Vuoden 2025 Robin Hood -tv-sarja on syvältä jo heti alkumetreillä

Likimain kaikki tuntevat fiktiivisen anglosaksisen rosvopäällikön Robin Hoodin tarinan. Hänen tarinansa on sijoittuvinaan kahden hallitsijan, Juhana Maattoman ja Rikhard Leijonamielen aikoihin. Eli 1100-luvun loppupuolelle noin karkeasti arvioiden.

Viikinkitaustaiset mutta normanniranskaa äidinkielenään puhuneet normannit olivat ryhtyneet kruununperimyssyistä valloitusretkelle Englannissa vuonna 1066. Vain joidenkin vuosien aikana he onnistuivat valloittamaan itselleen varsin suuren osan Englannin maaperästä. Yksi toisensa jälkeen anglosaksiset linnanherrat ja piispat korvautuivat normannien edustajilla.

Vaikka täytyy sanoa, että tavallisen kansan osa oli ennen tätäkin ollut olla turpeeseen sidottuina maaorjina. Eli maatyöläisinä, joilla ei ollut oikeutta muuttaa työalueeltaan pois.

Normannien kieli vaikutti ennen 1500-lukua merkittävässä määrin englannin kieleen. 

Robin Hood on tarinoiden mukaan anglosaksi. Varhaisissa hänestä kertovissa tarinoissa hänen ei kerrota olleen mitenkään erityisen taitava jousiampuja. Tosin yllä mainitsemieni normannikuninkaiden aikana erityinen walesiläinen keksintö pitkäjousi ei ollut päässytkään vielä yleistymään Englannissa.

Kun tarinoita syntyi myöhemmin lisää, Robin Hoodista tuli sitten taitava pitkäjousen käyttäjä. Varsinainen anakronismi.

Kun Englannin kruunu rupesi myöhemmin vaatimaan tavalliseen kansaan kuuluvilta miespuolisilta alamaisiltaan jatkuvaa harjoittelua pitkälläjousella, niin jo poikaiässä alamaiset rupesivat harjoittelemaan jousiammuntaa.

Ensin pienemmällä jousella, ja iän ja voimien kasvaessa yhä isommalla ja vankemmalla jousella. Lopulta koko ikänsä harjoitelleen pitkäjousiampujan lihakset olivat groteskin oloisia harjoituksen vuoksi.

Pitkäjousiampujien voidaankin sanoa olleen eräänlainen eliittiaselaji, koska hommaan harjaantuminen vaati niin pitkäaikaista ja piintynyttä paneutumista, vaikka jousiampujat olivatkin tavallista kansaa.

Eliittisoturiuteen liittyy tässä sekin, että koska pitkänjousen jänne vedettiin ampumaan ryhtyessä korvan tasalla saakka, niin nuolta pitkin ei voinut varsinaisesti tähdätä, vaan kyse oli vaistoammunnasta, joka vaati pitkäaikaista harjaantumista ennen kuin osaaminen oli riittävällä tasolla.

Pitkäjousi oli tappava ja tehokas ase oikeissa käsissä, ja tämä nähtiin Crécyn, Poitiersin ja Agincourtin taisteluissa mannermaalla vuosina 1346, 1356 ja 1415. Englantilaisten loistavat voitot olivat noloja raskaasti haarniskoidulle ranskalaiselle aatelisratsuväelle.

Jos vertaa varhaisiin tuliaseisiin, niin ne yleistyivät alkeellisuudestaan huolimatta juuri sen vuoksi, että kuka tahansa kuolaava idiootti saattoi oppia käyttämään niitä auttavasti suhteellisen lyhyen harjoittelun tuloksena.

Mutta palataanpa pääasiaan. Lapsempana olin lukenut useaan kertaan John Finnemoren vuonna 1909 julkaistun Robin Hood -romaanin suomeksi (alkuteos on nimeltään The story of Robin Hood and his merry men). Se kuului lapsena rakkaimpiin kirjoihini.

