Oletetaan jo siihen aikaan tunnetun roomalaisen poliitikon ja varsin pätevän sotapäällikön Gaius Julius Caesarin (100 eKr. - 44 eKr.) olleen epilepsiakohtauksen kourissa, kun hänen vastustajansa Metellus 10.000 sotilaansa kanssa yritti antautua häviämänsä taistelun yhteydessä vuonna 46 eKr. nykyajan Tunisian alueella sijainneen Thapsuksen kaupungin lähellä.
Se oli ainoa kerta, kun Caesar oli enemmän julma roomalaisia vastustajiaan kohtaan. Tai oikeastaan hänen omat legioonalaisensa olivat, sillä hän itse oli siinä vaiheessa kykenemätön mihinkään ja siten myöskin kykenemätön tekemään päätöksiä mistään, kuten antautuvien vihollissotilaiden säästämisestä. Nämä olivat sentään roomalaisia, ja heidät olisi voinut säästää.
Caesarilla oli oma pätevä PR-osasto, joka peitteli hänen satunnaista heikkouttaan aina sopivissa kohdin.
Caesar saattoi olla enemmänkin julma ei-roomalaisia kohtaan. Se oli itse asiassa roomalainen tapa ja kuului sen ajan poliittiseen korrektiuteen siinä yhteiskunnassa. Paremmin roomalaiset yleensä kuitenkin kohtelivat niitä heidän kanssaan konfliktiin joutuneita kansoja, joilla he katsoivat olevan korkea kulttuuri – kuten heillä itselläänkin oli roomalaisen itseymmärryksen mukaan.
Mutta Caesar oli hämmästyttämä mies sen ajan roomalaista aatelistoa edustavaksi mieheksi. Hän kun tykkäsi armahtaa roomalaiset vastustajansa. Hän oli varsin rohkea, se täytyy sanoa. Sellaista täytyy minunkin kunnioittaa.
Sen vuoksi voisin melkein antaa hänelle anteeksi sen, että hän salli legioonalaistensa heidän ollessaan tulossa Roomaan hoilottaa värssyä, jossa sanottiin – siteeraan muistinvaraisesti: "Kaupunkilaiset, piilottakaa vaimonne ja tyttärenne, sillä tuomme tänne irstaan kaljupään." Niin, ja Gaius Julius Caesar oli oikeastikin irstas.
Asiaan saattoi liittyä henkilökohtaista kunnianhimoakin, mutta Caesarista oli alkanut tuntua, että nyt, kun Roomasta oli tullut maailmanvalta, niin ehkä sen valtiojärjestykseksi ei enää ollut parasta mahdollista laatua sellainen, että maailmanvallan keskuksen, Rooman kaupungin, oma piskuinen väki kansankokouksineen, senaatteineen ja konsuleineen, määräsi koko hirvittävän laajan valtakunnan asioista.
Roomalaiseen mytologiaan heidän valtionsa alkuperästä kuului tarina siitä, kuinka roomalaiset olivat karkottaneet etruskilaiset kuninkaansa vähän ennen vuotta 500 eKr. ja perustaneet tasavallan. Tasavalta – res publica, joka tarkoittaa suomeksi "julkista asiaa" – merkitsi roomalaisille sitä, että valta ei ole yhdellä vaan monella.
Keltit olivat kuitenkin päässeet itsensä Rooman kaupungin kimppuun vuonna 390 eKr., ja siinä hötäkässä olivat tuhoutuneet kaikki merkittävät Rooman varhaisesta historiasta kertovat kirjalliset lähteet. Roomalaiset joutuivat tämän jälkeen luomaan kansansa tarinan perustuen lähinnä patriisien, sikäläisen aateliston, perimätietoon. Jotakin tietoa saatiin myös Etelä-Italian kreikkalaisista siirtokunnista. Siitä tuli varsinainen mytologia sikäli, että se ei välttämättä kovin tarkasti kertonut historiallista totuutta tapahtumista. Mutta joka tapauksessa kuninkaasta tuli roomalaisille kirosana.
