Uneni Samsungista

Näin jokin aika sitten seuraavanlaista unta:

Olin saanut omistukseeni ja käyttööni Samsungin älypuhelimen, joka oli vähän outo.

Olin jossain julkisessa tilassa, ja päätin sitten soittaa kännykkäongelmistani Samsungin asiakaspalvelijalle. Puhelun alettua panin pian merkille, että noin kahden metrin päässä minusta oleva itämaisen näköinen mies käytti käännössovellusta. Hän taisi olla Samsungin palveluksessa ja oli juuri puhumassa minun kanssani.

Ennen wanhaan olivat älykännykät tavanneet olla unissani ikäviä. Jostain syystä välillä olin unissani kyennyt kuitenkin hyvän aikaa käyttämään älykännyköitä melko normaalisti. Ja nyt pitkästä aikaa näin sitten kuitenkin tällaisen unen.

Lisäksi minun pitää todeta, että minulla ei ole mitään Samsungia vastaan.

"Yhdysvaltalais-brittiläinen doku"

– Peten tarina. Peten neurofibromatoosin vuoksi hänen kasvonsa ja vartalonsa ovat tuhansien paiseiden peittämät. Hän löytää netistä uuden hoitomuodon, joka saa hänet toiveikkaaksi. Yhdysvaltalais-brittiläinen doku

– Olisi kiva nähdä tai tavata yhdysvaltalais-brittiläinen doku.

– (Dokumentaristijournalisti) Louis Theroux on yhdysvaltalaisbrittiläinen henkilöhahmo, sillä hän on kummankin maan kansalainen. Mutta tietääkseni hän ei ole doku.

PS. Voit niin halutessasi käydä katsastamassa tai lukemassa Television potilastapauskertomukset -blogiani. Valitettavasti en ole saanut blogissa julkaistua mitään viime vuoden 2024 elokuun jälkeen. Minun olisi korkea aika varmaankin ryhdistäytyä.

Marrasiltamia koskeva päiväni

Pistetään poliisi-asia ensimmäiseksi huvin vuoksi:

Tänään lähdin yli puoli tuntia ennen tavanomaista aikaani yhdistykseni länsi-Vantaan toimipisteestä Martinlaaksosta menemään kotiini. Aikainen lähtö johtui siitä, että oli minun aikani lähteä yhdistysten yhteiseen Marrasiltamat-nimiseen tapahtumaan viettämään hyvää aikaa. Hyppäsin Martinlaaksossa bussiin 583, joka vei minut lähelle kotitanhuviani eli Pähkinärinnettä. Kävelin sieltä ensin paikallisen ostoskeskuksen maitokauppaan. Viimeisen alikulun ylitettyäni joskus puoli kolmen jälkeen eteeni tuli pysäköity sähköpotkulauta, joka piti jonkinlaista hälytysääntä. En ollut koskaan ennen tavannut tällaista ilmiötä. Eikä siinä vielä kaikki. Ostoskeskuksen parkkipaikalla myöskin seisoi poliisin musta maija.

Kävin sitten ostoksilla ja sen tehtyäni lähdin raahustamaan kohti kurjaa talorähjääni. Ja mitä sitten näinkään. Poliisin mustan maijan seisomassa taloyhtiöni parkkipaikalla. Jännitti hiukan kulkea siitä ohi, mutta selvisin kunnialla.

Ja vain vähän myöhemmin lähdin sitten jatkamaan matkaa mainitsemaani tilaisuuteen, joka tapahtui Käpylän työväentalolla. Tapahtuma sijaitsi keskellä viehättävää vanhanaikaisesti rakennettua aluetta, jolla olin ehkä edellisen kerran kulkenut vuonna 1988, kun suoritin ajokorttiani.

Marrasiltamat on joka vuosi jossain päin pääkaupunkiseutua pidettävä mielenterveysyhdistysten yhteinen tapahtuma. Tänä vuonna se tapahtui tänään 12.11.2025 jJs. Hommaan kuuluu tällä kertaa Pommacin maisto, palkintojen arvonta, monipuolinen annos ruokaa, ja jälkiruoaksi oli sokerikakkua ja palanpainikkeeksi kahvia. Sitten asiaan kuului vielä bingo, elävää musiikkia sekä karaoke.

Ruokaan kuului liha- ja kasvispyöryköitä. Jälkeenpäin ajattelin, että olisin voinut kysyä tarjoilijoilta, että voinko ottaa kumpaakin lajia. Siihen kuului myös makaronisalaattia. Ja salaattisalaattia. Ja patonkia. Ja jotain hiton saaristolaisleipää, jota otin vahingossa kaksi siivua, koska taisivat olla jotenkin kiinni toisissaan, joten onneksi se oli ihan hyvää. Ja jotain muutakin kuului.

Leipien päälle laitettavaksi oli tarjolla useammanlaista levitettä. Niin, ja lehmänmaidon lisäksi oli minun(kin) kannaltani onneksi tarjolla kauramaitoa kahveeseen laitettavaksi.

Äänentoisto saattoi kyllä olla jonkin verran rempallaan.

Onneksi oli toimivat vessat. Ne sijaitsivat ja sijainnevat edelleen alakerrassa yhdessä eteisaulan ja vaatesäilön kanssa.

Itse juhlatila sijaitsi yläkerrassa, jonne johti portaikko, joka ei onneksi ollut kauhean pitkä, sillä hissiä ei rakennuksessa ollut.

Yläkerran juhlatilaan pääsi ylittämällä lopuksi kapean mutta korkean keltamustilla varoitusraidoilla varustetun kynnyksen, jonka olemassaolosta työntekijät muistivat olla varoittamassa osallistujia varsinkin alussa. Täytyy sanoa, että ihme kyllä en itse kompastunut siihen kertaakaan.

Kävin itse vessassa tilaisuuden aikana kolmeen otteeseen, jos ketään kiinnostaa.

Edellisestä osallistumisestani Marrasiltamiin täytyy olla ollut todella paljon aikaa. Tuolloin se oli pidetty Pasilan Rauhanasemalla, ja muistaakseni minun yhdistykseni oli ollut silloin vetovastaavana.

Pasila oli minulle sikäli tuttua seutua, että olin ollut siellä aikoinani maanmittausalan koulutukseen liittyen työharjoittelussa ja myöhemmin suhteellisen vähän aikaa vielä töissäkin. Monta vuotta sen jälkeen olin käynyt vielä Pasilassa tavattoman pätevän yksityisen tahon järjestämän alle vuoden mittaisen ICT- eli tieto- ja viestintäteknologia-alan koulutuksen, joka tuotti minulle suurta iloa.

Itse olen virkaiässä Vantaan Hyvät tuulet ry:n vanhin olemassaoleva aktiivi. Toki yhdistyksessäni on virkaiässä minua vanhempia kävijöitä, mutta jos puhutaan pelkästään aktiiveista, niin minä olen vanhin.

Yksi hyvä kaverini oli ollut aikoinaan, suorastaan muinoin, aktiivina meillä, varmaankin jo 1990-luvun puolella. Mutta hän on aikoja sitten lopettanut aktiivina olemisen, joten minä olen vanhin. Lisäksi minä ylläpidän tätä nykyä hänen nettisivujaan. Niin, minä olen vanhin, jos tämä ei tullut jo selväksi.

Olen (virkaiässä) vanha patriarkka.

24 vuoden ajan yhdistykseni länsi-Vantaan toimipiste Myöhätuuli oli sijainnut pienissä mutta kodinomaisissa tiloissa Pähkinärinteessä. Sijainti oli luonnonkaunis, sillä muun luonnon ohella sen ovelta pääsi suoraan Lammaslampeen, niin halutessaan.

Hyviin puoliin kuului myös huokeahintainen kotiruokamainen lounas (jollaista tarjottiin ja myytiin ja myydään edelleen myös itäpuolen Lauhatuulessa, joka on nyt jo usean vuoden ajan sijainnut Simonkylässä Leinikkitiellä).

Tilojen pienuuden vuoksi oli kuitenkin vaikea pitää useaa ryhmää samanaikaisesti. Lisäksi liikenteellisesti wanha Myöhätuuli oli sijainnut jossain määrin syrjässä.

Lokakuun alkupuolella Myöhätuuli oli siirtynyt sijaitsemaan Martinlaaksoon uusiin järjettömän suuriin tiloihin. Sitä ennen olimme joutuneet elämään ilman Myöhätuulen tiloja noin viiden kuukauden ajan johtuen sisäilmaongelmista, joita taloyhtiö oli ryhtynyt ratkomaan.

Nyt toimipisteemme sijaitsee liikenteellisesti melko loistavalla paikalla. Minun kannaltani on erinomaista se, että kaksi kerrosta ylöspäin sijaitsee Martinlaakson kirjasto. Niin, ja on siellä terveysasemakin.

Huonoihin puoliin kuuluu se, että koska meillä ei ole uusissa tiloissa kunnollista keittiötä, on huokean lounaan tarjoaminen mahdotonta. Itse olen tätä suuresti kironnut. Tämä on tehnyt toimipisteistä karkeasti ottaen epätasa-arvoisia.

Mutta ainakin yhdistykseni hallituksen kokoukset voidaan pitää jatkossa joka toisella kerralla Myöhätuulen tiloissa johtuen juuri niiden laajuudesta.

Minulla ei ole mitään oikeutta valittaa siitä, että nykyisin joudun matkustamaan busseilla Myöhätuuleen. Jotkut wanhat olivat joutuneet 20 tai 30 vuotta matkustamaan vanhoihin Myöhätuuliin. Mutta se tuntuu silti jossain määrin rankalta. Ennenhän olin kyennyt kotoani hyvissä olosuhteissa kävelemään Myöhätuuleen yhdeksässä minuutissa.

En ollut aikoihin matkustanut niin paljoa julkisilla liikennevälineillä kuin tänä vuonna. Ja sama jatkunee nyt ajasta ikuisuuteen, jos sallitte kielikuvan.

Tänään meillä alkoi onneksi sentään leivän myyminen kävijöille. Se on ainakin jotain. 1,5 euroa on tällä hetkellä hintansa.

Toimipisteiden on tarkoitus toimia ikään kuin olohuoneiden jatkeina ja turvallisina käynti-, ajanvietto ja sosiaalistumispaikkoina, joissa saa kahvia, teetä, rooibosia ja ehkä jotain muutakin. Erilaisia ryhmiä pidetään, ja jokaiselle voi löytyä jotakin.

Toiminta on tarkoitettu mielenterveyskuntoutujille, mutta koska diagnooseja ei kysellä, koska yhdistykseni toimipisteet eivät ole hoitopaikkoja, niin paikalle saa tulla viettämään aikaa myös ihminen, jolla ei ole diagnoosia.

Minä vedän tätä nykyä periaatteessa jokapäiväistä kävelyryhmää sekä kerran viikossa kokoontuvaa levyraatia.

Olemme auki arkisin päiväsaikaan klo 9-15.

Wanha Myöhätuuli oli sijainnut luonnonkauniilla paikalla, mutta sen väestö tapasi haluta käydä lenkillä ainoastaan Lammaslammen-ympärysreitillä myötä- tai vastapäivään kiertäen. Vain harvoin tehtiin erilaisia lenkkejä. Uuden Myöhätuulen erilaisen sijainnin vuoksi voidaan helposti tehdä joka kerta kävelylenkki eri reitillä.

Niin, ja Myöhätuuli sijaitsee sitten samassa tasossa Martinlaaksontien kanssa ja ehdottomasti ei ole samassa tasossa talon paikoitusalueen kanssa. Ulko-ovelle pääsee Lillaksenpolun kautta, joka sijaitsee Martinlaakson aseman ja junaradan länsipuolella.

Vielä tällä hetkellä meillä ei ovikello toimi, joten tulija joutuu koputtamaan ovea saadakseen jonkun tulemaan avaamaan sen hänelle. Mutta aika hyvin tämäkin malli on toiminut toistaiseksi.

Uudessa Myöhätuulessa on käynyt viimeksi kuluneen kuukauden aikana, jonka se on ollut auki, noin 15 kertaa enemmän tutustujia aikayksikköä kohti kuin wanhassa Myöhätuulessa, ja tämä johtuu ainakin lähinnä erinomaisesta liikenteellisestä sijainnista.

Me emme ole kuitenkaan aivan ainoat toimijat uusissa tiloissa, koska sellainen on Vantaan kaupungin synergiaa koskeva suunnitelma. Synergian silta. Lisäksi minä haluaisin sanoa "että".