...Viime vuonna 2025 sattuu olemaan julkaistu yhdysvaltalainen Robin Hoodista kertova draamasarja. Se löytyy vielä toistaiseksi myös Ylen Areenasta.

Rupesin monta viikkoa sitten katsomaan sitä. Mutta jo sarjan ensimmäinen jakso osoittautui kannaltani liian hapokkaaksi. 

Jakson kohdassa 9 minuuttia ja 36 sekuntia Robin Hoodin taustaltaan aatelinen anglosaksinen isäpappa sanoo vaimolleen:

Meidän pitäisi kääntyä heidän uskontoonsa. En tule tekemään sitä, En ikinä!

Sarjan tarinassa nimittäin vasta normannit olivat tuoneet kristinuskon Brittilään.

Tämähän on kuitenkin niin valhetta kuin olla voi. Finnemoren kirjassa sentään Robin Hood oli ollut piintynyt Marian, Jeesuksen äidin, palvoja, kuten kuka tahansa tavallinen anglosaksi oli ollut tuohon aikaan.

Hypätään kauemmaksi historiaan. 

Gaivs Ivlivs Caesar (100–44 eKr.) oli aikoinaan tehnyt kaksi sotaretkeä Britanniaan, mutta ei saanut muodostettua kuitenkaan pysyvää valloitusta, vaikka mannermaan puolella hän olikin käyttänyt onnistuneesti kaikkia mahdollisia tekosyitä uusien alueiden liittämiseksi Rooman valtakuntaan sekä oman maineensa lisäämiseksi siinä rinnalla.

Vasta keisari Clavdiuksen (10–54 jKr., vallassa 41– 54) aikana Rooma kuitenkin onnistui liittämään aikaa myöten varsin suuren osan Britanniaa valtakunnan osaksi.

Rooma jätti Britannian oman onnensa nojaan vuonna 410, sillä keisari tarvitsi Britanniaan sijoitettuja legioonia muualla. Ne eivät koskaan palanneet. Roomalaiseen sivilisaation omakseen kokeneet britit joutuivat nyt puolustautumaan omin neuvoin maakuntaan vyöryvien germaanien, ennen kaikkean anglien, saksien ja juuttien, laumoja vastaan.

Tässä vaiheessa britit melko lailla käsittivät olevansa kristittyjä, jotka puolustautuivat pakanallisia hyökkääjiä vastaan. Mutta koska Rooman legioonien mukana olivat lähteneet myös kaupunki-insfrastruktuurista huolta pitäneet ammattimiehet, roomalaiset kaupungit Britanniass lahosivat paikoilleen huonon ylläpidon vuoksi. Tapahtui laaja maallepako.

Ennen pitkää germaanit saivat vallattua itselleen suurimman osan entisestä roomalaisesta Britanniasta. Lännessä säilyi jonkin verran kelttien enklaaveja. Walesissä säilyi kymrin kieli ja Cornwallissa kornin kieli, mutta jälkimmäinen sammui 1700-luvulla. Pohjoisessa Cumbriassakin oli ilmeisesti säilynyt brittikeltin kieli jonkin aikaa.

Valloittajia pakoon lähti isompi joukko brittejä sopivasti tuolloin jonkin verran autioituneeseen Bretagneen, jonne he toivat saarikelttiläisen kielensä.

Germaanivalloittajat eivät yleensä kovinkaan täydellisesti tuhonneet fyysisesti valloittamiensa alueiden alkuväestöä, mutta nämä alistettiin täysin ja näille tehtiin melko lailla selväksi se, että he olivat kakkosluokan kansalaisia. Tämä sai aikaan alkubrittien suhteellisen nopean kielenvaihdon, jolloin nämä sulautuivat valloittajiin.

Tässä historiallisessa tilanteessa sai alkunsa taru kuningas Arthurista, joka on 99-prosenttisesti legendaa mutta jolla lienee kuitenkin historiallinen ydin, joka on se, että jonkin aikaa jossain vaiheessa alkubritit kykenivät pidättelemään germaanien vyöryntää mailleen. Vuosisatojen myötä siihen vain liitettiin yhä enemmän ei-aitoperäistä aineistoa.