Tasavallan perustamisen jälkeen patriiseilla, jotka olivat kuningasvallan aikana toimineet ilmeisesti kuninkaan neuvoa-antavana neuvostona, oli käsissään kaikki olennainen poliittinen valta.
Pikku hiljaa kuitenkin patriisien poliittista erityisasemaa purettiin. Plebeijit joutuivat aika ajoin käymään eräänlaista luokkataistelua saadakseen poliittisia oikeuksia. Plebeijit alkoivat saada niitä.
Patriisit eivät ottaneet ulkopuolelta uusia klaaneja aatelistoon. Näin patriisiklaanien määrä väheni, koska klaanit sammuivat, jos aatelisperhe ei saanut miespuolista perillistä, joka olisi jatkanut sukua. (Itse asiassa, jos ketään kiinnostaa, niin vuonna 200 jKr. ei välttämättä ollut enää elossa ainuttakaan patriisia.)
Plebeijien päästessä käyttämään valtaa syntyi pikku hiljaa uusi virka-aateli patriisisäädyn rinnalle.
Vuonna 445 eKr. Roomassa myös laillistettiin patriisien ja plebeijien väliset avioliitot. Ennen tätä oli saattanut joskus käydä niin, että ylimystön jäsen oli luopunut asemastaan patriisina voidakseen solmia avioliiton alempisäätyisen eli plebeijin kanssa. Näin syntyi useita plebeijiklaaneja, joilla oli sama klaaninimi kuin patriiseilla. Esim. Claudiusten klaanista oli kaksi haaraa, patriisi- ja plebeijihaara.
No, palatkaamme "nykyaikaan". Gaius Julius Caesar ei ollut riittävän varovainen toimissaan. Monet vaikutusvaltaiset ihmiset pelkäsivät hänen pyrkivän kuninkaaksi.
Caesarin ja Pompeius Magnuksen (106. eKr. - 48 eKr.) välisen sisällissodan alussa vuonna 48 eKr. edellinen saapui Roomaan pieni mutta kouliintunut sotajoukko mukanaan, kun senaatti oli määrännyt hänet luopumaan legioonistaan. Osan joukoistaan Caesar oi aluksi jättänyt pohjoiseen. Pompeius, joka oli itsekin hyvin pätevä sotapäällikkö, oli päättänyt ennen tätä vetäytyä Kreikkaan muodostamaan parempaa armeijaa. Hänen sotilaansa olivat melko suuressa määrin kokemattomia eivätkä tunteneet kuriakaan kovin hyvin. Pompeiukselta oli tässä tilanteessa oikea ratkaisu välttää aikaista taistelua, jossa hän ei voinut voittaa.
Caesar antoi pelokkaan senaatin julistaa itsensä diktaattoriksi (dictator = sanelija). Roomalaiset olivat vihanneet kuningasvaltaa siinä määrin, että heillä korkein toimeenpanovaltakin oli jaettu kahtia, kahdelle konsulille. Diktaattorin virka taas oli varattu kriisiajoille erityisesti sodan ollessa kyseessä, jolloin oli käytännön syiden pakottamana valittava yksi ainoa henkilö pitämään korkeinta poliittista valtaa. Roomalaiset pitivät huolta siitä, että yksikään dictator ei hallitsisi pitkään. Diktaattori valittiin puolen vuoden kaudeksi, jonka jälkeen senaatti saattoi jatkaa kautta vielä toiset puoli vuotta.
Caesar oli kuitenkin nyt viisas ja vain yhdentoista päivän kuluttua hän luopui jo diktaattorinvallasta ja tyytyi konsulin arvoon.
Sitten meni pitkä aika tyyppien sotiessa siellä täällä. Caesar voitti kaikki, ja hän palasi Italiaan vuoden 45 eKr. syyskuussa.