Ja palatakseni kuluvan vuoden tänäisiin Marrasiltamiin, niin myöhätuulenkävijöitä oli nähdäkseni paikalla yhteensä kuusi kappaletta, joista viisi istui samassa pöydässä. Myöhisläisten lisäksi paikalla oli muuta väkeä runsaahkoin mitoin. Jostain syystä en kyennyt kuitenkaan paikantamaan ainoatakaan Lauhatuulen-kävijää. Sijaitseeko Käpylä kenties itävantaalaisten kannalta jossain määrin syrjässä toimivilta reiteiltä?

Yksi hyvin tuntemani ja lipun tilaisuuteen ostanut Myöhätuulen kävijä oli ikävä kyllä onnistunut sairastumaan juuri ennen tapahtumaa.

Yhdistykseni työntekijöistä yksi kappale oli paikalla. Alun perin kai sinne olisi pitänyt tulla toisenkin, mutta tämä oli ollut sairauden kourissa jo useita päiviä.

Itse asiassa en olisi ollut taaskaan menossa Marrasiltamiin, niin hieno sosiaalinen tapahtuma kuin se onkin, ellei eräs toverini omistaisi nykyään taksikorttia. Pääsin hänen kyydillään. Yhdistykseni joulujuhliin sen sijaan menisin joka vuosi, missä tahansa ne pidetäänkin ja oli taksikyytiä tai ei, ellen ole sairaana. Se on oma – en tarkoita, että minä omistaisin sen – eikä missään älyttömässä paikassa.

Tärkeintä omalta kannaltani on kuitenkin se, että periaatteessa ja varmaan käytännössäkin sairastamani ärtyvän suolen oireyhtymä, jonka lääkärini on minulle aikoinaan ollut diagnosoivinaan, ei aiheuttanut minulla yhdessä tapahtumassa nautitun appeen kanssa löysää vatsaa. Ei ollenkaan. Siteeraan Spede Pasasta: "Se on niin kiva."

Kveekarismi kannattaa!!

Olen ainoastaan yhden ainoan kerran ollut kveekareiden hengellisessä kokouksessa. Siitä on jo monta vuotta, ehkä jopati 15 vuotta ellei enemmänkin, ja tapahtuma oli Helsingissä paikassa, joka näytti tavalliselta kalustetulta kodilta.

Ainoa henkilökohtaisesti tuntemani kirjailija, joka sattui siihenkin aikaan omistamaan henkilöauton, sattui tuolloin myöskin olemaan halukas auttamaan minua kveekariseurakuntaan tutustumisessa. Hän siis ajoi minut autollaan paikan päälle, ja tuli myös itse istumaan tilaisuuteen.

Siellä oli isompi huone, johon oli sijoitettu tuoleja ympyränmuotoiseksi kehäksi.

Istuimme tuoleilla ja olimme kaikki noin tunnin ajan ihan hiljaa.

Toverini, joka minut oli paikalle avustanut, oli kyllä kesken kokouksen nukahtanut. Herättyään hän ihmetteli, että kuinka lyhyeltä tunti oli tuntunut.

Seuraavaksi hän vei minut takaisin kotiini.

Ja sitten nykyaikaan. Eräs naispuolinen toverini, Suomen viralliseen evankelisluterilaiseen kirkkoon kuuluva rouva L oli halunnut löytää itselleen sopivan seurakunnan. Hän pyysi minua auttamaan asiassa.

Asun itse Vantaan Pähkinärinteessä, ja tiesin lähellä eli heti Vihdintien toisella puolella Varistossa sijaitsevan River Church Finland -kirkkokunnan paikallisen toimipisteen. Poppoon sivujen perusteella olin saanut sellaisen käsityksen, että seurakunta edustaa jossain määrin helluntailaistyyppistä kristinuskon suuntausta. Olin kuitenkin kuullut kirkkokunnasta myöskin sellaista pahaa, että se edustaisi menestysteologiaa, jossa siis on kysymys uskovaisen ajallisen menestyksen painottamisesta, joka minun mielestäni on harhaoppi sekä synti ja häpeä. En halunnut altistaa rouva L:ää sellaiselle.

25 vuotta takaperin olin kuitenkin ollut noin puolen vuosikymmenen ajan toisenlaisen seurakunnan, so. Hiekkaharjussa sijaitsevan Vantaan vapaaseurakunnan, jäsen. Erosin siitä aikoinaan, koska minulla oli alkanut mennä huonosti, vaikka itse seurakunnassa ei mitään isompaa vikaa ollut ollutkaan.

Eräässä koulun uskonnon oppikirjassa oli aikoinaan sanottu, että Vapaakirkon oppi ja uskonnonharjoitus ovat jotain Suomen virallisen evankelisluterilaisen kirkon ja Helluntaiherätyksen välimaastosta. Tai kuten eräs seurakuntatuttuni oli aikoinaan eli 1900-luvun loppupuolella sanonut meistä silloisista vapaakirkollisista: me olemme kuin helluntalaiset mutta järkevämpiä.

Alun perin Vapaakirkon jäsenet olivat olleet keskimääräistä koulutetumpaa väkeä. Voi olla, että tämä pitää nykyäänkin paikkansa.

Pari vuotta aikaisemmin tuoreempi Vapaakirkon vesa elikkä Länsi-Vantaan vapaaseurakunta oli sijainnut Askistossa. Olin useita vuosia sitten muutaman kerran huvikseni käynyt siellä, mutta bussivuorojen harva väli söi miestä, joten minulla oli yksi syy lisää lakata käymästä siellä. Jokusen kerran olin tosin saanut autokyydin joltakin seurakuntalaiselta takaisin kotiini.

Rouva L suostui lähtemään kanssani tutustumaan Länsi-Vantaan vapaaseurakuntaan, joka sijaitsi nyt uudessa paikassa mutta silti lähellä ja meidän kannaltamme varsin hyvien bussiyhteyksien päässä.

Rouva L:llä oli myöskin ollut aikaisempaa kokemusta vapaaseurakunnasta. Koska hänen ja minun yhteisellä kaverilla, josta käytän tässä myöskin samaa salanimeä kuin edellisestä, eli rouva L, oli ollut viime aikoina elämässään hiukan tylsää, pyysin hänet mukaan iloiseen joukkoomme, vaikka hän ei olekaan kristitty eikä uskovainen. Ja hän lähti mukaamme.

Ihan viime ajat Länsi-Vantaan vapaaseurakunta on sijainnut Rajatorpassa, joten sinne menimme eilen torstaina 6.11.2025 jKr.

Uskonnollisessa mielessä olen tätä nykyä varsin liberaali ja oikeastaan melko lailla myöskin kveekarimainen.

Minusta on sekä traagista että huvittavaa se, että kristillinen kirkko muodostui sellaiseksi, että kristittyjen mestaria Jeesus Nasaretilaista alettiin uskonyhteisön piirissä aikaa myöten suorastaan rinnastamaan Jumalaan. Näin kristinusko erotti itse itsensä juutalaisesta monoteistisesta perustastaan, mutta toisaalta sitä myötä se hellenisoi itsensä ja siitä muodostui sopivanlainen voima valloittamaan itselleen koko pakanallinen Rooman valtakunta. Juutalaisuus ei myöskään ole ollut lähetysuskonto vaan etninen uskonto, johon kääntyminen on itse asiassa tehty vaikeaksi juutalaisen seurakunnan piirissä. Asiaan kuuluu lisäksi se, että kristinuskoon on kuulunut lähetyskäsky, vaikka minun on vaikea uskoa sitäkään, että historiallinen Jeesus olisi oikeasti irrottanut edes tässä asiassa itsensä juutalaisesta uskonnosta.

Roomalaiskatolisen kirkon johtajan paavin latinankielinen nimitys on muuten sama kuin muinaisten roomalaisten etnisen uskonnon ylipapin nimitys eli pontifex maximvs. Tätä voi halutessaan pitää rinnasteisena sille, että kristinusko erottui juutalaisuudesta ja muuttui roomalaiseksi.

Mutta jos palataan tähän nykyiseen seurakuntaan. Minä ja kaksi rouva L:ää matkasimme Rajatorppaan. Kymmenisen minuuttia ennen ilmoitettua aloitusaikaa ulko-ovea tultiin avaamaan. Sen luona oli suurikokoisehko kyltti, jossa ilmoitettiin riittävän selkeästi, keille tila kuuluu. Olin epäillyt, että kirkko olisi vaikeampi löytää.

Meidän kolmen lisäksi paikalle tuli seitsemän ihmistä, jotka kaikki olivat minuakin vanhempia ja kuusi heistä oli osa pariskuntaa. Minun toverini taas ovat minua kymmenisen vuotta nuorempia.

Meidät esiteltiin ja ihmiset esittelivät itsensä meille kokouksen alkajaisiksi. Kirkkoon kuuluu myös jumalanpalvelustila, joka on pienempi kuin oli ollut vastaava seurakunnan edellisessä kokontumispaikassa Askistossa. Mutta koska meitä ei ollut nyt kokoontumassa kymmentä enempää, mahduimme sijoittumaan pöydän ympärille istumaan sivuhuoneeseen.

Itse olin nuorempana lukenut Uuden testamentin läpi useaan kertaan. Tai, no sanotaan, että Johanneksen ilmestystä en lukenut montaa kertaa läpi, koska se on siinä määrin villiä tekstiä. Olen kuitenkin ihmetellyt sitä, että miksi kukaan ei ole vielä keksinyt tehdä sen tekstin mukaista Raamattu-elokuvaa.

Kokouksessa luettiin Luukkaan evankeliumin | lukua kymmenen jakeesta 25 alkaen. L:lle & L:lle annettiin paperinen laina-Raamattu eteen. Ja minä otin Raamattu.fi-sivustolta kännykkäni avulla kyseiset kohdat esiin.

Ensin luettiin tarina laupiaasta samarialaisesta ja sen jälkeen lyhyempi tarina siitä, kun Jeesus tulee vierailulle Marian ja Martan kotiin. Lopuksi käsiteltiin yhdessä tekstejä melko pitkään.

Siinä tuli samalla huomattua jälleen kerran se, että Raamatun suomenkieliset käännökset voivat erota toisistaan jonkin verran. Raamatunkääntäjillä on ollut erilaisia käännösperiaatteita, ja toiseksi suomen kielikin on muuttunut aikaa myöten.

Niin, ja ihan lopuksi vielä rukoiltiin yhdessä moniaita rukouksia. 

Ensimmäinen rouva L sanoi minulle jälkikäteen, että olin melko hyviä huomautuksia esittänyt siellä täällä keskustelun lomassa.

Hän enimmäkseen piti kokouksen meiningistä, tai varsinkin sen teologishengellisestä annista.

Ja mitä taas itseeni tulee, niin laitoin kveekarismivaihteen päälle heti aluksi. Siis kerroin itselleni, että näillä ihmisillä ja minulla on samanlaista henkeä ja että minun tulee keskittyä elämän keskukseen itsessäni ja sielussani ja avautua "Jumalan" hengelle. Muistutin kveekarihengessä itselleni, että voin ja minun pitää myös oppia muiden ihmisten ajatuksista, näkemyksistä ja perinteistä. Näinhän kveekarit olivat suhtautuneet intiaaneihinkin Pohjois-Amerikassa, ja se herätti näissä usein vastakaikua.

Loppujen lopuksi tulin jopa jonkin verran nauttineeksi tilaisuudesta. Vaikka en edes varsinaisesti usko rukouksen voimaan muuten kuin siinä mielessä, että avaudun Hengelle.

Tilaisuus, joka oli nimeltään Rukouksen ja sanan ilta, kesti alle kahden tunnin ajan. Entisessä seurakunnassani 25 vuotta sitten tuollaista oli nimitetty Sanan ja rukouksen illaksi.

Paikalta lähdettyämme vaelsimme läheiseen Lidliin, jossa viivyimme turhankin pitkän ajan. Sieltä taas jatkoimme kämpilleni juomaan kuumia juomia ja katsomaan Satakiloiset siskot -televisio-ohjelman erikoisjaksoa tallennuspalvelustani.

