Turhuuksien turhuus, kaikki on turhuutta

Eilen mieleeni oli noussut ajatus kaiken turhuudesta. Onnistuin lopulta keksimään, mihin tämä liittyi.

Se liittyi siihen, että minua jonkin verran ottaa päähän eettisten pyrintöjen turhuus. Eetikkona oleminen ja eläminen on kovin hedelmätöntä.

Asiaan jotenkin liittyen, siteeraan alla kristinuskoisten pyhän kirjan Raamatun vanhimmassa 3/4-osassa eli Vanhassa testamentissa olevaa Saarnaajan kirjaa, tarkemmin sanoen sen luvun yhdeksän jaetta 11. Raamatun versio on Suomen virallisen evankelisluterilaisen kirkon Raamattu vuodelta 1992. Oi, katso:

Vielä tämän minä havaitsin auringon alla:

Juoksu ei ole nopeiden vallassa
eikä sota sankareiden,
ei leipä viisaiden,
ei rikkaus kyvykkäiden
eikä menestys älykkäiden.

Kaikki on ajan ja kohtalon vallassa.

Siteeraan vielä saman luvun alusta jakeet yhdestä kolmeen:

Kaiken tämän olen ottanut sydämelleni, tätä punninnut mielessäni: millä tavoin hurskaat ja viisaat ja heidän tekonsa ovat Jumalan kädessä. Ei ihminen itse tiedä, käykö hän kohti vihaa vai rakkautta. Kaikki, mikä hänen eteensä tulee, on turhuutta, koska kaikkien kohtalo on sama: niin jumalisen kuin jumalattoman, niin hyvän kuin pahan, puhtaan ja saastaisen, uhraajan ja sen joka ei uhraa. Hyvän käy samoin kuin syntisen, valan vannojan samoin kuin vannomista karttavan. Kaikessa, mikä auringon alla tapahtuu, on lohdutonta juuri se, että jokaisen kohtalo on sama, niin kuin sekin, että ihmisen sydän on pahuutta täynnä ja että hänen sisimmässään asuu mielettömyys koko hänen elinaikansa, ja sen jälkeen – suoraa päätä vainajien joukkoon!

Minusta on nyt parasta panna aikaisempaa enemmän painoa estetiikalle. Estetiikka on hyvä, ja kaunista.

Etelä-Afrikka, senaikainen rotusortohallinto, tummaihoiset ja albinismi

Etelä-Afrikassa rotusortohallinnon aikana voimassa olleiden, rotuerotteluun liittyvien lakien, tärkein tehtävä oli pitää valkoihoiset vallassa. Albinismi on kamala sairaus. Esimerkiksi kaivoksilla johtajat olivat valkoihoisia ja työntekijät järjestään tummaihoisia. Tummaihoisista monet olivat eteläintialaisia, Amazonin alueen alkuperäisasukkaita, samoalaisia, maoreita tai hainanilaisia, ja joka tapauksessa sellaisia ihmisiä, joilla ei ollut vaivanaan albinismia.

Musta Gestapo, elokuva

Olin joskus aikoinaan linkin kyseistä rainaa käsittelevään artikkeliin lähettänyt kahdelle kaverilleni. Nyt paljon myöhemmin toinen heistä oli onnistunut löytämään pätkän verkosta. Se oli varustettuna eräänlaisella suomenkielisellä tekstityksellä.

Fiktiivinen elokuva on nimeltään Black Gestapo, suomeksi Musta Gestapo, se on julkaistu vuonna 1975, ja se tavallaan kommentoi ilmestymisaikanaan ajankohtaista jossain määrin militanttia Mustat pantterit -järjestöä, jonka oli tarkoitus hankkia oikeutta afroyhdysvaltalaisille ihmisille mukana lukien mulatit. Eli kyseessä on vakava asia.

Elokuvan oli ohjannut sittemmin kuollut Lee Frost (1935-2007). Tämä oli tuotteliaahko ja monipuolisesti hommaillut filmi-ihminen, joka sai aikaan joukon matalan budjetin elokuvia, joista useat olivat eksploitaatioita. Ja tämä elokuva on eräänlainen blaxploitaatioelokuva, vaikkakin muista melko selvästi eroava, jos saan näin sanoa.

Mustassa Gestapossa on toiminnan keskiössä sotilasmallisiin univormuihin sonnustautunut afroyhdysvaltalaiseen väestönosaan kuuluvien etuja ja ihmisarvoa ponnekkaahkosti puolustava liike.

Vastapuoli elokuvassa on joukko mahtavia, tai mahtailevia, vallan törkeitä ja kusipäisiä valkoisia miehiä. Jotka tekevät mitä haluavat afroyhdysvaltalaisen yhteisön jäsenten piirissä.