Senaatti antoi hänelle paljon valtaa ja kunnianosoituksia. Hänelle myönnettiin kunnianimi pater patriae (isänmaan isä). Caesarin syntymäkuukausi quintilis (heinäkuu) nimettiin uudelleen hänen mukaansa Iuliukseksi. Vuonna 44 hänestä tehtiin elinikäinen diktaattori. Jotkut Rooman asukkaista alkoivat kutsua häntä kuninkaaksi. Hänen sotapäällikkönsä ja kaverinsa Marcus Antoniuksen (83/82 eKr. -30 eKr.) kerrotaan Lupercalia-juhlan aikana yrittäneen painaa kuninkaan diadeemin ystävänsä päähän. Caesar ei kuitenkaan hyväksynyt Antoniuksen huomionosoitusta. Kansa puhkesikin suosionosoituksiin, kun Caesar kieltäytyi diadeemista. Ja olihan tämä poliittisesti viisasta.
Tavallaan pidän Antoniuksesta, koska hän ilmeisesti tapasi antaa piut paut roomalaisen sääty- ja luokkayhteiskunnan hienohelmojen hyvälle maulle. Mutta tämä temppu oli häneltä kyllä virhearvio.
Spekulaatiot keisarin kuningasambitioista kiihtyivät. Tasavallat kannattajat olivat myöskin kiihdyksissään.
Caesar aikoi lähteä sotaretkelle Parthiaa vastaan aikeenaan kostaa Marcus Licinius Crassuksen (115 eKr. - 53 eKr.) vuonna 53 eKr. kärsimä tappio Parthiaa vastaan Carrhaessa. Crassus oli ollut Rooman rikkain mies, joka oli Sullan (138 eKr. -78 eKr.) verisen diktatuurin – tässä se tarkoittaa oikeasti yksinvaltaa – aikana rikastunut kiinteistökeinottelun ja itse perustamansa yksityisen palokunnan avulla. Varsinainen diktatuurivaihe kesti noin vuodesta 81 vuoteen 79, vaikka Sulla oli voimannäytteenä ja poliittisesti hirveänä tulevaisuuteen osoittavana ennakkotapauksena marssittanut armeijansa Roomaan jo jokunen vuosi aikaisemmin. Sulla vetäytyi kuitenkin lopulta hienosti ja ystävällisesti julkisesta elämästä kirjoittaakseen muistelmiaan, sekä ryyppäämään. Hänen muistelmansa eivät valitettavasti ole säilyneet nykyaikaan asti.
Vuosina 73-71 eKr. vaarallisimman orjakapinan kaikista riehuessa Italiassa, tämä Crassus oli lopulta nimitetty johtamaan orjakapinan kukistamista, kun sitä oli yritetty monta kertaa jo aikaisemmin siinä onnistumatta. Sen sijaan lukemattomat roomalaiset legioonalaiset konfliktin alussa käytettyjen miliisisotilaiden ohella olivat menettäneet turhaan henkensä ja lukemattomat roomalaisten ylimysten villat ryöstetty. Hän maksoi tuolloin omasta pussistaan 40.000 legioonalaisen aseet, varusteet ja kouluttamisen. Siinä on ollut metalli- ja nahkasepillä töitä! Tärkein orjakapinallisten johtajista, traakialainen Spartacus tunsi roomalaisen sotataidon palveltuaan ennen gladiaattoriksi joutumistaan Rooman legioonien auxiliajoukoissa, mikä osaltaan selittää hänen ja
hänen orjakapinallisarmeijansa pitkäaikaista menestystä taisteluissa Rooman legioonia vastaan. Orjakapinalliset kuitenkin hävisivät lopulta viimeisen taistelunsa luultavasti siksi, että joukkojen kuri petti, ja soturit alkoivat omin lupinensa rynnätä hyökkäykseen. Se ei ollut hyvä strategia kurinalaisia roomalaisia legioonia vastaan. Roomalaisten kilpirivistö piti. Ja sitten alkoi teurastus. Hispaniasta roomalaisia sissejä kukistamasta palannut Pompeius oli sitten vielä lyönyt Crassukselta karkuun päässeen osan orjakapinallisia. Roomalaiset ristiinnaulitsivat tuhansia vangiksi saamiaan orjakapinallisia Via Appian varrelle. Crassuksen ja Pompeiuksen välejä hiersi voiton jälkeen se, että senaatti myönsi jälkimmäiselle triumfin, kun taas Crassukselle oli myönnetty vain ovatio. Se oli toki tavatonta, että triumfi oli myönnetty roomalaisista saadun voiton kunniaksi. Mutta Crassus jäi lehdelle soittelemaan siksi, koska orjien muodostaman armeijan lyömisestä ei virallisesti koitunut sotapäälliköille paljoa kunniaa. Näin siitä huolimatta, että ennen lopullista tappiotaan orjat olivat onnistuneet tuottamaan taistelukentällä useita mittavia ja Rooman senaatin jäsenten mieliä järisyttäneitä tappioita roomalaisille legioonille.