Siteeraan lopuksi nettisivuillani 1990-luvun loppupuolella julkaisemaani tekstiä Jeesuksen elämä ja raikkaudet. Seuraavassa tekstinpätkässä tulen samalla kertoneeksi sen, että normikristinuskolla ja minulla on kaikesta huolimatta jotain yhteistä hengellisessä ideologiassa: 

Jeesus opetti, että ihmisten tulee ennemmin kantaa toistensa taakkoja kuin moralisoida kanssaihmisiä kauheasti siitä, että nämä eivät aina pystyneet noudattamaan hirmuisen tarkasti juutalaisten uskonnollista lakia. Moraaliopetuksessa hän toi esiin sellaisen aivan uuteen ihmiskuvaan perustuvan näkemyksen, että Jumalan tahdon mukainen hyvä elämä on enemmän kuin hyviin tekoihin pyrkimistä ja pahojen tekojen välttämistä: Jeesus ulotti etiikan ihmisen sisimpiin vaikuttimiin asti. Tämän ihmiskuvan mukaan ihminen on moraalisesti ja siis Jumala-suhteensa kannalta psykofyysinen kokonaisuus, eikä vain ihmisen hyvien ja pahojen tekojen summa: ihmisen teot ja hänen käyttäytymisensä ovat hänen kokonaispersoonallisuutensa hedelmiä. Tässä, että Jeesus opetti eettisyyden vaatimusten ulottuvan myös ihmisen sisimpiin vaikuttimiin, vaikutti se tärkeä motiivi, että ihmiset ymmärtäisivät, ettei kukaan voi omiin voimiinsa turvaten täyttää moraalilain vaatimuksia. Kaikki ovat luonnostaan synnin vallassa eivätkä omiin, Jumalasta ja hänen valtakunnastaan irrallisiin mahdollisuuksiinsa turvaten kykene millään elämään eettisesti hyvää elämää. Siksi pitää kokonaan luopua yrittämisestä kelvata Jumalalle. Tämä oli asia, jota hänen lähimmät oppilaansakaan eivät oikein pystyneet käsittämään.

Jeesus sanoi kerran oppilailleen, että vaikeampi on kamelin mennä neulansilmän läpi kuin rikkaan päästä Jumalan valtakuntaan. Oppilaat olivat tästä aivan hämmennyksissään ja kysyivät häneltä, että voiko sitten kukaan pelastua. Jeesus vastasi heille: "Mikä on ihmisille mahdotonta, se on Jumalalle mahdollista." 

Beagles-yhtye ja smurffit

Olen vasta nyt ymmärtänyt, että muiden tahojen ohella myöskin smurffit ovat käyttäneet fryygialaismyssyä.

Siitä huolimatta, että nämä olivat ennen wanhaan kivoja, niin silti Beagles-yhtye on haukkunut heitä.

Nimittivät sinisiksi pikkusieluiksi.

Ainakin piirretyssä Keltainen sukellusvene -elokuvassa.

Toiset pitävät päässään ja vielä oikealla lailla klassista vapautta symbolisoivaa fryygialaismyssyä, ja sitten Beagles haukkuu.

Uskontojen "totuudet" ovat muuttuvaisia, ja se pitää vain hyväksyä

Periaatteessa ja käytännössäkin yksikään uskonnoista ei ole nk. kiveen hakattu. Ne kaikki muuttuvat aikaa myöten.

Mielestäni uskonnollisten yhdyskuntien ja kaikkien muidenkin tahojen tulisi hyväksyä sellainen totuus, että uskontojen "totuudet" ovat muuttuvaisia.

Elämän ristiriitaisuus, suuret ja lotkottaa

Elämä on ristiriitaista. Ei vain minun elämäni vaan elämä yleensä.

Kanadan parlamenttiin kuuluu senaatti

Kanada on parlamentaarisesti hallittu demokratia, jonka muodollinen päähenkilö on Yhdistyneen kuningaskunnan monarkki, jota maassa edustaa tämän nimittämä (kanadalainen) kenraalikuvernööri. Toisin kuin esim. Suomen eduskunta, on Kanadan parlamentti kaksikamarinen.

Olin joskus aikaisemmin tänä kuluvana vuonna 2025 jKr. ottanut selvää Kanadan parlamentin ylähuoneesta eli senaatista. En ollut muistanut tai tiennyt, että maan senaatin jäsenet eivät todellakaan ole saman pääministerin nimittämiä. Sain asiasta paremman selvyyden sitten.

Vuoteen 1965 saakka Kanadan senaattoreiden pesti oli ollut elinikäinen, mutta tuolloin saatettiin voimaan Kanadassa parlamenttiuudistus, jolla heidän pestinsä päättyy heidän 75. syntymäpäivänään. Viimeinen elinikäiseen pestiin nimitetty senaattori on kuollut vuonna 1999.

Kanadassa lainsäädännöstä ja hallituksen muodostamisesta huolehtii maan parlamentin alahuone, jonka jäsenet valitaan yleisillä vaaleilla. Mutta siitä enemmän joskus vuonna 2026.

Ja huomasin, että Kanadassa ei senaatin olemassaolo osana heidän parlamentaarista järjestelmäänsä nauti juuri minkäänlaista suosiota. Vielä siitä ei kuitenkaan olla pääsemässä eroon.

Alun perin senaatin oli ollut määrä estää demokraattisesti valittua alahuonetta saattamasta laeiksi yhteiskunnan eliitin kannalta ikävää lainsäädäntöä. Kanadan perustuslain muodostamisen aikoihin kun yhteiskunnassa vaikutti nykyistä enemmän epäluuloa kohdistuen äänestäjien kykyyn äänestää "järkevästi", etenkin nk. vastuullisten luokkien jäsenten keskuudessa.

Kanadan olemassaolo omana entiteettinään sai alkunsa vuonna 1867, kun Yhdistyneen kuningaskunnan parlamentti hyväksyi ensimmäisen Kanadan perustuslaeista. Se oli nimeltään The British North America Act. Kanadassa tästä ensimmäisestä ja tärkeimmästä perustuslaista käytetään nykyisin päivitetympää nimeä Constitution Act of 1867. Vuonna 1982 Kanadan pääministerin, quebeciläisen Pierre Trudeaun (1919-2000, virassa 1968–1979 ja 1980–1984) johtama hallitus yhteistyössä YKK:n pääministerin Margaret Thatcherin (1925–2013, virassa 1970-1990) johtaman hallituksen kanssa saattoi voimaan perustuslakitasoisen toisen lainsäädännön nimeltään Constitution Act of 1982. Tämä paitsi kanadalaisti maan perustuslait, niin myöskin määritteli kansalaisoikeudet ja -vapaudet.

Kanadan senaatin kansansuosion haperuutta selittää paitsi se, että senaattorit eivät ole äänestäjien virkaansa valitsemia, niin myöskin se, että varsinkaan nykyään ei senaatin jäsenten alueellinen edustavuus sisällä mitään järkeä.

Alun perin kuitenkin järjestelmän oli ollut tarkoitus varmistaa senaatin paikoissa jonkinlainen alueellinen tasa-arvo. Se alkuperäinen "järki", joka tässä edelleen pätee, on tällainen:

Ontarion provinssi lasketaan järjestelmässä yhdeksi "alueeksi, Quebec lasketaan toiseksi alueeksi, kolmanneksi alueeksi lasketaan "Atlantin provinssit" eli New Brunswick, Prinssi Edwardin saari ja Newfoundland ja Labrador. Neljänneksi alueeksi lasketaan Brittiläinen Kolumbia ja "preeriaprovinssit" elikkä Alberta, Saskatchewan ja Manitoba. Jokainen näistä "alueista" saa 24 senaattoria edustajikseen.

Tämä ei kuitenkaan millään lailla selitä Newfoundlandin ja Labradorin provinssin saamia kuutta senaattorin paikkaa eikä kolmen Pohjoisterritorion saamia kolmea paikkaa. Nämä "alueet" on määritelty melko mielivaltaisella tavalla vailla mitään johdonmukaista maantieteellistä tai poliittista logiikkaa.

Todellisuudessa senaatin paikkojen jaolla on enemmän tekemistä sen järjestyksen kanssa, missä eri provinssit liittyivät Kanadaan ja kuinka suuria ja voimakkaita ne olivat olleet niihin aikoihin. Näinollen jokaisella Kanadan neljästä alkuperäisestä provinssista, jotka ovat Ontario, Quebec, Nova Scotia ja New Brunswick, on varsin runsaasti senaatin paikkoja, kun taas kuudella "uudella" provinssilla, jotka alun perin olivat olleet harvaanasuttuja ja poliittisesti voimattomia, on vähemmän.

Tilanteen järjettömyys vähentää senaattoreiden arvovaltaa. Erittäin suuri osa kanadalaisista on halunnut muutosta paikkajakoon.

Kanadan senaatin virallinen tehtävä on hyväksyä kaikki parlamentin alahuoneen hyväksymät lakiehdotukset ennen kuin niistä tulee voimassaolevia lakeja. Käytännössä senaatti toimii kuitenkin eräänlaisena kumileimasimena. Pääministerin ja alahuoneen enemmistön tahtoa vastaan harvemmin senaattorit rupeavat pullikoimaan ihan riippumatta siitä, minkä puolueen pääministeri on heidät nimittänyt.

Vain harvoin ja joidenkin erityisen kiistanalaisten lakien kohdalla pääministerin puoluetta edustamaton senaatin jäsenten enemmistö voi mahdollisesti rohjeta toimia pääministerin tahtotilaa vastaan senaatin äänestyksissä.

Senaatti kuitenkin mieluummin ehdottaa lisäyksiä tai muutoksia alahuoneen hyväksymiin lakeihin kuin torjuu ne kokonaan.

Tätä nykyä Kanadan senaattorit tapaavat olla puuhakkaita erilaisissa kuulemisissa, valiokunnissa ja raporteissa, joissa he voivat tutkiskella asioita ja antaa neuvoja hallinnon muille tasoille. Koska senaattorit eivät kovin vahvasti ole mukana päivänpolitiikassa, heillä on suuri vapaus opiskella niitä aiheita, joita he pitävät itse mielenkiintoisina tai tärkeinä mutta joita valtavirtaa edustava poliittinen uoma jättää vähemmälle huomiolle. Joka tapauksessa maan kansalaiset tapaavat arvostaa senaatin raportteja monimutkaisista, haastavista tai poliittisesti epäsuosituista aiheista. Jos ei liikaa anneta painoa senaatin valuvioille, niin elintä voidaan pitää jossain määrin jopa hyödyllisenä laitoksena.

Maan kansalaisten keskuudessa senaattia pidetään laajalti epädemokraattisena ja elitistisenä elimenä, ja senaatin jäsenten tärkein tehtävä on käytännössä myönteisen ja kunnioitettavan kuvan antaminen senaatista ja työstään, joten kovin pahoja irtiottoja senaatin jäseniltä on yleensä turha odottaa.

Kanadan senaatin uudistaminen on kuitenkin muodostunut vaikeaksi, vaikka sitä kannatetaan maassa varsin laajalti, koska ei ole syntynyt riittävän laajaa kansallista yhteisymmärrystä siitä, mitä asian korjaamiseksi pitäisi täsmällisesti ottaen tehdä.

PS. Tämä tekstini perustuu enimmäkseen The Canada Guide -sivuston osioon Senate ja osaltaan myös osioon Constitution. Kyseessä ei ole mikään Kanadan virallinen sivusto, vaikka se on melko perusteellinen antamissaan tiedoissa, vaan ilmeisesti J. J. McCullough (s. 1984) -nimisen kanadalaisen Kanadan politiikkaan erikoistuneen kolumnistin ja mediakommentaattorin käsialaa. Miehellä on myöskin ollut taustavoimina hyviä tukijoita ja avustajia.

Linux on jonkinlainen tervehenkinen vaihtoehto Windowsille

Päivitys 25.11.2025: Kirjoitin puolen kilometrin päähän tekstin alusta pienen osion, jossa kerron lyhyesti Rufus-nimisestä Windows-sovelluksesta, jonka avulla on ilmeisesti helppo "polttaa" haluamansa Linuxin levitysversion asennuslevykuva ("ISO") muistitikulle ilman ylimääräistä vaivaa.

Pitkän linjan tietotekniikkanörtti Petteri Järvisen blogissa oli äskettäin eli 21.10.2025 julkaistunut blogimerkintä otsikolla Zorin OS Linux, vaihtoehto Windowsille?. Käyttöjärjestelmä ei ilmeisesti kuitenkaan ollut onnistunut tekemään suurempaa vaikutusta kirjoittajaan.