Valloittajat eivät pahemmin kääntyneet kristinuskoon, koska kristinusko oli sosioekonomisesti huonommassa asemassa olevien ihmisten uskonto.

Rooman paavi Gregorivs kuitenkin oli pannut toimeksi vuonna 596 ja lähettänyt lähetyssaarnaajia Englantiin. Tässä vaiheessa historiaa kristinusko oli alueella jo ajettu niin alas, että koko homma jouduttiin aloittamaan käytännössä alusta. Lähetyssaarnaajat rantautuivat Englantiin vuonna 597.

Jotta kääntyminen kristinuskoon olisi laajempaa, kannatti saada aina käännytettyä ensimmäisten joukossa paikallinen hallitsija, jonka esimerkkiä mielellään seurattiin.

Gregorivksen jälkeen tulleet paavit suosivat myös tätä tämän suurta projektia.

Paikallisia hallitsijoita huolestutti joutuminen mannermaisten hallitsijoiden verottamiksi. Siksi paavin lähettiläät otettiin yleensä paremmin vastaan kuin merovingivaltakunnan lähetystyöntekijät olisi otettu, jos näitä olisi tullut.

Lähetystyöntekijät tekivät työtään ihmisiä painostamatta ja varovaisesti. Vain noin 60 vuoden aikana kristinusko oli joka tapauksessa ehtinyt juurtua jo takaisin Britanniaan.

Paikalliset hallitsijat saattoivat arvostaa kristinuskoa siitäkin, että sen mukana tuli kirjallinen kulttuuri. Myöskin suhteet mannermaalle olivat vähemmän monimutkaisia, jos rapakon kummallakin puolella osapuolina olivat kristityt valtakunnat.

Takaiskujakin tuli, ja joskus käännytetyt kääntyivät takaisin pakanuuteen, ja lähetystyöntekijöitä karkotettiin.

Irlannista puolestaan alkoi tulla kristittyjä lähetyssaarnaajia Skotlantiin ja Pohjois-Englantiin ja jopa mannermaalle merovingivaltakunnan alueelle.

Ikävää on tosin se, että kun kristinuskoisia alkoi hallitsijan ohella olla jollakin alueella merkittävä määrä, niin pakanauskontoja alettiin kieltää, pakanuudesta kiinni pitäneitä vainota ja pakanallisia kulttipaikkoja sulkea tai jopa tuhota. Ihan niin kuin ei olisi uskottu siihen, että kristinusko on itsessään sen verran mukava ja mielenkiintoinen, että siihen kannattaa kääntyä.

Joka tapauksessa Britannia oli jo vahvasti kristitty siinä vaiheessa, kun pakanalliset viikingit alkoivat 700-luvun lopulta alkaen riehua Englannissa, ja Irlannissakin.

...Tanskalaiset viikingit järjestivät Lindisfarnen luostarissa vuonna 793 varsinaiset verikekkerit. Vuotta pidetään viikinkiajan alkuna. Lindisfarne oli ollut Britannian vauraimpia ja tärkeimpiä uskonnollisia keskuksia.

Kuulemma pakanat uskalsivat vähemmän hyökkäillä Skotlantiin. 

Uneni vapaaehtoiseksi menemisestä puolustussotaan ulkomaille

Näin edellisenä yönä tavallaan rankkaa unta:

Olin siinä jossain muussa maassa kuin Suomessa, ja olin aikeissa osallistua puolustussotaan, jossa oli kysymys imperialistisen Venäjän mittavasta sotilaallisesta aggressiosta.

Olin kuitenkin täynnä varmuutta siitä, että valitsemani tie oli oikea. Pahin valituksen aihe oli se, että meille vapaaehtoisille ei ollut vielä jaettu rynnäkkökiväärejä. Kepeillä, kivillä ja nyrkeilläkö meidän pitäisi sitten taistella venäläisiä hyökkääjiä vastaan. Mietin, että riittäisikö Suomen varastoista lainata hieman rynnäkkökiväärejä.