Crassuksen sotaanlähtö Parthiaa vastaan Syyriasta käsin oli ollut hänen oma päähänpistonsa eikä hän ollut saanut tempaukseensa lupaa Rooman senaatilta. Mutta hän niin kiihkeästi halusi vielä hankkia mainetta ja kunniaa, kun vielä saattoi niin tehdä. Hän alkoi olla jo vanha. Mutta parthialaiset olivat nyt siinä tilanteessa sotilaallisstrategisesti tehokkaampia, ja Crassus lukemattomien muiden roomalaisten mukana kuoli itse aloittamallaan sotaretkellä.
Gaius Julius Caesar oli enemmän sotapäällikkö kuin poliitikko, ja hän oli nopeasti kyllästynyt pääkaupungin elämään. Hänen vastustajansa päättivät, että heidän oli toimittava nyt ennen Caesarin matkaanlähtöä, jos he aikoivat koskaan päästä hänestä eroon.
Oli maaliskuun idus eli maaliskuun tapauksessa kyseessä oli 15. päivä, joten Caesar osallistui tapansa mukaisesti senaatin kokoukseen.
Senaattoreita alkoi liikehtiä häntä kohti. Osan näistä hän tunnisti ystävikseen. Siksi olikin hieman kaameaa, kun tikariniskuja alkoi sadella. Caesarilla itsellään ei ollut aseita mukanaan, koska hän oli urhea mies, eikä hän siksi tavannut käyttää myöskään henkivartijoita. Hän yritti kuitenkin taistella henkensä puolesta terävällä kirjoitinpuikollaan. Mutta se oli turhaa. Toivottavasti osui sillä edes muutaman senaattorin silmään.
Hän lyyhistyi lopulta maahan entisen ystävänsä ja vihollisensa Pompeiuksen patsaan juureen. Viimeisillä hetkillään hän veti voitettuna toogansa päänsä yli ja lakkasi tekemästä vastarintaa.
Caesar kuoli. Niin se käy. Jokainen salaliittolainen oli lopulta iskenyt Caesaria tikarillaan.
Marcus Junius Brutus Caepio (85 eKr. - 42 eKr.) oli ollut Caesarin ystävä, mutta hän oli lopulta liittynyt salaliittolaisiin ja oli ollut nyt yksi Caesarin murhaajista. Brutus itse ja muutkin salaliittolaiset tunsivat roomalaisen myytin tasavallan syntyvaiheista. Tarinan mukaan yksi tärkeimmistä kuningasvallan kaatajista oli ollut mies nimeltään Lucius Junius Brutus. Salaliittolaisista oli varmaankin historian siipien havinaa siinä, että tasavaltaa oli ollut perustamassa mies nimeltä Brutus, ja nyt samaa tasavaltaa oli pelastamassa toinen mies, joka oli myöskin nimeltään Brutus.
Kansalaissodan puhjettua Caesarin ja Pompeiuksen välille vuonna 49 eKr. myöhempi tasavallan pelastaja Brutus seurasi entistä vihollistaan ja senhetkistä optimaattien johtajaa Pompeiusta.