Blogimerkinnän alle oli ehtinyt jo syntyä liuta lukijakommentteja silloin, kun itse vasta sain luettua sen, eli 26.10. Olin ajatellut itse kommentoida asiaa suoraan merkinnän lukijakommenttiosioon, kun jotain Linuxista työpöydällä tiedän sitä pitkään harrastaneena, mutta en saanut asiaani mahtumaan kovin rajallisen merkkimäärärajoituksen sisälle, enkä myöskään halunnut jakaa tekstiäni useaksi eri viestiksi. Sen sijaan sain lopulta aikaan seuraavanlaisen kokonaisen blogimerkinnän (sitä laaja-alaisemman blogitekstini Mikä on Linux, vuoden 2025 versio voi myös käydä halutessaan lukemassa), oi, siis, katso:

Zorinia tosiaankin sanotaan Microsoftin Windowsista pois siirtyville ihmisille sopivaksi, eli vähemmän pelottavaksi, Linux-kokemukseksi. Mutta minulla ei itselläni ole siitä pahemmin kokemusta. Lienen joskus lyhyeksi ajaksi asentanut sen virtualisointisovelluksessa. Ilmeisesti ei ollut tehnyt minuunkaan erityistä vaikutusta. Asiaan voi vaikuttaa myös sellainen, että minusta Linuxin ei suinkaan pitäisi olla Windowsin kaltainen. Olen puolueellinen. Linux on Linux. Käyttöjärjestelmän graafisen käyttöliittymän voi toki tehdä sujuvaksi ja järkeväksi tavallisen ihmisen kannalta, ja tämä onkin järkevää. Siitä, mikä on sujuvaa ja järkevää voi ihmisillä tietenkin olla toisistaan eriäviä käsityksiä. Mutta ihmisillä on varaa valita (vai onko?).

Olen iät ajat pyrkinyt siihen, että käytän kotikoneillani – tätä nykyä niitä on kaksi, joista toista, tehokkaampaa käytän lentosimulaattoripelaamiseen ja joskus harvakseltaan tv-ohjelmien katsomiseen verkon kautta – sellaista Linuxin levitysversiota, joka sopisi melko hyvin myöskin aloittelijoille. Jos ketään kiinnostaa, niin toinen tietokoneeni on jossain määrin nuhapumppuinen ikivanha kannettava tietokone, jota käytän päivittäisiin asioihin. Olin saanut sen aikoinaan piristymään vaihtamalla siihen perinteisen mekaanisen kiintolevyn tilalle modernin SSD-kiintolevyn.

Windowsista Linuxiin siirtymistä suunnittelevan kannattaa muistaa, että hän tulee Linuxin pariin siirtyessään kokemaan kulttuurishokin. Se on likimain väistämätöntä. Linux-käyttöjärjestelmä on erilainen. Tai ainakin se, mikä on sen "konepellin" alla. Siltä ei voi odottaa windowsmaista käyttäytymistä.

Jo iät ajat on eri Linuxin levitysversioissa ollut keskitetty pakettienhallintajärjestelmä. Tämä tarkoittaa sitä, että eri sovellukset ja ohjelmistot asennetaan erityisen sovelluksen kautta ja tarvitsematta käydä ennen tätä haahuilemassa internetissä. Ellei aivan välttämättä halua käyttää perinteistä komentorivisovellusta tällaiseen, niin voi sanoa, että kaikkiin "tavalliselle kansalle" tarkoitettuihin Linuxin levitysversioihin on sisällytetty graafinen sovellus, jota voi käyttää hiiren avulla. Ja järjestelmä sitten imuroi halutun paketin internetistä valmistajan pakettilähteestä. Hakusanat sovelluksessa kirjoitetaan toki näppäimistöllä. Tällaisessa hallintasovelluksessa voi olla olemassa myöskin valmis kätevä jaottelu erityyppisiin ohjelmistoihin, kuten Apuohjelmat, Kirjasimet (tai "Fontit"), Grafiikka, Internet, Järjestelmätyökalut, Ohjelmointi, Pelit, Tiede ja koulutus, Toimisto-ohjelmistot, Ääni ja video, Flatpak, Kaikki ohjelmistot.

Vastaavanlainen jaoittelu saattaa näkyä myös eri Linuxin levitysversioiden ohjelmistovalikossa.

"Levitysversio" tarkoittaa sitä, että mikä tahansa taho voi paketoida eri ohjelmisto-osista käyttövalmiin Linuxin levitysversion. Jotkut niistä voivat olla tavallisen ihmisen kannalta vaikeita. Mutta eniten maailmalla käytetään sellaisia, joissa oppimiskynnys ei ole kovin jyrkkä.

Tällainen "taho" voi olla niin yritys kuin yhteisö, joskus jopa yksittäinen ihminen. On olemassa myös kaiken maailman erikoiskäyttöihin tarkoitettuja Linuxin levitysversioita.

Itse käytän kotikoneissani Linux Mintiä. Mint perustuu toiseen helppokäyttöiseen levitysversioon, Canonical-yhtiön nyt 21 vuotta täyttäneeseen Ubuntuun. Mintistä on nykyään olemassa myös tooodella wanhaan ja alkuperäisehköön levitysversioon Debianiin perustuva versio sen vuoksi, että jos Ubuntun tekijätiimi joskus saisi aikaan sellaisen Ubuntun, joka on teknisesti turhan monimutkaista muuntaa toimivaksi Mintiksi, niin Debianiin perustuva versio on varasuunnitelmana. Ja kyllä Mintin Debian-versiokin on jo nyt ihan toimiva järjestelmä.

Linux-maailmassa on ihan tavallista, että levitysversiot perustuvat toiseen levitysversioon. Ubuntukin on alun perin perustunut Debianiin.

Debian on melko hyvä tavalliselle käyttäjälle nykyään, mutta minua henkilökohtaisesti ärsyttää siinä se, että siinä joutuu yhden käyttäjän tietokoneellakin käyttämään kahta eri salasanaa, joista toisella kirjaudutaan omaan profiiliin ja sen juttuihin, ja toisella ylläpidetään järjestelmää. Aikoinaan olin kyllä käyttänyt Debianiakin, mutta siitä on aikaa.

Ubuntun tekijätiimi oli aikoinaan keksinyt sen, että tavallisen käyttäjän käyttäjätunnuksen voisi salasanan kirjoittamalla korottaa väliaikaisesti hallinnoimaan käyttöjärjestelmää, ja olen siitä sille ikuisesti kiitollinen. Tämä Debianiin pohjautuvan järjestelmän uudistus on periytynyt tai kopioitu myöskin käyttämääni Mintiin, ja moneen muuhun.

Nykyään on jossain määrin harvinaista, että Linuxin käyttäjä joutuisi käyttämään komentorivisovellusta. 20 vuotta sitten, jolloin minä aloitin tämän kanssa, tuollaista joutui tekemään enemmän. Käyttäessäni muinoin Debiania jouduin sen asennuksen jälkeen käyttämään komentoriviloitsua, jotta sain näyttöpalvelimen toimimaan oikein. Nykyään en niin kovin hyvin enää muista noita asioita.

Komentoriviloitsuja opettelemalla voi toki nykyisinkin kyetä hallitsemaan varsin pitkälle ja syvältä omaa Linux-järjestelmäänsä (ellei käytössä ole sellainen moderni keksintö kuin ei-muutettavissa oleva Linux-järjestelmä). Mutta se on omasta halusta kiinni.

Linux-käyttöjärjestelmässä on mielestäni parasta se, että sen käyttäjä ei ole sidottu yhteen ohjelmistoyhtiöön, koska kyseessä on hajautettu projekti. Linuxin käytön aloittavalle ihmiselle ensimmäinen valinta koskeekin sitä, että minkä "Linuxin" hän haluaa ottaa käyttöönsä. "Näytä minulle Linux" on järjetön pyyntö, johon on kuitenkin suhtauduttava asiallisesti.

Eri levitysversioissa käytetään myös erilaisia työpöytäympäristöjä. Suosituimpia tällaisia on noin kymmenkunta. Ne eroavat toiminnallisuuksiltaan, rakenteeltaan sekä ulkonäöltään. Ja yhdet vaativat vähemmän resursseja tietokoneelta, ja toiset taas hiukan enemmän. Voi sanoa nyrkkisäännön olevan, että suurin piirtein mikä tahansa Linuxissa käytettävä työpöytäympäristö on kevyempi kuin uusin Windowsin versio.

Jos pitäisi käyttöliittymän olemusta verrata Microsoft Windowsiin, niin Linuxissa käytettävistä työpöytäympäristöistä KDE:ta ja Cinnamonia voisi verrata Windowsin käyttöliittymään jossain määrin. Gnomesta taas voisi sanoa, että se on varsin erilainen. XFCE voi muistuttaa Windowsin käyttöliittymästä, jos se on muokattu sellaiseksi. LXQt ja LXDE ovat periaatteessa windowsmaisia.

KDE ja Gnome ovat mainitsemistani työpöytäympäristöistä raskaimpia. KDE on käyttöliittymältään, toiminnoiltaan ja muokattavuudeltaan hirvittävän monipuolinen. Gnome taas on suunniteltu sen oloiseksi kuin se olisi tarkoitettu idiooteille, mutta sitä saa ilmeisesti laajennusten avulla muokattua haluamiinsa suuntiin. XFCE on monipuolisesti muokattavissa mutta saattaa vaikuttaa graafisesti vanhentuneelta.

Cinnamon on hiukan KDE:ta ja Gnomea kevyempi. Itse käytän kotikoneissani Cinnamonia. XFCE, LXQt ja LXDE ovat kevyehköjä. Toki on olemassa myös näitä kevyempiä työpöytäympäristöjä, kuten Moksha ja Trinity, mutta lopulta päädytään lähelle syvää päätä, jossa käytetään vain ikkunamanagereita, ei kokonaista työpöytäympäristöä.

Linuxia voi toki halutessaan käyttää pelkästään merkkipohjaisena, mutta tällainen käyttö on tavallisinta palvelinympäristössä, ja tuskin kovin moni tavallinen ihminen sellaista käyttötapaa haluaa itselleen. Eikä onneksi tarvitsekaan.

Valinnanvaraa Linux-maailmassa siis on, ja ehkä hiukan liikaakin. Ja kuten kerroin aikaisemmin, niin on olemassa myöskin liuta erityiskäyttöön suunniteltuja Linuxin levitysversioita.

Tämä Linuxin tietty hajanaisuus merkitsee sitä, että Linuxin käyttö tulee mitä luultavimmin "aina" vaatimaan käyttäjältä enemmän "lukeneisuutta" kuin Windowsin käyttö. Ei voi vain odottaa, että "Linux" on aina samanlainen. Pitää kysyä: "Mikä Linux, mikä niistä?"

Pelien suoratoistopalvelun Steamin olemassaolo on auttanut Linuxia suuresti pelitarjonnan kannalta, vaikka nimikkeiden määrä on Linuxille vielä merkittävän paljon pienempi kuin Windowsille. Wine-ei-emulaattoriin, joka on eräänlainen Windows-yhteensopivuusrajapinta, perustuva ohjelmisto Proton on myöskin lisännyt runsaasti pelitarjontaa Linuxin käyttäjille saman Steamin kautta. Tätä nykyä suurimman osan palvelussa tarjolla olevista Windows-peleistä voi sanoa toimivan jo Linuxissakin. Mutta vielä nykyään monet tietokonepeleihin sisällytetyt invasiiviset huijauksenestoohjelmistot eivät siinä toimi. Kaikkia ohjelmistojen lonkeroita kun ei Linux-maailmassa kerta kaikkiaan siedetä.

Pakettienhallintajärjestelmienkin maailma on ollut hieman hajallaan, kun on käytetty erilaisia paketointijärjestelmiä eri Linuxeissa. Nykyään on toki käytössä Flatpak-niminen "globaali" paketointi, joka oletuksena toimii tai jonka saa helposti otettua käyttöön missä tahansa tavanomaisessa Linuxin levitysversiossa. Täten ohjelmistojen tekijöiden on myös aikaisempaa helpompi saattaa tuotoksensa eri levitysversioiden käyttäjille. Canonical on Ubuntuunsa pakottanut vastaavan mutta poropietarin Snap-paketoinnin, mikä on harmittanut Mintin tekijätiimiä. Mutta Mint on sitoutunut käyttämään kuitenkin avoimen lähdekoodin Flatpakia.

Kumpikin näistä globaaleista ohjelmistojen jakelutavoista on toteutettu siten, että ne on "hiekkalaatikoitu", eli yksittäinen sellaisen kautta asennettu sovellus ei kykene järkyttämään koko Linux-järjestelmää.

Flatpakissa (ja Snapissa) on lisäksi sellainen lievästi huonompi puoli, että koska sovelluksen tai ohjelmiston tarvitsemat ohjelmistoriippuvuudet on paketoitu mukaan samaan järjestelmän internetistä lataamaan pakettiin, niin siksi Flatpakin kautta saatavat ohjelmistot vievät ladatessa jonkin verran enemmän kaistaa ja tietokoneella sitten kiintolevytilaa kuin perinteinen paketointi, joka tulee Linux-järjestelmän omien pakettilähdeiden kautta. Toisaalta nykyään sekä kaista että kiintolevytila ovat halpoja.