Lisäksi ruokahuolto oli tässä vaiheessa jossain määrin satunnaista. Minulle tuli mieleeni, että saattaisin tämän vuoksi laihtua. Pidin sitä kuitenkin hyvänä asiana, siis laihtumista.

Joku ilmeisesti suomalainen upseeri tuli jossain vaiheessa jakamaan vapaaehtoissotureille suklaata pahimpaan hätään. Hänellä oli tarjota, jos muistan oikein, niin maitosuklaata, valkoista suklaata kuin pekaanipähkinäsuklaata. Jälkimmäisestä upseeri varoitti sanomalla, että se maistuu paskalta. Otin kuitenkin kaikkia lajeja, sillä minulla oli kokemusta pekaanipähkinäsuklaasta.

Ihan niin kuin minulla olisi oikeasti mitään jakoa modernissa sodassa. Vaikka olen koko ikäni yrittänyt tietää sodankäynnistä ja siitä, miten siinä mukana oleminen vaikuttaa sotilaisiin, niin paitsi että olen jo 56-vuotias, niin on muitakin asioita, joiden vuoksi minua ei kukaan järkevä sotilasjohtaja olisi pistämässä etulinjaan.

Unen näkemistä seuraavan vuorokauden valoisana aikana satuin kuulemaan käyttämästäni musiikkipalvelusta ikivanhan kunnon englantilaisen musiikkiyhtyeen Deep Purplen kappaleen Child in Time vuosilta 1969-1970. Tarkastin myös kappaleen sanat kuunnellessani sitä. Kyseessä on sodanvastainen kappale, ja minulle tuli nyt mieleen, että se on kyllä ykköslaatua oleva kappale. Se on myös pitkä, yli kymmenenminuuttinen, mutta minua pituus ei haitannut ollenkaan. Se oli laatua, perkele.

(Melko yleisesti tapaan inhota lyhennettyjä radiosoittoversioita musiikkikappaleista.)

Oi, katso ihmistä

Ihmisiä voi tarkkailla ja tarkastella myös antropologisesta ja etologisesta näkökulmasta, vaikka ei olisi antropologi tai etologi. (Etologia on eläinten käyttäytymistä tutkiva tiede.)

Uskon, että maailmankaikkeus ei ole moraalinen järjestelmä

Yksi tärkeimmistä roomalaiskatolisen kirkon kristillisuskonnollisista kriitikoista ja yksi 1500-luvun tärkeimmistä "uskonpuhdistajista" eli reformaattoreista oli saksalainen Martti Luther (1483–1546), joka ikään kuin vahingossa tuli perustaneeksi luterilaisen kirkkokunnan.

Luther apostoli Pavlvkseen (suomenkielisessä Raamatussa Saulin roomalainen nimi Pavlvs on ollut muodossa "Paavali") aitojen kirjeitten opetuksiin perustuen oli sitä mieltä, että oleellista ei ole, mitä ihminen tahtoo tai ehtii vaan se, että Jumala armahtaa.

Kyse ei käsittääkseni ole tässä pelkästään alkuperäisistä Pavlvksen teologisista ajatuksista vaan myös kristinuskoisten mestarin, 30-luvulla rankasti teloitetun Jeesus Nasaretilaisen, opetuksesta.

Itse kannatan sikäli tätä ajatusta, että kannattaa luopua omasta yrityksestään kelvata "Jumalalle" ja vain avautua "Hänen" "pyhälle hengelleen" taikka voimavaikutukselleen. Jos näin voi sanoa. (Koen joka tapauksessa olevani ei-teisti, ei teisti.)

Mutta palatakseni Lutheriin. Hän oli Pavlvkseen tältä osin nojautuvassa teologiassaan ollut sitä mieltä, että ihminen on kuin ratsu, jolla ratsastaa joko Jumala tai Paholainen. Hän oli tahdon vapauteen liittyen jopa kirjoittanut kirjan nimeltä Sidottu ratkaisuvalta.