Optimaatit olivat ylimyspuolue, joka pyrki rajoittamaan Rooman kansankokousten valtaa ja vahvistamaan harvainvaltaista senaattia. Populaarit taas olivat poliittinen ryhmittymä, joka haki kannatuksensa lait säätäviltä kansankokouksilta. Tässä voi mainita vielä sen, että Caesar taas kuului vankasti populaareihin. Sen jäsenet olivat aatelisia, tai ainakin virka-aatelia, mutta pyrkivät kuitenkin ajamaan tavallista rahvasta miellyttävää politiikkaa kannatuksensa vahvistamiseksi. He olivat oman aikansa populisteja.
Katastrofaalisen seuraavana vuonna käydyn Farsaloksen taistelun jälkeen Brutus kirjoitti Caesarille anteeksipyyntökirjeen, ja Caesar antoi hänelle välittömästi anteeksi. Caesar hyväksyi miehen sisäpiiriinsä ja jopa teki tästä Gallian kuvernöörin. Seuraavana vuonna 45 eKr. Caesar teki Brutuksesta vielä preetorin. Niin se käy.
Salaliittolaisiin oli kuulunut sitten vielä toinenkin Brutus-niminen mies, nimittäin Decimus Junius Brutus Albinus (k. 43 eKr.), johon Caesar oli myös ystävällisesti luottanut. Vaikka hän oli ollut yksi tikarinkäyttäjistä, mies ei pitänyt itseään kuitenkaan sankarina.
Pian tämän jälkeen koitti uusi sisällissota-aika. Ensin Caesarin ottopoika Gaius Octavius, joka adoption myötä oli saanut nimekseen Octavianus, ja Caesarin paras kaveri Marcus Antonius onnistuivat lyömään tasavallan kannattajien armeijan, jota olivat johtaneet Brutus ja muuan Cassius (85 eKr - 42 eKr.), joka oli ollut Caesarin murhan pääsuunnittelija. Toinen Brutuksista, hän joka ei ollut pitänyt itseään sankarina osallistuessaan murhasalaliittoon, taas oli saanut surmansa yrittäessään päästä salaliittolaisten luokse. Myöhemmin Antoniuksen solmittua seksuaalisuhteen alkuperäisen Caesarin kanssa poliittisten syiden vuoksi seksuaalisuhteessa olleen Egyptin kuningattaren Kleopatran (69 eKr. - 30 eKr.) kanssa miesten välit viilenivät ja heistä tuli vihamiehiä. Antonius ei ollut poliittisesti järkevä, mutta Octavianus oli. Tämä sai Rooman senaatin ja kansan kiihotettua Antoniusta vastaan, ja niin syntyi jälleen yksi episodi sisällissotien sarjassa.
Gaius Julius Caesar oli muuten ollut Kleopatraa noin 31 vuotta vanhempi. Aikamoinen setämies siis kyseessä! Antonius oli sentään ollut huomattavasti Caesaria nuorempi mieshenkilö aloittaessaan suhteen kuningattaren kanssa.
Lopulta Octavianus voitti sisällissodan Antoniuksen ja Kleopatran yhdistettyä laivastoa ja maa-armeijaa vastaan, ensin merellä ja sitten maissa. Voittoa auttoi suuresti se, että hänellä oli alipäällikkönään hänen pitkäaikainen ystävänsä Marcus Vipsanius Agrippa (63 ekr. - 12 eKr.), joka ymmärsi paljonkin sotilasasioista ja sodankäynnistä.