Valkoisia miehiä ei Mustassa Gestapossa nähdä pahemmin juuri koskaan myönteisessä valossa. Sanoisin vielä, että myöskin elokuvan naiskuvassa olisi hieman parantamisen varaa.

Rainan juoneen kuuluu myös se, että kaikki hyvikset eivät halua olla hyviksiä viimeiseen asti vaan ajautuvat radikaaleihin tekoihin. Ja johtajat saattavat puolestaan ajautua omanlaisikseen kusipäiksi.

Ohjaaja Frost ei välttämättä suhtautunut elokuvaa työstäessään hirveän myönteisesti tosielämän Mustien panttereiden radikaalisiipeen, ja se näkyy.

Elokuvan näyttelijät ovat kuitenkin suurin piirtein kaikki huonoja. Heitä voisi vaikka verrata alkuperäisen, 1980-luvun, MacGyver-sarjan roistojen näyttelijöihin.

Juonikin on hiukan yksioikoinen ja koreografiat huonoja.

Minulle ja kolmelle toverilleni, jotka elokuvan katsoimme yhdessä viime viikon lauantaina, se tuotti joka tapauksessa suurta iloa, millä ei ollut mitään tekemistä oluen kanssa, jota nautimme myös. Tai, no yksi meistä nautti viiniä. Lisäiloa meille aiheutti täysin kammottava "suomenkielinen" tekstitys. Ilmeisesti joku oli aikanaan kääntänyt Googlen automaattikääntimellä elokuvan, ja meille oli aivan selvää, että tekstityksen laatua ei kukaan ihminen ollut tarkistanut eikä tarkastanut sen "valmistuttua".

Joka tapauksessa katsomisen arvoinen, oikea mutta parempi "kalkkuna", oli kyseessä. Pisteitä sai myös omaperäisyydestä.

Halusin vain kertoa minun ja tovereideni viime  viikon lauantaina kohtaamasta ilosta. 

PS. Voit halutessasi käydä lukemassa Ilja Rautsin kirjoittaman tätä tekstiäni paremman elokuva-arvostelun elitistiseltä Elitisti-sivustolta. Arvostelu on vuodelta 2004.

Kirjaesittely: Terry Pratchett: Niistäjä

Olen tainnut lukea elämäni aikana englantilaisen kirjailijan Terry Pratchettin (1948-2015) Kiekkomaailma-sarjan romaaneja ainakin useita. Tosin en mitenkään kovin kronologisessa järjestyksessä. Sarjan tarinat tapahtuvat litteällä planeetalla, joka sijaitsee neljän melko suurikokoisen norsun päällä, jotka puolestaan seisovat vielä suurikokoisemman kilpikonnan, joka vaeltaa avaruudessa, päällä.

Sarjan maailmassa luonnonlait eroavat hieman meidän maailmamme luonnonlaeista, ja magiakin saattaa olla läsnä. Maailman teknologinen taso on jonkin verran meidän maailmaamme jäljessä, mutta vain jonkin verran.

Minua itseäni miellyttää se, että Kiekkomaailman väestöön kuuluu muitakin älyllisiä lajeja ihmisten lisäksi, sellaisia kuten ihmissudet, vampyyrit, peikot ja kääpiöt. Meidän maailmastammehan toinen älyllinen laji, neandertalinihminen, oli hävinnyt kokonaan jo noin 40.000 vuotta sitten. Floresinihminen oli hävinnyt vasta jonkin verran aikaisemmin. Mainitsen tämänkin lajin, koska huolimatta pienestä aivotilavuudestaan sillä oli saattanut olla yhtä suuret älynlahjat kuin myöhäisillä pystyihmisillä. Toisaalta viimeiset pystyihmisistä ovat saattaneet elää samoihin aikoihin kuin viimeiset floresinihmisistä.

Terry Pratchettin Kiekkomaailmaan sijoittuva romaani Niistäjä on julkaistu vuonna 2011 nimellä Snuff ja suomeksi viisi vuotta myöhemmin.

Niistäjän juoni alkaa siitä, kun paikallinen diktaattori Vetinari määrää työholistin Vartiostonsa komentajan Sam Vimesin lähtemään puolisonsa, hirveän rikkaan lady Sybilin, kanssa maalaiskartanoon lomalle. Vaimoke oli itse asiassa toivonut tällaista jo pitkään.

Sam Vimes on entinen katujen kasvatti ja kokenut katupappelija, joka oli myöhemmin onnistunut luomaan menestyksellisen uran poliisivoimissa. Hän on hirvittävän pätevä, ja sitä paitsi rehellinen. Ja Vetinari vaikuttaa luottavan häneen.