Hän oli sitä mieltä, että Jumala oli ennalta valinnut jotkut ihmiset taivaaseen. Epäsuorasti hän oli toki myös sitä mieltä, että Jumala oli ennalta valinnut toiset ihmiset helvettiin. (Jätän nyt käsittelemättä helvetinpiinaopin, koska se ei tähän käsittelyyn isommin kuulu, mutta tämän linkin kautta pääsee halutessaan tarkastelemaan omaa käsitystäni asiasta.)

Itse olen tahdon vapaudesta sitä mieltä, että ihminen tekee päätöksiä ja valintoja kuten muutkin eläimet (ihminen on biologisesti katsoen eläin). Ihmisen päätösten ja valintojen maailma vain on erittäin paljon monimutkaisempi ja monipuolisempi kuin melkein kaikilla muilla eläimillä, koska ihmisen aivot mahdollistavat monipuolisen kulttuurin ja uuden luomisen.

Mutta vaikka ihminen täten onkin kuin "luomakunnan kruunu" – tällaista ilmaisua ei muuten Raamatusta löydy – niin ihmisellä niin kuin kaikilla muillakin elävillä valitsijoilla ja päätösten tekijöillä valinnat ja päätökset riippuvat kaikista tekijöistä, jotka ovat vaikuttaneet hermoston tilaan kullakin hetkellä.

Ei ole ihmiselläkään fysiikan rautaisten lakien syy-seuraus-suhteesta vapaita aivojen toiminnan tiloja. 

Mutta itse uskon myös, että kysymys tahdon vapaudesta ei ole kovin oleellinen. Mielestäni sillä ei ole väliä, kuka tai mikä on ohjaksissa. Kannattaa vain nauttia kyydistä. Tämä on minun mielipiteeni.

Ja kysymys tahdon vapaudesta on filosofinen eikä niinkään kovin tieteellinen ongelma.

Tiede kun käyttää tieteellistä menetelmää saavuttaakseen objektiivista tietoa.

Tiede ei kuitenkaan pyri saavuttamaan mitään perimmäistä tietoa tai totuutta, koska sellainen ei ylipäätään ole mahdollista objektiivisen tarkastelutavan kautta.

Perimmäiset totuudet jäävätkin uskontojen, elämänfilosofioiden, silkan filosofoinnin (parhaimpana esimerkkinä kenties rationalisti | Sokrates (470/469–399 eKr.)), mietiskelyn ja meditoinnin sekä subjektiivisten käsitysten heiniksi.

Minusta on järkevää olettaa, että maailmankaikkeus ei ole moraalinen järjestelmä, sillä objektiivisesti sellainen ei ole osoitettavissa olevaksi.

Jokainen voi kuitenkin subjektiivisesti uskoa ihan mitä haluaa. Oman pään sisäiset "totuudet" ovat täysin normaaleja asioita ja toivottavasti sallittujakin nyt ja aina.

Jokainen voi myös itse päättää, mitä ajattelee "tahdon vapaudesta".

PS.:

Minulla on piintynyt tapa kirjoittaa latinankieliset sanat siten, että U:n korvaan V:llä ja J:n I:llä. Tapani johtuu siitä, että latinan kielessä kyse oli ollut saman äänteen eri versioista. "V" ja "I" lausutaan latinassa joko konsonanttisempana taikka vokaalisempana versiona riippuen siitä, millaisessa ympäristössä sanassa se sijaitsee.

Tapahtui kauhukohtaus

Ollessani jokunen päivä sitten mökillä nukuin yöni, kuten tavallista ja siinä määrin kuin siihen kykenin, nukkuma-aitassa. Se sisältää kaksi kerrossänkyä sekä kirjoituspöydän tuoleineen, ja yhden kaapin.

Rupeaman toisena yönä sain – taisin olla silloin vielä hereillä – kauhukohtauksen. Minusta tuntui yhtäkkiä varmalta totuudelta se, että nukkuma-aitta on vajonnut jossain määrin maan sisään. Ihmettelin, että saako ovea enää auki ja joudunko rikkomaan ikkunan päästäkseni rakennuksesta ulos.