Melko pitkään on ollut jo asianlaita sellainen, että kun on ensin "polttanut" Linuxin muistitikulle – ennen käytettiin DVD-levyjä ja vielä aikaisemmin oli käytetty CD-levyjä hommaan – voi muistivälineeltä käynnistää tietokoneen, ja käydä "live-levyn" avulla tarkastamassa, miltä uusi järjestelmä näyttää. Kyseessä on siis eräänlainen demo. Yleensä demosta itsestään käsin on mahdollista käynnistää itse levitysversion asennusohjelma.

Normaali Linuxin levitysversio on periaatteessa helppo asentaa, mikäli ei aio asentaa sitä Windowsin rinnalle ja mikäli ei ole välttämätöntä tehdä käsin muutoksia levyosioihin. Voi pistää halutessaan asennuksen automaattiajolle, ja välillä vain vastaa asennusohjelman esittämiin kysymyksiin hiirellä tai näppäimistöllä. Varmuuskopiot omista tiedostoista tulee toki tehdä ennen kuin aloittaa asentamisen. Linuxissa myöskin käytetään eri tiedostojärjestelmiä ja hakemistopolkuja kuin Windowsissa.

Täytyy kuitenkin muistaa, että jos haluaa molemmat käyttöjärjestelmät omalle tietokoneelleen, niin koska Microsoft on molo, niin Windowsin tulee sijaita ihan levyn juuressa. Eli ensin Windowsin pitää olla asennettuna, ja sitten voi kiintolevyltä vapauttaa ja varata levytilaa Linuxille.

En ole itse vielä testannut asiaa, koska en omista tietokonetta, jossa olisi Windows sisäänleivottuna, mutta mitä ilmeisimmin Rufus-nimisen ohjelmiston avulla on mahdollista mutkattomasti "polttaa" haluamansa Linuxin levitysversio muistitikulle sillä lailla, että tietokone on mahdollista käynnistää siltä ja sen jälkeen asentaa tietokoneeseen Linux.

Palaan asiaan sitten, kun olen päässyt käyttämään riittävässä määrin Windowsia.

Mutta tuolla Rufuksen nettisivulla ensimmäinen linkki Rufus-ohjelmiston imuttamiseen koneelle on sellainen, joka sopii melkein kaikille. Ajettava ohjelma tallennetaan johonkin paikkaan tietokoneen kiintolevylle, ja sitten käynnistetään se. Sovellusta ei tarvitse mitenkään asentaa, jotta voi käyttää sitä.

Sovellusversion tyyppi on "Normaali" ja alusta Windows x64. Se latausvaihtoehto, jonka kohdalla lukee "Portable", on sellainen versio, jonka voi tallentaa esim. muistitikulle siten, että se on käytettävissä sieltä. Alusta Windows x86 taas merkitsee sitä, että versio on tarkoitettu 32-bittisille PC-tietokoneille. Ne ovat jo melko vanhoja tietokoneita nykyään. Mutta pitää olla vähintään Windows 8, jotta Rufusta voi käyttää.

Niin, ja varmaankin minun kannattaa tässä vielä mainita se, että moderneissa PC-tietokoneissa voi olla tarpeellista ennen muistitikulta tietokoneen käynnistämistä ottaa tietokoneen laiteohjelmiston asetuksista Secure Boot pois väliaikaisesti pois päältä. Tietokoneen käynnistymisen jälkeen yleensä pääsee noihin asetuksiin jonkin pikanäppäimen kautta. Se vain on erilainen eri valmistajien tietokoneissa ja joskus samankin valmistajan tietokoneissa. Käynnistyksen jälkeen tietokone saattaa kyllä enemmän tai vähemmän lyhyesti väläyttää ruudulle maininta käytettävästä näppäimestä.

Tämän linkin kautta pääsee sitten niin halutessaan imuttamaan Linux Mintin viimeisimmän version. Cinnamon-työpöydällä varustettu versio on Mintin versioista raskain, vaikka ei silti sekään ole kauhean raskas. Muut kaksi eli XFCE- ja Mate-työpöydällä varustetut versiot ovat hiukan kevyempiä. Toiminnallisuus versioissa on kuitenkin suurin piirtein samanlainen.

Download-linkeistä pääsee sivulle, jolta imutuksen voi laittaa käyntiin. Sivulta löytyy alempaa latauspeilit – englanniksi mirrors –, joista voi valita lähimpänä omaa fyysistä sijaintia sijaitsevan palvelimen, jotta lataus sujuu nopeammin. Sweden eli Ruotsi ja Denmark eli Tanska lienevät parhaita valintoja Suomessa asuvalle suomalaiselle.

Siirrytään sitten lopuksi WWW-selainten käsittelyyn.

Yksityisyyden kannalta Google Chromea parempi selain asentaa on avoimen lähdekoodin Chromium-selain, jonka päälle Google muuten on rakentanut tämän poropietari-Chromensa. Chromium käyttää hyväkseen kyllä Googlen verkkopalveluita, mutta muuten kyseessä on ihan normaali, toimiva WWW-selain, mutta tosin Windowsin käyttäjille siitä ei ilmeisesti ole olemassa valmiiksi käännettyä versiota. Chromiumin saa asennettua mitä todennäköisimmin suoraan käyttämänsä Linuxin levitysversion pakettienhallinnasta. Joissain harvinaisissa tapauksissa se saattaa olla valmiiksi asennettuna Linux-järjestelmässä.

Microsoftin WWW-selain Edge perustuu nykyisin myöskin Chromium-pohjalle. En kuitenkaan laskisi Edgeä yksityisyyttä kunnioittavaksi.

Mutta on myöskin olemassa Chromium-pohjaisia yksityisyyttä kunnioittavia selaimia, sellaisia kuten Vivaldi, Opera ja Brave. WWW on mennyt siitä hulluksi, että jostain syystä kaikki siellä olevat palvelut eivät toimi täysin oikein Mozilla Firefoxilla ja siihen pohjautuvilla selaimilla. Siksi käytän omissa tietokoneissani Firefoxin ja siihen perustuvan Zenin lisäksi Chromium-pohjaista Bravea. Ja syy sille, miksi valintani on Mozillan Firefox on se, että haluan alalle kilpailua. Minusta sellainen maailma on huono, jossa käytetään pelkästään Chromium-pohjaisia WWW-selaimia. Se maailma on kyllä nyt lähellä, ikävä kyllä. Firefoxia voi vähäiseksi menneen nykyisen käyttäjämääränsä vuoksi nykyään luonnehtia kalpeaksi aavistukseksi entisestä suuruudesta.

Google Chromea ei mitä luultavimmin ole sisällytetty oletuksena yhdenkään "normaalin" Linuxin pakettilähteisin, koska Chrome ei kunnioita käyttäjien yksityisyyttä. Sen Linuxin käyttäjä joutuukin täten hakemaan wanhan ajan tapaan Googlen internetsivulta, jos siis sellaisen haluaa käyttöönsä. Sama koskee Edgeä, josta on nykyään olemassa jonkinlainen Linux-versio.

Olen selvästikin ikinuori

Tänään tapahtui jotain kummaa. Olenhan minä aina ollut itseäni nuoremman näköinen, mutta tänään ollessani käymässä Martinlaakson suuren ostoskeskuksen S-marketissa minulta kysyttiin kassalla papereita. Onneksi henkilökortti oli mukana. Terveisin: Tom Kärnä, 55 vuotta, Ei tuollaista ollut aika moneen vuoteen tapahtunutkaan.

Ostin siis yhden Iisalmi Porterin, joka on tumma pintahiivaolut. Ja riippumatta oluen tai juoman tyypistä, niin jos se sisältää riittävässä määrin etyylialkoholia, niin se herättää kassahenkilön iäntarkistajanvaistot. Ja se on minusta ihan okei.

PS. Kyse ei liene kuitenkaan pelkästään nuoresta ulkonäöstä vaan myös ja nimenomaan ruumiinkielestä ja käyttäytymisestä, jotka voivat antaa henkilöstäni tuollaista osviittaa.

Koskevatko kotikissojen peräreiät kaikkiin kodin pintoihin?

Alun perin kuluvan Jeesuksen vuoden 2025 huhtikuussa oli englanninkielisellä mitä ilmeisimmin artikkeleita myönteisistä uutisista julkaisevalla Upworthy-sivustolla julkaistunut artikkeli otsikolla 6th grader's science fair project answers age-old question: 'Do cat buttholes touch everything?'.

Kaikki varmasti ovat joskus pohtineet mielessään sellaista kysymystä, että koskevatko kotikissojen takapuolessa olevat peräreiät kaikkiin pintoihin, joilla he istuvat.

Vastaus kysymykseen on nyt kuitenkin selvitetty. Nimittäin yhdysvaltalainen Floridan osavaltiossa asuva kotiopetuksessa ollut utelias kuudesluokkalainen Kaeden Henry oli koulun tiedemessuja varten suorittanut aiheesta tieteellisen tutkimuksen. Asian selvittämistä toki auttoi se, että koululaisen äiti Kerry Hyde sattui olemaan paitsi eläinten käyttäytymisen väitellyt asiantuntija niin myöskin erikoistunut kotikissoihin.

Perheeseen myöskin kuului useampi kissa, joita saattoi käyttää koemateriaalina.

Puheena oleva Kaeden ja hänen äitinsä menivät täten tieteen vuoksi ostamaan kaupasta myrkyttömän huulipunan.

Sillä sitten punattiin kissojen peräreiän ympäristö, ja tämän jälkeen vain sitten antamaan kissoille käskyjä, joihin kuuluivat: istu, odota, pane maata, hyppää. Nämä kissat olivat pentuiästä alkaen kuitenkin tottuneet elämään, jossa käskyjä pitää noudattaa, sellaisia kuin ylävitonen, pyöri ympäri ja puhu. Kissojen motivaatiota suorittaa tehtävät ruokittiin runsaasti kehuilla, paijaamisilla ja antamalla heille heidän lempiherkkujansa. Testauksen lopuksi pyyhittiin vauvapyyhkeellä huulipunat pois kissojen peräreikien luota.

Koedatan kerääminen oli kestänyt vain kymmenen minuuttia.

Kaedenin tieteellisen kokeen "koekaniineissa" oli niin pitkä- kuin lyhytarvaisia ja keskipituisella karvoituksella varustettuja kissoja.

Saatujen tulosten mukaan pitkä- ja keskipitkäkarvaisten kissojen peräreiät eivät koskettaneet sen enempää kovia kuin pehmeitäkään pintoja. Sen sijaan lyhytkarvaisten kissojen perärei'istä saattoi välillä jäädä jälki pehmeisiin pintoihin.

Tieteellinen koe tietenkin on herättänyt suurta huomiota internetissä. Eräs huomioija oli kommentoinut: "Tämä on todennäköisesti hyödyllisin tieto mitä koskaan olen oppinut (koulun) tiedemessuilla. Eräs toinen oli lausunut: "Hyvä tietää! Voin nyt nauttia tasolle jääneet kerrosvoileipäni ilman huolta."

Tutkimuksen tuloksista voidaan luonnollisesti myös päätellä se, että karvattomien kissojen peräreikien kanssa kannattaa olla varuillaan ja varovainen.

Ja kyllä minäkin sanoisin, että ei kyseessä varsinaisesti ole mikään nollatutkimus, vaan tieto on kissanhaltijoiden kannalta jopati tärkeä, ja myöskin jossain määrin heidän luonaan kyläilevien ihmisten kannalta.

Ja kuten artikkelissa todetaan, niin myös Kaedenin äiti on eläinten käyttäytymisen tutkijana nyt oppinut jotain uutta.

Yhdistykseni Pähkinärinteen toimipiste aloitti juuri uudessa sijainnissa Martinlaaksossa

Juuri menneenä maanantaina 13.10.2025 jKr. vihdoin ja viimein koitti päivä, jona kolmannen sektorin vantaalaisen yhdistyksen, josta käytän nimitystä yhdistykseni, Pähkinärinteestä uuteen paikkaan Martinlaaksoon siirtynyt toimipiste eli uusi Myöhätuuli, osoitteessa Laajaniityntie 3, aukesi. Olin jo etukäteen piristynyt asiasta.

Alun perin sen olisi pitänyt aukaista ovensa jo viikkoa aiemmin, ja siitä oli jo ehditty julkistaa virallinen tieto, kun lopulta jouduttiin peruuttamaan asiassa, kun kaikkea tarpeellista asiaa ei ollutkaan vielä tehty aukaisun mahdollistamiseksi. Se oli tylsää.

Suoritettuani kotonani muut aamutoimet, söin aikaisemmin kaupasta ostamani pakastevalmisruoan lämmitettyäni sen ensin. Sen jälkeen pesin hampaani. Ja tämän jälkeen kotitaloni takaovesta ulos.