Vetinarin valtakunta on diktatorisesta hallinnostaan huolimatta oikeusvaltio. Minua miellyttää tämä. Vetinarikin on mielestäni hienosti luotu persoona.

Vimesillä ja Sybilillä on myös pieni poikansa mukana lomareissulla. Tämä Sam Vimes nuorempi pitää erityisen paljon ulostetta käsittelevistä kirjoista. Niiden ansiosta hän on myös oma-aloitteisesti saanut tartuttua muunkinlaiseen kirjallisuuteen.

Komentaja Vimes joutuu nyt kohtaamaan maaseudun kurjan tylsyyden ja pelottavat luonnoneläimet, joista hänellä ei ole kokemusta. Suurella henkilökunnalla varustettuun kartanoon heitä seuraa myös Vimesin taatusti luotettava ja vakaa "herrasmiespalvelija", jolla on hieman samanlainen tausta kuin isännällään. Palvelija ei kuitenkaan ole poliisilaitoksen palveluksessa eikä ole siellä koskaan ollutkaan.

Maaseudulla ihmisillä on myös erilaiset tavat ja erilainen mentaliteetti kuin kaupungissa.

Sen lisäksi että hän pääsee nyt olemaan enemmän poikansa kanssa, Vimes pelkää muuten joutuvansa kokemaan täyttä tylsyyttä aivan koko lomansa ajan.

Mutta vanhan poliisin nenä on vainukas. Rikos haisee siihen.

Ja mitä tästä sitten seuraa, kun tällainen poliisi pistää nenänsä asioihin oman toimivalta-alueensa ulkopuolella.

Niistäjässä käsitellään paljon hiisiongelmaa. Jos en hiisiä aikaisemmin ole tässä maininnut, niin näitä pidetään kirjan maailmassa jonkin verran haitallisena väkenä. Toisaalta hiidet kuuluvat siinä myös älyllisiin lajeihin, vaikka voivatkin olla muulajisten mielestä aikamoinen riesa.

Tässä romaanissa ei käsitellä ollenkaan Kiekkomaailman maantiedettä, ja magiakin on paikalla vain viitteenomaisesti. Sen sijaan eri älyllisten lajien enemmän tai sitten vähemmän rauhaisa rinnakkaiselo samalla planeetalla tuodaan voimallisesti esiin.

Ja täytyy sanoa, että uppouduin kirjan maailmaan oikein urakalla.

Maailmankaikkeuden kaksi kaistaa

Olinhan minä jokunen kuukausi sitten julkaissut kahdessa eri blogissani merkinnän otsikolla Kuolemaan voi luottaa enemmän kuin elämään (julkaisu 1, julkaisu 2), jota voi halutessaan nimittää maailman masentavimmaksi blogimerkinnäksi. Se on ikään kuin paljon lyhyempi ja filosofinen versio venäläisen kirjailijan Fjodor Dostojevskin romaanista Kirjoituksia kellarista.

Tämä merkintäni on ikään kuin jatkoa tuolle blogitekstilleni. Esitän asiani vertauksella:

On tie, jolla on kaksi kaistaa. Vasemmanpuoleinen on kuollut elämätön maailmankaikkeus ja oikeanpuoleinen on elämä ja sen eri ilmenemismuodot.

Oikeanpuoleiselta kaistalta on mahdollista siirtyä vasemmalle kaistalle ja pitemmällä tähtäimellä sen joutuukin tekemään. Kun on tämän kaistanvaihdon, siirtymän, tehnyt, ei kykene enää palaamaan oikeanpuoleiselle kaistalle.

Lunni, koira

Lunni on Kongon mandrillin, pingviinin, tukaanin ja papukaijan sekoitukselta näyttävä jyrkillä kalliorinteillä pesivä ruokkien | heimoon kuuluva lintu.

Lunnikoira (norj. norsk lundehund) taas on norjalainen lunnien metsästykseen jalostettu pienehkö koirarotu. Lunnikoiralla on runsaasti fysiologisia sopeumia hommaan. Lyhyesti sanoen lunnikoiraa voi nimittää notkeaksi koiraroduksi.

Koiralunni taas on koiria metsästävä lunnilaji.

Uneni erikoisesta kahvinkeitosta

En olekaan hyvään aikaan julkaissut täällä unikertomuksiani, joten tässä taas olisi:

Olin jonkin iloisen porukan mukana jossain muualla, ja siellä oli mies, jolla oli hieno, moderni kahvinkeitin. Satuin kuitenkin näkemään, mitä sen sisään oli sullottu. Sisällä oli vahvaan hajoamisen tilaan ehtinyt ihmisruumis.

Olin oikein, että ette kai te aio juoda tätä kahvia. Ilmeisesti muut eivät kuitenkaan tietäneet asian todellista laitaa.