Kleopatra ja Antonius kuolivat. Myös alkuperäisen Caesarin ja kuningatar Kleopatran suhteesta syntynyt poika Ptolemaios (47 eKr. - 30 eKr.), jonka lempinimi oli Kaisarion, kuoli. Octavianus nimittäin antoi likvidoida tämän. Se oli poliittisesti viisas teko. Poika oli ollut hallitsijanimeltään Ptolemaios XV ja hän oli päässyt juuri miehen ikään. Tosin alkuperäinen Caesar oli ollut aikamoinen tuhkamuna, sillä lukemattomista naisseikkailuistaan huolimatta hänellä oli varmasti ainoastaan yksi lapsi, nimeltään Julia. (Jos ketään kiinnostaa, niin oikeastaan ainoa nimi, jonka tytär roomalaisessa patriarkaalisessa nimijärjestelmässä saattoi tuohon aikaan saada, jos hänen isänsä klaanimi oli Julius, oli Julia. Jos miehellä oli esim. viisi tytärtä, niin kaikilla oli sama nimi, joka oli muodostettu isän muuttamalla klaaninimi feminiinisukuiseksi)
Siis alkuperäisen Caesarin asema Kaisarionin biologisena isänä on kaikkea muuta kuin selvä. Marcus Antoniuksen senaatille kertoman mukaan Caesar oli kuitenkin tunnustanut olevansa Ptolemaioksen isä lähimmille ystävilleen. Tämäkään ei silti vielä varmista isyyttä, sillä puheillaan Caesar saattoi vain pyrkiä vahvistamaan kuvaa viriiliydestään ja Kleopatran suhteen hän saattoi tehdä sen turvallisesti, sillä hänen ei voitu odottaa avioituvan kenenkään muun kuin roomalaisen kanssa.
Octavianus palasi voittoisana Roomaan. Valitettavasti hän ei ollut saanut Egyptin kuningatarta elävänä saaliikseen voidakseen näytellä tätä triumfissa. Senaatin jäsenet ja muut kansalaiset olivat kuitenkin lopen kyllästyneitä sisällissotiin. Ja Octavianus tarjosi heille nyt rauhan.
Senaatti myönsi voittajalle kunnianosoituksia, ja niihin kuului nimitys augustus, joka tarkoittaa kunnianarvoisaa. Octavianus-Augustus teeskenteli vaatimatonta ja samalla pikku hiljaa keräsi oleellisessa määrin poliittisen vallan omiin käsiinsä. Näin hän tuli perustaneeksi sen, mikä tunnetaan keisarikuntana, roomalaisten rakastaman tasavallan tilalle. Rooman ensimmäinen keisari sekä myös senaatti ja muut kansalaiset teeskentelivät nyt, että tasavalta oli palannut. He olivat niin kovin kiitollisia Rooman vahvalle miehelle.
Octavianus onnistui siinä, missä hänen ottoisänsä, alkuperäinen Caesar, oli epäonnistunut.
Muuten olen sitä mieltä, että ehkä olisin itse miehen sijassa muodostanut Rooman valtakunnan valtiojärjestyksestä hieman toisenlaisen.
Olisin tehnyt siitä sellaisen, että kullakin valtakunnan alueella kansalaiset olisivat valinneet luku- ja kirjoitustaitoisen latinaa osaavan ihmisen edustamaan heitä Roomaan. Edustajien lukumäärä kultakin alueelta olisi riippunut alueen asukkaiden lukumäärästä, siis periaatteessa kansalaisten lukumäärästä riippumatta. Tuohon aikaan kun kansalaisuus oli Rooman valtakunnan väestöstä vain vähemmistöllä. Rooman entiset kansankokoukset olisi korvattu näistä edustajista koostetulla alahuoneella, jolla olisi ollut lainsäädäntäoikeus. Senaatti olisi toiminut jatkossa neuvoa-antavana neuvostona, jolla olisi myös ollut oikeus lykätä lainsäädännön voimaansaattamista.
Alahuone olisi valinnut kaksi konsulia, joiden olisi tullut edustaa jollakin lailla kahta eri vahvaa ryhmittymää alahuoneessa. Konsuleiden tehtävänä olisi ollut valvoa hallinnon ja sen toiminnan lainmukaisuutta, ja heillä olisi ollut veto-oikeus toistensa päätöksiin.
Jos konsulit olisivat päässeet henkilöstä yksimielisyyteen, he olisivat valinneet presidentin, joka muodostaisi hallituksen ja johtaisi sen toimintaa. Presidentin tehtäviin olisi kuulunut myös asevoimien ylipäällikkönä toimiminen. Jos konsulit olisivat olleet pääministerin valitsemisessa erimielisiä, pääministerin valitseminen olisi siirtynyt alahuoneen tehtäväksi.
Konsuleiden valtaoikeuksiin olisi kuulunut myös presidentin erottaminen yhteisellä päätöksellä.