Menin lähistöllä asuvan ystäväni Liisan kanssa yhdellä bussilla perille. Tämä vaati kävelemistä ensin kotitanhuvieni Pähkinärinteen eteläpuolella kulkevalle Rajatorpantielle, jolla kulkee harvakseltaan – verrattuna runkolinjojen busseihin – bussi 335. Bussi kierteli ja kaarteli melkoisen paljon, mutta sillä pääsi perille periaatteessa kohtuullisessa ajassa kuitenkin. Jäimme bussista pois Martinlaakson asemalla.

Toisen myöskin lähistöllä asuvan kävijämme herra J:n olin luullut myös astuvan kanssamme samaan bussiin, mutta hän oli lähtenyt jo edeltä. 

Joskus puoli kahdentoista jälkeen saavuimme perille ja astuimme maantasalta lähtevästä oviaukosta sisään. Sisäänkäynnille pääseen Lillaksenpolun kautta. Paikalla oli jo runsaasti väkeä. Päivän aikana paikalle tuli uusia, martinlaaksolaisia, kävijöitäkin. Niin se kehitys kehittyy.

Eräs Vernissa-niminen lafka oli ollut näissä tiloissa vielä jokin aika sitten väistötiloissa. Kesällä olivat muuttaneet takaisin Tikkurilaan. Vernissan isokokoiset mainosteipit olivat edelleen Martinlaaksontien puoleisissa ikkunoissa. Milloinhan ne tullaan poistamaan?

Odotettavissa on, että Pähkinärinteessä asuvista kävijoistämme monet eivät jatka hirveän intoisasti käymistä Myöhätuulen uusissa tiloissa, koska matkansa on entiseen verrattuna melko pitkä.

Paikalla olivat myös työntekijöistämme nimimerkki Vesa-Matti Lauri – minun keksimäni nimitys; Lauri on oikeasti hänen etunimensä –, toiminnanjohtajamme Anne, Myöhätuulen järjestötyöntekijä Terhi, Myöhätuulen uusi järjestöapulainen Pentti ja wanha kunnon Myöhätuulen järjestöapulainen Raino, jolla päättyvät kohta piakkoin työt.

Olin unohtaa työkokeilussa aloittaneen toisen Annen, jolle olin unohtanut esittäytyä. Olin vain tuolloin miettinyt, että onko tämä uuden näköinen ihminen työntekijä. Myöhemmin kävi ilmi, että hän sellainen on. Ja vielä myöhemmin, kun istuin lähempänä ruoka- ja oleskelupöytäistön kauimmaista päätä, lähempänä häntä oleva joukko kävijöitämme kävi uuden Annen kanssa hänen työntekijästatuksestaan keskustelua.

Maanantaina tarjottiin väelle ilmaiseksi kahvia, teetä tai yrttiä, pullaa ja konvehteja. Niin, ja vielä eräänlaista sipsipuolta. Ilmaisuus johtui varmaan siitä, että oltiin nyt ensimmäistä päivää uusissa tiloissa.

Itse nautin päivän aikana yhden kahvin kauramaidolla – upea vatsani ei ole vuosiin enää kestänyt lehmänmaitoa –, yhden kuumahkon hibiskusyrttijuoman ja kaksi erilaista konvehtia sekä kotoani mukaani ottamani banaanin.

Hirvittävän siistin ja modernin näköinen mikroaaltouuni sijaitsi tarjoilupöydällä. Myöskin oli kertakäyttöisiä kuppeja, lautasia ja lusikoita. Lisäksi meillä ilmeisesti on käytössä jokunen jääkaappikin jossain.

Odotettavissa on, että myöhemmin saamme taloon myös sämpylän tekijän sekä maksupäätteen, mutta saapumisestaan ei ole nyt vielä mitään tietoa.

Tiedossamme on sen sijaan, että kaupunki hoitaa meille siivouspalvelut. Ei tarvitse palkata omaa siivoojaa eli siistijää. Silti roskat pitää viedä päivän lopuksi, kuten entisessäkin paikassa. 

Tilaa on uudessa Myöhätuulessa silminkantamattomiin. Entinen Myöhätuuli oli sijainnut mukavalla paikalla lähellä luontoa, ja se oli varsin kodinomainen. Mutta se oli ikävä kyllä tiloiltaan myös hyvin pieni. Eikä niin hyvien kulkuyhteyksien varrella kuin uusi nyt. Tarkoitus olisi, että isommissa tiloissa voitaisiin järjestää laajemmin erilaista ryhmätoimintaa.

Uusissa tiloissa myöskin istuinpaikkoja vaikutti olevan tarpeeksi. Molemmin puolin tiloja olivat suurten ikkunoiden verhot auki, joten myöskin auringonvaloa saatiin sisälle jonkin verran.

Ravinnonsaanti on tosin aikaisempaa heikommalla tolalla, kun meillä ei ole eikä tule olemaankaan huokeaa, eikä edes kalliimpaa, lounastarjoilua. Tässä suhteessa yhdistykseni kaksi toimipistettä ovat nyt sitten jatkossa epätasa-arvoisia.

Onneksi sentään on ollut puhetta, että hallituksen kokoukset pidettäisiin tästä eteenpäin joka toisella kerralla Myöhätuulessa. On ollut jossain määrin rasittavaa, kun on joutunut menemään Simonkylään joka ikinen kerta.

Uuden Myöhätuulen valmistuskeittiö on tällä hetkellä noin kärpäsenpaskan kokoinen. Siis jos on kyse todella isokokoisesta kärpäsestä. On toki mahdollista, että se jossain vaiheessa laajennetaan fyysisesti, mutta mitään todella kattavaa palvelua me emme varmaankaan tule keittiöstämme saamaan tulevaisuudessa, koskaan.

Etuovi pidettiin lukossa. Joku kävi aina avaamassa, kun joku kävijöistämme, tai työntekijöistämme, tuli rynkyttämään ovea. Ikkunasta toki saattoi myös nähdä tulijan, jos silmät olivat siihen suuntaan. Vasta myöhemmin tullaan saamaan ovikellon toiminta kuntoon.

Monitoimitulostin saadaan varmaankin joskus tiloihimme. Sitä ennen voimme käydä tulostamassa ja kopioimassa yläkerran kirjastossa. 

Sosiaalista elämää tuli harrastettua nyt enemmänkin, pitkästä aikaa, Myöhätuulessa. Myöskin suunniteltiin lisää tulevaa toimintaa.

Myöhemmin iltapäivällä paikalle ilmaantui vielä joukko iloisen näköisiä ihmisiä tutustumaan. En tiedä, mistä olivat. Terhi joutui aika paljon hoitamaan asioita, nämäkin. 

Löysin ennen poislähtöäni myös vessan. Niitä on ilmeisesti tiloissa enemmänkin.

Myöhemmin rupean jälleen vetämään kävelylenkkiryhmää. Kuluvan viikon keskiviikkona tullen pitämään normaalin levyraadin.

Takaisin Pähkinärinteeseen ajoin jälleen Liisa seuranani. Käytimme tällä kertaa kahta bussia: busseja 520 ja 300.

Pähkinärinteen ja uuden Myöhätuulen välillä matkustaessa pääsee yhdellä liikennevälineellä alkupisteestä päätepisteeseen vain käyttämällä bussia 335. Muut vaihtoehdot sisältävät kaikki kaksi eri liikennevälinettä. Martinlaaksosta Myyrmäkeen ja kääntäen kulkee useita busseja.

Myöhätuulen uusien tilojen läheisyydessä kaksi kerrosta ylöspäin samassa rakennuksessa sijaitsee kannaltani kätevästi Martinlaakson kirjasto. Olin tilannut sinne erään romaanin viime viikon maanantaiksi, jolloin alun perin paikan olisi pitänyt avata ovensa. Koska jo tiistaina oli viimeinen päivä hakea se, kävin maanantaina siellä palauttamassa edellisen lainassa olleen kirjan ja lainaamassa uuden. Eräs ystäväni nimeltä Jaana auttoi vaadittavassa logistiikassa heittämällä minut ystävällisesti sinne autollaan ja takaisin kotitanhuvilleni. Mukana oli niin ikään ikään kuin sosiaalisena tukena myös em. ystäväni Liisa. Häntäkään ei varmaan haitannut se, että näki, millainen kirjasto on ja missä se sijaitsee.

Kirjastokortissani oli laminaatio alkanut rönsyillä jo aikaa sitten. Onnistuin kysymään palvelualttiilta kirjastonhoitajalta asiasta. Sain tietää, että he voivat hoitaa minulle uuden kortin ja että palvelu maksaa kolmen euron verran.

Meillä eli Myöhätuulen kävijöillä ja hiukan Lauhatuulenkin kävijöillä on muuten ollut melko kauhea vuosi.

Vuoden alussa jouduttiin lomauttamaan suurin osa työntekijöistämme. Toimipisteet olivat tänä aikana rajallisesti auki, ja pitkälti vapaaehtoistyöntekijöiden pyörittämiä.

Myöhemmin päästiin taas kunnolla aukaisemaan. Mutta jouduttiin sitten vielä antamaan potkut Myöhätuulen toiminnanohjaajalle tuotannollistaloudellisista syistä. Hän oli ollut erinomainen työntekijä, mutta jos emme olisi antaneet hänelle potkuja olisimme käytännössä joutuneet ajamaan toimintamme melko lailla alas. Ja sellaisesta tärkeimmät rahoittajamme, elikkä Sosiaali- ja terveysministeriön Stea sekä Vantaan kaupunki, eivät pitäisi. Rahoitus olisi mennyt alta.

Toukokuun puolivälin jälkeen vanha Myöhätuuli, joka oli sijainnut samassa paikassa vuodesta 2001 saakka, tietääkseni, jouduttiin sulkemaan. Asian taustalla on se, että jokunen vuosi aikaisemmin talon, jossa Myöhätuulen tilat sijaitsivat, ympärille oli tehty salaojaremontti, jonka olisi pitänyt parantaa sisäilmaa.

Myöhätuulelle se näytti tehneen kuitenkin sen, että sisäilma huononi sen sijaan että olisi parantunut.

Lopulta toimisto oli siirretty etusivuhuoneesta eteistilaan. Ja eteistila yleistilan etuosaan, ja wanhasta toimistosta tehtiin varasto. Työntekijät kokivat sen verran pahasti oireita.

Sulkeminen juuri toukokuun puolessa välissä johtui taloyhtiön päätöksestä tehdä jotain hiukan enemmän ongelmalle.

Myöhemmin on käynyt ilmi, että sisäilmaongelmat eivät olleetkaan johtuneet homeesta, vaan kyse oli siitä, että kosteus oli jotenkin reagoinut liiman kanssa.

Eli jouduimme elämään ilman Myöhätuulta noin viiden kuukauden ajan, koska taloyhtiön remontin valmistuminen pitkittyi melko pahasti. Tämä vuosi oli aiheuttanut minulle ainakin pienen syöksykierteen voinnissa. Luulen sen kuitenkin olevan nyt paranemaan päin.

Väliajalla toki yritettiin pitää lippua korkealla eri tavoin. Suomen virallisen evankelisluterilaisen kirkon Vantaan Hämeenkylän seurakunnan Pähkinärinteessä pitämä Café Pähkinä oli ystävällisesti antanut meidän pitää Myöhätuulen kuukausikahveja, joilla tiedotetaan ja keskustellaan yhdistyksen asioista, tiloissaan. Myöskin saimme pitää lafkan takahuoneessa lautapelikerhoa kerran viikossa.

Tänä vuonna olin käynyt tämän seurakunnan tiloissa enemmän kuin 24 edellisen vuoden aikana, voin sanoa yhtään liioittelematta. Tosin kävin siellä silloin tällöin ihan muutenkin. Ihmiset olivat mukavia ja keittiön tarjoomukset suurin piirtein yhtä halpoja kuin yhdistyksenikin toimipisteissä.

Kesällä ainoa jäljellejäänyt toiminnanohjaajamme, mainitsemani Anne, korotettiin toiminnanjohtajaksi. Hän lienee meidän historiamme ensimmäinen toiminnanjohtaja. Työnimikkeen muutoksesta ilmeisesti on jonkin verran käytännön hyötyjä, kun toimitaan yhdessä julkisen vallan tahojen, muiden yhdistysten ja muiden olennaisten tahojen kanssa.