Löhösin siinä vielä jonkin aikaa selälläni, ja pikku hiljaa päänsisäinen maailmani selkeni. Nukkuma-aitta oli sittenkin ihan normaalilla tasollaan maanpintaan nähden eikä mitään inhottavaa ollut tapahtunut.

Minulle tuli siinä mieleen, että olen ehkä katsonut nyt yhden kerran liikaa Kutonen-kanavalta viime aikoina tullutta yhdysvaltalaista dokumenttiohjelmaa Tuhoutunut sekunneissa (Destroyed in Seconds).

Kyseessä olevat jaksot on esitetty Yhdysvalloissa jo aika monta vuotta sitten, mutta olen onnistunut jotenkin henkisesti kiinnittymään siihen.

Ohjelmassa näytetään aitoja video-otoksia isommista tai pienemmistä melko nopeasti – "sekunneissa" – tapahtuneista katastrofeista, sellaisista kuten lento-onnettomuudet, räjähdykset, sortumiset ja vajonnat, kilpaveneiden romuttuminen, tulipalot, kilpa-auto-onnettomuudet, tulvat, tehtaiden tuhoutuminen. Ohjelma muistuttaa tosi-TV:tä, ja Ron Pitts selostaa, mitä kuvassa tapahtuu ja kertoo sitten onnettomuuksien syistä.

Joskus harvemmin ohjelmassa sattuu ihmisiä kuolemaankin, mutta aina ja kaikissa siinä näytetyissä onnettomuuksissa tapahtuu vahinkoja omaisuudelle.  Ääniefektejä on tuotannossa lisätty vaikutelmaa antamaan jaksoihin. 

"Lempikohtani" ohjelmasarjassa oli se, kun kerrotaan siitä, kun Kiinan tasavallassa (joka sijaitsee nykyään Taiwanin saarella) oli parissa päivässä tai jotain satanut kolmen metrin verran vettä. Ja mitä siitä aiheutui pitkin saarta.

Juontaja Ronald Dwayne Pitts (s. 1962) on näköjään entinen ammattilaisjalkapalloilija – kyse on siis yhdysvaltalaisesta "jalkapallosta", jossa käytetään pelaamisessa kovin vähän jalkoja muuhun kuin juoksemiseen, pystyssä pysymiseen ja loikkaamiseen – ja mies on toiminut myöhemmin urheilu-uransa jälkeen urheiluselostajana sekä viihdeuutisihmisenä.

Tuhoutunut sekunneissa -ohjelmaa tehtiin vuodesta 2008 vuoteen 2010.

"Suomessa mies joutuu vankilaan, jos ei mene armeijaan"

"Suomessa mies joutuu vankilaan jos ei mene armeijaan." Mutta entä jos meneekin ilmavoimiin, tai laivastoon?

Luonnonkatastrofien ennakointi eläinten käyttäytymisen muutoksen perusteella

Jos johonkin eläinryhmään olisi syytä kiinnittää huomiota luonnonkatastrofien ennakoinnissa, niin se olisi linnut. Ne yleensä pakkaavat kamansa ja lähtevät evakkoon jopa viikkoja ennen luonnonkatastrofia, vaikka periaatteessa niiden ei olisi pakko – milloin vain voi lentää pois. Toinen tällainen eläinryhmä on delfiinit, mutta ne pakkaavat kamansa ja lentävät pois vasta, kun on kyse tooodella suurista luonnonkatastrofeista.

PS. Tämä teksti liittyy ensinnäkin Listafriikki-sivustolla 24.6.2026 julkaistuun Jenni Ollonqvistin kirjoittamaan artikkeliin Eläimet tuhojen ennustajina: 10 kertaa, kun eläinten muuttunut käytös on ennakoinut luonnonkatastrofia, ja toiseksi teksti liittyy maailman ainoaan kuusiosaiseen romaanitrilogiaan.