitaatioita. Ja tämä elokuva on eräänlainen blaxploitaatioelokuva, vaikkakin muista melko selvästi eroava, jos saan näin sanoa.

Mustassa Gestapossa on toiminnan keskiössä sotilasmallisiin univormuihin sonnustautunut afroyhdysvaltalaiseen väestönosaan kuuluvien etuja ja ihmisarvoa ponnekkaahkosti puolustava liike.

Vastapuoli elokuvassa on joukko mahtavia, tai mahtailevia, vallan törkeitä ja kusipäisiä valkoisia miehiä. Jotka tekevät mitä haluavat afroyhdysvaltalaisen yhteisön jäsenten piirissä.

Valkoisia miehiä ei Mustassa Gestapossa nähdä pahemmin juuri koskaan myönteisessä valossa. Sanoisin vielä, että myöskin elokuvan naiskuvassa olisi hieman parantamisen varaa.

Rainan juoneen kuuluu myös se, että kaikki hyvikset eivät halua olla hyviksiä viimeiseen asti vaan ajautuvat radikaaleihin tekoihin. Ja johtajat saattavat puolestaan ajautua omanlaisikseen kusipäiksi.

Ohjaaja Frost ei välttämättä suhtautunut elokuvaa työstäessään hirveän myönteisesti tosielämän Mustien panttereiden radikaalisiipeen, ja se näkyy.

Elokuvan näyttelijät ovat kuitenkin suurin piirtein kaikki huonoja. Heitä voisi vaikka verrata alkuperäisen, 1980-luvun, MacGyver-sarjan roistojen näyttelijöihin.

Juonikin on hiukan yksioikoinen ja koreografiat huonoja.

Minulle ja kolmelle toverilleni, jotka elokuvan katsoimme yhdessä viime viikon lauantaina, se tuotti joka tapauksessa suurta iloa, millä ei ollut mitään tekemistä oluen kanssa, jota nautimme myös. Tai, no yksi meistä nautti viiniä. Lisäiloa meille aiheutti täysin kammottava "suomenkielinen" tekstitys. Ilmeisesti joku oli aikanaan kääntänyt Googlen automaattikääntimellä elokuvan, ja meille oli aivan selvää, että tekstityksen laatua ei kukaan ihminen ollut tarkistanut eikä tarkastanut sen "valmistuttua".

Joka tapauksessa katsomisen arvoinen, oikea mutta parempi "kalkkuna", oli kyseessä. Pisteitä sai myös omaperäisyydestä.

Halusin vain kertoa minun ja tovereideni viime  viikon lauantaina kohtaamasta ilosta. 

PS. Voit halutessasi käydä lukemassa Ilja Rautsin kirjoittaman tätä tekstiäni paremman elokuva-arvostelun elitistiseltä Elitisti-sivustolta. Arvostelu on vuodelta 2004.

Kirjaesittely: Terry Pratchett: Niistäjä

Olen tainnut lukea elämäni aikana englantilaisen kirjailijan Terry Pratchettin (1948-2015) Kiekkomaailma-sarjan romaaneja ainakin useita. Tosin en mitenkään kovin kronologisessa järjestyksessä. Sarjan tarinat tapahtuvat litteällä planeetalla, joka sijaitsee neljän melko suurikokoisen norsun päällä, jotka puolestaan seisovat vielä suurikokoisemman kilpikonnan, joka vaeltaa avaruudessa, päällä.

Sarjan maailmassa luonnonlait eroavat hieman meidän maailmamme luonnonlaeista, ja magiakin saattaa olla läsnä. Maailman teknologinen taso on jonkin verran meidän maailmaamme jäljessä, mutta vain jonkin verran.

Minua itseäni miellyttää se, että Kiekkomaailman väestöön kuuluu muitakin älyllisiä lajeja ihmisten lisäksi, sellaisia kuten ihmissudet, vampyyrit, peikot ja kääpiöt. Meidän maailmastammehan toinen älyllinen laji, neandertalinihminen, oli hävinnyt kokonaan jo noin 40.000 vuotta sitten. Floresinihminen oli hävinnyt vasta jonkin verran aikaisemmin. Mainitsen tämänkin lajin, koska huolimatta pienestä aivotilavuudestaan sillä oli saattanut olla yhtä suuret älynlahjat kuin myöhäisillä pystyihmisillä. Toisaalta viimeiset pystyihmisistä ovat saattaneet elää samoihin aikoihin kuin viimeiset floresinihmisistä.

Terry Pratchettin Kiekkomaailmaan sijoittuva romaani Niistäjä on julkaistu vuonna 2011 nimellä Snuff ja suomeksi viisi vuotta myöhemmin.

Niistäjän juoni alkaa siitä, kun paikallinen diktaattori Vetinari määrää työholistin Vartiostonsa komentajan Sam Vimesin lähtemään puolisonsa, hirveän rikkaan lady Sybilin, kanssa maalaiskartanoon lomalle. Vaimoke oli itse asiassa toivonut tällaista jo pitkään.

Sam Vimes on entinen katujen kasvatti ja kokenut katupappelija, joka oli myöhemmin onnistunut luomaan menestyksellisen uran poliisivoimissa. Hän on hirvittävän pätevä, ja sitä paitsi rehellinen. Ja Vetinari vaikuttaa luottavan häneen.

Vetinarin valtakunta on diktatorisesta hallinnostaan huolimatta oikeusvaltio. Minua miellyttää tämä. Vetinarikin on mielestäni hienosti luotu persoona.

Vimesillä ja Sybilillä on myös pieni poikansa mukana lomareissulla. Tämä Sam Vimes nuorempi pitää erityisen paljon ulostetta käsittelevistä kirjoista. Niiden ansiosta hän on myös oma-aloitteisesti saanut tartuttua muunkinlaiseen kirjallisuuteen.

Komentaja Vimes joutuu nyt kohtaamaan maaseudun kurjan tylsyyden ja pelottavat luonnoneläimet, joista hänellä ei ole kokemusta. Suurella henkilökunnalla varustettuun kartanoon heitä seuraa myös Vimesin taatusti luotettava ja vakaa "herrasmiespalvelija", jolla on hieman samanlainen tausta kuin isännällään. Palvelija ei kuitenkaan ole poliisilaitoksen palveluksessa eikä ole siellä koskaan ollutkaan.

Maaseudulla ihmisillä on myös erilaiset tavat ja erilainen mentaliteetti kuin kaupungissa.

Sen lisäksi että hän pääsee nyt olemaan enemmän poikansa kanssa, Vimes pelkää muuten joutuvansa kokemaan täyttä tylsyyttä aivan koko lomansa ajan.

Mutta vanhan poliisin nenä on vainukas. Rikos haisee siihen.

Ja mitä tästä sitten seuraa, kun tällainen poliisi pistää nenänsä asioihin oman toimivalta-alueensa ulkopuolella.

Niistäjässä käsitellään paljon hiisiongelmaa. Jos en hiisiä aikaisemmin ole tässä maininnut, niin näitä pidetään kirjan maailmassa jonkin verran haitallisena väkenä. Toisaalta hiidet kuuluvat siinä myös älyllisiin lajeihin, vaikka voivatkin olla muulajisten mielestä aikamoinen riesa.

Tässä romaanissa ei käsitellä ollenkaan Kiekkomaailman maantiedettä, ja magiakin on paikalla vain viitteenomaisesti. Sen sijaan eri älyllisten lajien enemmän tai sitten vähemmän rauhaisa rinnakkaiselo samalla planeetalla tuodaan voimallisesti esiin.

Ja täytyy sanoa, että uppouduin kirjan maailmaan oikein urakalla.