Vantaan kaupungilla on ollut sellainen suunnitelma, josta käytän nimitystä synergian silta. Kyse on siis siitä, että kaupunki haluaa, että samoissa tiloissa tai samassa talossa olisi useita toimijoita, jotka voisivat saada yhteisestä sijainnistaan synergiaetuja. Itäpuoli eli Lauhatuuli onkin jo pitempään sijainnut sellaisessa paikassa. Nyt oli Myöhätuulen vuoro. Kaupunki oli ilmoittanut, että mitään muuta tilaa ei ole meille saatavilla kuin tämä Martinlaakson paikka. Kaupunki lopettaa vuokran maksamisen Myöhätuulen vanhoista tiloista ilmeisesti kuluvan vuoden 2025 lopussa.

Näillä mennään eteenpäin.

...Olen jo jonkin aikaa itse harjoitellut Helsingin seudun liikenteen kuukausilippujen käyttöä.

Kuudes osa maailman ainoalle viisiosaiselle kirjatrilogialle

Joka ilta Ford nousi lihastimella kattohuoneistoonsa, raakkui ovea päästämään hänet sisään ja seisahtui sitten hetkeksi peilin eteen katsomaan itseään syvälle verestäviin silmiin ennen kuin sammui naama pesualtaassa.

Satuin lainaamaan naamantaina 6.10.2025 jKr. länsi-Vantaalla sijaitsevasta Martinlaakson kirjastosta kuudennen osan maailman ainoaan viisiosaiseen kirjatrilogiaan. Kirja siis ei ole alkuperäisen kirjasarjan kirjoittajan englantilaisen Douglas Adamsin (1952-2001) kynäilemä vaan toisen eli irlantilaisen Eoin Colferin (s. 1965), mutta on tehty ihan oikeudenhaltijoiden luvan kanssa, ja tähänastisen kokemukseni mukaan pieteetillä. Olen päässyt nyt sivulle 60 asti. Olin lukenut kirjailijalta aikaisemmin yhden romaanin, joka oli oikeastaan aika hyvä, joten minulla ei ollut mitään syytä ruveta nuivimaan tätä uusinta ja lopullisesti viimeistä osaa kirjasarjalle.

Tähän asti romaani on ollut kannaltani varsin makoisa.

Kirjasarjassa on siis kyse tieteisparodiasta, ja se oli aloitettu kuunnelmien muodossa. 

Vielä yksi juttu on ilmestynyt sekä alkukielellä englanniksi että käännettynä suomeksi vuonna 2009.

Siinä vaiheessa alkuperäisten romaanien viimeisimmänkin kirjan julkaisusta oli jo jonkin verran aikaa. Tässä listaus niistä ja niiden julkaisupäivämääristä:

1. Linnunradan käsikirja liftareille, 1981 (The Hitchhiker’s Guide to the Galaxy, 1979)
2. Maailmanlopun ravintola, 1990 (The Restaurant at the End of the Universe, 1980)
3. Elämä, maailmankaikkeus – ja kaikki, 1991 (Life, the Universe and Everything, 1982)
4. Terve, ja kiitos kaloista, 1993 (So Long, and Thanks for All the Fish, 1984)
5. Enimmäkseen harmiton, 1994 (Mostly Harmless, 1992)

Mitä hyvää Gaius Julius Caesarissa oli

Kysymys: Mitä hyvää Gaius Julius Caesarissa oli?

Vastaus: Hän antoi ristiinnaulita soturiprinsessa Xenan.

Tai, no, tämä oli vitsi.

Vai oliko?

PS. Oikeasti oli aikoinaan – minä paljon nykyistä nuorempana henkilönä seurasin sarjaa – todella hiton ärsyttävää, että kun fiktiivisen fantasia-tv-sarjan päähenkilö muka elää jossain Kreikan myyttisehkön takahistorian aikana, niin sitten vähintäänkin vuosisatoja myöhemmin elävä roomalainen hyvin rohkea ja erittäin kunnianhimoinen kusipää, poliitikko ja taitava sotapäällikkö Gaius Julius Caesar (100-44 eKr.) sarjan yhdessä jaksossa antaa ristiinnaulita hänet. Ristiinnaulitseminen taitaa kyllä olla ihmiskunnan historian kiduttavin ihmisen teloitustapa, mutta minua hieman haittasi jo tuolloin tällainen anakronismi...

Kirjaesittely: Denis Diderot: Jaakko fatalisti ja hänen isäntänsä [vuodelta 1773]

Vain jokunen vuosi myöhemmin edesmennyt Tapio Tuuri, entinen SDP:läinen, oli 5.5.2011 lausunut blogissaan seuraavanlaista:

Minä ryhdyn nyt lukemaan Marcel Proustia sivistääkseni itseäni entisestään. Sitten luen jokapäiväiseen tapaani suuran Koraanista.

Siitä on jo monta viikkoa, kun satuin käymään Vantaalla sijaitsevassa Myyrmäen kirjastossa. Esittelyhyllystä bongasin ranskalaisen valistusfilosofin Denis Diderot'n (1713-1883) romaanin Jaakko fatalisti ja hänen isäntänsä, joka on julkaistu vuonna 1773.

Mietin tuolloin, että tämä on siinä määrin harvinaista herkkua, että minun pitää lähikuukausien aikana lainata se kirjastosta luettavakseni.

Ja näin jälkikäteen ajatellen, kyllä romaani hakkaa 6-0 kirjailija Marcel Proustin (1871-1922) ja Koraanin suurat.

Diderot'n romaanin Jaakko fatalisti ja hänen isäntänsä päähenkilöinä ovat oppimaton mutta melko älykäs palvelija Jaakko ja hänen isäntänsä, jotka matkaavat yhdessä paikasta A paikkaan B.

Jaakko on elämänsä aikana onnistunut herättämään suurta vihastusta, missä hän ikinä onkin ollut palkollisena, sen vuoksi, että hänen tekee mieli puhua koko ajan. Hän olikin joutunut vaihtamaan palveluspaikkojaan moneen otteeseen työuransa aikana. Välillä hän oli pestautunut jopa sotaväkeen, mutta se "ilo" päättyi siihen, kun hän haavoittui.

Lopulta Jaakko oli kuitenkin saanut pestauduttua sellaisen isännän palvelukseen, joka arvosti hänen suulauttaan. Ja tämän kanssa hän sitten matkaa teki, koko romaanin pituudelta.

Romaanin teema on olevinaan se, että isäntä haluaa palvelijansa Jaakon kertovan rakkauksistaan. Minusta tämä oli melko hölmö juttu romaanin aiheeksi, mutta minut yllätti iloisesti se, kuinka mukavasti ja millaista sitä jutustelua piisasi.

Välillä saatettiin päästä aina aiheeseenkin.

Romaanin nimessä kerrotaan Jaakon olevan fatalisti, ja se onkin vakaa osa lukunautintoa. Jaakko uskoo vakaasti, että ihmisen elämän tapahtumat on kirjoitettu etukäteen ylös suureen kirjakääröön, joten kohtaloaan ei hän voi paeta. Toisaalta hän ei itse pääse lukemaan, mitä siellä hänen tulevaisuudestaan kerrotaan, joten hän joutuu elämään kuitenkin asian suhteen pimennossa.

Tästä ajatuksesta on kuitenkin Jaakon elämässä muodostanut hänelle tärkein filosofinen pohja.

Yhdessä paikkaa kirjaa käytiin läpi erästä minun kannaltani inhottavaa juonenkäännettä, mutta kun päästiin sen loppuun, niin jouduin toteamaan, että kyllä se sittenkin sopi osaksi tarinaa. 

I PS. Kirjoittaessani tätä kirjaesittelyäni minulle tuli kyllä mieleen, että kyllä minun pitäisi joskus Proustiakin lukea.

II PS.:

Alussa siteeraamani Tapio Tuuri piti eläessään mainiota blogia, josta oli iloa varsin monille. Hänen kuoltuaan vuoden 2015 alussa syöpään joku hänen läheisensä poisti hänen bloginsa internetistä, ja näin menetettiin merkittävä kulttuurihistoriallinen teos.

Tuurilla oli kissoja, ja blogissaan hän pisti nämä lausumaan kaiken maailman viisauksia. Kolme niistä olen tallentanut tänne. Siteerauksia Tapio Tuurilta itseltään olen tallentanut tänne. Nämä siteeraukset itse asiassa löytyvät kaikki samasta siteerausblogistani.

III PS. Olin julkaissut toisessa blogissani juuri Diderot'n romaanin päähenkilön Jaakon filosofiaan liittyvän blogimerkinnän otsikolla Ja niin minusta tuli kohtalonuskoinen.

Uniani lainvalvontatehtävissä olemisesta

Jokin aika sitten olin nähnyt kahtena peräkkäisenä yönä unia, joissa oli jonkin verran sama teema.

Ensimmäisenä yönä näin unta siitä, että pistin lainvalvontaviranomaisen roolissa tms. erään epäillyn henkilön ranteisiin käsiraudat siten, että kätensä olivat selän takana. Noin on turvallisempaa tuo tehdä lainvalvontaviranomaisen työn toimittamisen kannalta.

Seuraavana yönä taas olin jotenkin Yhdysvaltain laivaston poliisin NCIS:n (NCIS = Naval Criminal Investigative Service) porukan mukana isommassa autossa. Meidän piti mennä erääseen huoneistoon estämään ajastimella varustettua pommia räjähtämästä.

Saavuimme lopulta kyseiseen sijaintiin. Auto pysähtyi. Pommin räjähtämiseen oli vain kaksi minuuttia aikaa. Ja nyt sitten ruvettiin etsimään avainta, jolla pommin ajastuksen laskenta saataisiin pysäytettyä. Löysin itse yhden avaimen, ja se näytti täsmälleen erään nuorempana omistamani polkupyörän lukon avaimelta. Porukka ei vaikuttanut ollenkaan hermostuneelta taikka hätäiseltä. No, ammattilainen on aina ammattilainen.

Menimme sisälle huoneistoon. Meillä oli selvät sävelet. Pommi paikallistettiin melko nopeasti. En tiedä, käytettiinkö pommin ajastuksen lopettamiseen minun löytämääni avainta, vaiko jotakin toista, mutta pommia joka tapauksessa estettiin räjähtämästä. Siteeraan Spede Pasasta: "Se on niin kiva."

Olen tavannut seurata alkuperäistä NCIS-tv-sarjaa pitemmän aikaa. (Mutta en käytännössä ollenkaan sen "spin-off"-sarjoja (anteeksi anglismi).)

Minusta on sääli, että näyttelijä Mark Harmon (s. 1951) on lopettanut lopulta, hyvin pitkän ajan jälkeen, sarjassa. Hänen sarjassa esittämänsä kenttäpomo Leroy Jethro Gibbs oli mainio henkilöhahmo mielestäni. Mutta ikivanha mies kenttäpomona ei jotenkin ole uskottava, joten joskus hänen piti tehdä mieli jäädä eläkkeelle. Ja hän teki sen. Aika aikansa kutakin.

Alle viisi ja puoli vuotta sitten olin julkaissut tässä blogissani tekstin siitä, että tapasin unessa Mark Harmonin.

Yksi ainoa mutaatio teki hevosista ratsastuskelpoisia muuttaen koko ihmiskunnan historian

Jokin aika sitten olin törmännyt populaaritieteellisen ZME Science -sivuston sivuilla 28.8.2025 julkaistuun Tibi Puiun kirjoittamaan englanninkieliseen artikkeliin A Single Mutation Made Horses Rideable and Changed Human History. Kävin sen läpi tuolloin, ja minusta alkoi heti tuntua, että eräs tuntemani hevosia rakastava ihminen voisi arvostaa sitä, että puran artikkelin asian suomenkieliseksi blogimerkinnäksi. Ja hän vahvisti otaksumani minulle, joten rupesin myöhemmin sitten kirjoittamaan tätä tekstiäni.

Artikkelin otsikko asia suomeksi käännettynä kuuluu suurin piirtein näin: "Yksi ainoa mutaatio teki hevosista ratsastuskelpoisia ja muutti ihmisen historian."

Ja käsittelen artikkelin asian sitten tässä:

Artikkelissa alussa todetaan, että hevoset eivät pelkästään muuttaneet sitä, kuinka ihmiset matkustivat, vaan niiden voi sanoa muuttaneen ihmisen sivilisaation kulun. Ja että siitä huolimatta on tutkijoille tuottanut aina päänvaivaa se, että millä tavoin täsmälleen aroeläimistä tuli ratsastuskelpoisia kumppaneita, jotka vetivät vaunuja, kuljettivat sotureita ja lopulta tekivät valtakunnista mahtavia.

Artikkelissa sanotaan, että hyvä vastaus kysymykseen on kuitenkin löytynyt tuoreen DNA-tutkimuksen avulla: nimittäin geneettinen muutos yhdessä ainoassa hevosen geenissä nimeltä GSDMC auttoi muuttamaan nämä arat ja säikyt eläimet olennoiksi, jotka ihmiset voisivat satuloida ja joilla he voisivat ratsastaa.

Geenivariantin eli alleelin levitessä ihmiskunnan historia lähti suorastaan laukalle, jos sallitaan tällainen ilmaisu.

Xuexue Liun ja Ludovic Orlandon johtama tutkimusryhmä olivat siis analysoineet hevosen genomin useamman tuhannen vuoden ajalta. He kävivät läpi 266 geenimerkkiä, joiden tiedetään liittyvän käyttäytymiseen, ruumiin kokoon ja turkin väriin. Heidän arvostetussa Science-lehdessä julkaisemansa tulokset antavat ymmärtää, että hevosen varhainen domestikaatio ei alkanut näyttävillä ruumiin värityksillä tai suurempana ruumiin korkeutena. Sen sijaan hevosen ensimmäiset jalostajat valitsivat sukua jatkaa saavat hevoset jatkoon näiden osoittaman temperamentin perusteella. (Yleensä sanaa "temperamentti" käytetään suomen kielessä vain ihmisistä puhuttaessa, mutta veikkaan eläintieteen olevan poikkeus sääntöön.)

Yksi varhaisimmista merkeistä ihmisen hevoseen aiheuttamasta muutoksesta oli siis ilmennyt geenissä nimeltä ZFPM1. Hiirillä geenin tiedetään liittyvän hermostuneisuuteen ja stressinsietokykyyn. Tämä geneettinen muutos, joka tapahtui noin 5000 vuotta sitten, saattaapi olla tehnyt hevosista vain hiukan aikaisempaa rauhallisempia. Ja silti riittävän säyseitä, jotta ihmiset ovat voineet pitää niitä läheisyydessään tarvitsematta pelätä henkensä edestä.

Kunnollinen muutos tapahtui kuitenkin vasta noin 4200 vuotta sitten. Hevoset, jotka kantoivat erityistä versiota GSDMC-geenistä, alkoivat olla vallitsevia kesyhevospopulaatioissa. Ihmisillä tämän geenin alleelit liittyvät krooniseen selkäkipuun ja selkärangan rakenteeseen. Hevosilla sekä hiirillä mutaatio kuitenkin uudelleenmuotoilee nikamia, parantaa motorista koordinaatiota ja vahvistaa raajojen rakennetta. Lyhyestä virsi kaunis: tämä muutos teki hevosista kelvollisia ratsastukseen.

Artikkelissa on kaavakuva hevosen piirteisiin liittyvästä 14 eri geenimerkistä. Kyseinen GSDMC-geenin alleeli yleistyi hevosissa hämmästyttävästi vain muutaman sadan vuoden aikana yhdestä prosentista täyteen sataan.

Tutkija Laurent Frantz Münchenin Ludwig Maximilian -yliopistolta kutsuu tätä suhteettoman äkillistä geneettistä muutosta lähes ennennäkemättömäksi biologisen evoluution historiassa.

Jos kuitenkin verrataan ihmisen evoluutioon, niin se mutaatio joka mahdollistaa ihmiselle maidon juomisen vielä aikuisiällä – ominaisuus jolla on ollut suunnaton merkitys hengissä selviämisen kannalta – oli levinnyt huomattavan paljon tuota hitaammin. 

Vaikka toki täytyy tässä todeta, että edellisessä kyse on ollut kuitenkin ihmisen enemmän tai vähemmän tarkoituksella ohjaamasta toisen eläinlajin, hevosen, evoluutiosta. Domestikaatio ei tarkoita pelkästään kesyttämistä vaan myös eläimen DNA:han vaikuttamista valitsemalla omalta kannalta sopivimmat eläimet jatkoon eli jatkamaan sukua.

Frantz on selittänyt asiaa näin: "Oikeat olosuhteet ratsastuskelpoisen hevosen ilmestymiselle syntyivät noin 3500 vuotta sitten Euraasian arolla Kaspianmeren pohjoispuolella. Noihin aikoihin paikallisissa ihmiskulttuureissa alettiin etsiä sopivia eläimiä ennemminkin sodankäynnin ja tavaroiden ja ihmisten kuljetuksen avuksi kuin ruoaksi. Geneettiset tähdet osuivat samalle linjalle: harvinaiset mutta jo olemassaolevat mutaatiot hevospopulaatioissa kohtasivat ihmisen pyyteet.

Kyseistä GSDMC-alleelia kantavat hevoset levisivät metsäpalon lailla yli Euraasian syrjäyttäen kaikki muut hevoseläimet yksin aaseja lukuunottamatta. Arkeologisen todistusaineiston mukaan tarve ratsastaa, ei tarve vetoeläimelle, oli kuitenkin ensisijainen ajuri tälle vallankumoukselliselle muutokselle hevosessa. Vain joidenkin vuosisatojen kuluttua ratsastajia saattoi nähdä aina Volgan aroilta Kiinan rajoille.

Tutkimuksen tuloksista löytyy kuitenkin sellainenkin tieto, että hevonen muuttui myös muissa suhteissa. Rautakauden alusta alkaen – nyt varmaan puhutaan noin vuodesta 1000 eKr. – ihmiset jalostivat hevosia suurikokoisemmiksi ja vankemmiksi, jotta niitä saattoi paremmin käyttää ratsuväessä. Ihmisten erilaiset mieltymykset ohjasivat hevosten turkin väriä ja kuvioita, mutta nämä olivat joka tapauksessa vain ohimeneviä muoteja, ja mahdollisuus ratsastaa hevosilla ohjasi niiden jalostusta eniten.

On silti helppo unohtaa, kuinka paljon oli kuitenkin kiinni silkasta sattumasta. Kyseistä GSDMC-geenin alleelia syntyi harvoin ja useimmat katosivat ennen kuin niillä saattoi olla merkitystä ihmiselle. Jos sitä kantavat hevoset olisivat kuolleet, tai mikäli yksikään yhteisö ei olisi halunnut alkaa ratsastaa hevosilla, ihmisen historia saattaisi näyttää varsin erilaiselta. Frantz on sanonut: "Selvää on, että nämä ensimmäiset ratsastajat pistivät alkuun vallankumouksen, joka muutti maailman, osoittaen kuinka suuri vaikutus voi olla pienimmällä mahdollisella biologisista muutoksista."

Tuosta historian pisteestä alkaen ratsastajan ja hevosen välinen side auttoi eteenpäin valtakuntia, sodankäyntiä ja muuttoliikkeitä. Jousiratsumiehet muotoilivat uudestaan käytetyt taistelutavat pitkin Aasiaa. Matkustaminen pitkiä matkoja maitse tuli mahdolliseksi. Jopa maanviljely muuttui hevosen vetämän auran ansiosta. Polttomoottorin saapumiseen saakka hevoset olivat ihmiskunnan nopein keino kulkea maan halki.

Ja se kaikki riippui pienestä DNA:n pätkästä, joka taivutti selkärankaa ja pidensi jalkoja sallien meidän nousta hevosen selkään.

Tietoturvapäivitysten saaminen vuoden lisäajaksi Windows 10:lle vaatii vielä rekisteröitymisen Microsoftin salaperäiseen ohjelmaan pikapikaa [päivitetty]

Päivitys:

Microsoftin Windows 10 -käyttöjärjestelmän yleinen tukiaika on päättymässä 14. lokakuuta 2025. Se ei näköjään aivan viimeisimmän tiedon mukaan kuitenkaan tarkoita tietoturvapäivitysten päättymistä. Nyt Microsoft on ilmoittanut luopuvansa Euroopan talousalueella myös aiemmin julkistamastaan edellytyksestä ilmaisten tietoturvapäivitysten saamiseksi.

Kiitoksia kuluttajien oikeuksia ajavan Euroconsumersin painostukselle.

Windows 10 -tietokoneen liittäminen Extended Security Updates (ESU) -ohjelmaan onnistuu asetuksista. Käytössä pitää olla vähintään Windows 10:n 22H2-versio.

Mutta aivan viimeisimmän tiedon mukaan Microsoft on sittemmin kuitenkin Euroconsumersille aikaisemmin lähettämäänsä kirjelmää korjannut sillä tiedolla, että ESU-paketin käyttö vaatii joka tapauksessa käyttäjältään Microsoft-tilin.

Alla alkuperäinen tekstini:

Aikaisin alkuvuonna oli tullut tieto, että Microsoft-yhtiö antaa Windows 10 -käyttöjärjestelmänsä käyttäjille sittenkin vuoden lisäaikaa käyttää sitä täysillä tietoturvapäivityksillä varustettuna ilman eri maksua. Suomalaisille(kin) käyttäjille on olemassa sellainen vaihtoehto, että ihmisen tulee ottaa käyttöön Microsoftin pilvipalvelu OneDrive. Näin Microsoft saa lisää käyttäjiä omistamalleen pilvipalvelulle, mutta uusia ominaisuuksia Windows 10 -käyttöjärjestelmään ei enää tule vuoden 2025 lokakuun 14. päivästä alkaen. Eli jos on käytössä Windows 10:n käyttäjillä OneDrive, niin sinne pitää sitten pistää varmuuskopiot omista tiedoista. Tosin Microsoftin antama ilmaistila pilvipalvelussaan voi tulla äkkiä täyteen, sillä tallennustilaa on vain viiden gigatavun verran, mikä on nykyaikana melko vähän. Mutta äkkiäkös sitä ihminen kaivaa kuvettaan ja maksaa yhtiölle rahaa.

Myöhemmin eli ihan viime tingassa on saatu sitten tieto, että kyseisen ylimääräisen vuoden kestävän tietoturvapäivitystuen saa ihminen vain, mikäli hän on rekisteröitynyt Microsoftin Laajennetut tietoturvapäivitykset (Extended Security Updates, ESU) -ohjelmaan. Tosin edes Suomen Ylellä ei ollut vielä 24.9.2025 tietoa siitä, että milloin ihmiset Suomessa pääsevät ohjelmaan rekisteröitymään. Täytyy nyt minun(kin) todeta, että Mikkisofta on jättänyt homman toooodella viime tinkaan. Ehkä tarkoitus on ollut saada myytyä Windows 11 wanhoille käyttäjille puolipakolla.

Ja täytyy vielä huomauttaa, että ei kannata ohjelmasta myöhästyä, mikäli haluaa ylimääräisen vuoden ajan saada ilmaiseksi Windows kymppiinsä Microsoftilta järjestelmän tietoturvapäivitykset. Ohjelmaan tulee saada siirryttyä viimeistään lokakuun 13. päivänä tänä vuonna 2025. Tätä myöhemmin se ei enää ole mahdollista.

Ja vuoden kuluttua, eli vuoden 2026 lokakuussa, joka tapauksessa päättyy Microsoftin ilmainen tietoturvapäivitystuki Windows 10:n käyttäjille, lopullisesti. Siitä pitäen ei käyttöjärjestelmään tule enää tietoturvapäivityksiä, eli se muuttuu ennen pitkää rei'ikkääksi, eli siitä tulee "matopurkki", eli yksilön tietoturva tulee olemaan mennyttä. Ei ainakaan kannata Windows 10:ssä sitten hoidella enää pankkiasioita.

Täytyy sanoa, että onneksi ongelma ei koske minua. Olen käyttänyt kotitietokoneideni käyttöjärjestelmänä Linuxia 2000-luvun ensimmäiseltä vuosikymmeneltä alkaen. Olen silti joutunut auttamaan useita tuttujani nyt Windows 10:n suhteen ja vuosien varrella yleensä Windowsin kanssa.

Tärkein syy Windowsin nuivintaani ja Linuxin käyttöön on ollut vapauden arvostaminen. En halua olla sidoksissa suuryhtiöön, joka määrää alusta loppuun, mitä sen käyttöjärjestelmässä on ja pitää olla. Linuxhan on hajautettu projekti. (Lisäksi minusta on kiva, että Linuxin laittoi aikoinaan alkuun suomalainen tietojenkäsittelytieteen opiskelija Linus Torvalds.)

Jos saan sanoa hiukan tuhmasti, niin Microsoft hoitaa Windowsinsa kuten Neuvostoliiton kommunistinen puolue ja kansallissosialistisen Saksan hallitseva puolue Saksan kansallissosialistinen työväenpuolue (anteeksi redundanssi): määrätään kaikki ylhäältä alaspäin.

Microsoft on myöskin käyttänyt vuosien varrella runsaasti kyynärpäitään kilpailun tukahduttamiseksi. Linuxilla toisaalta on ollut ongelma, joka kuuluu myös sen parhaisiin piirteisiin: on olemassa runsaasti erilaisia Linuxin levitysversioita, ja jo pelkästään tästä syystä Linux-käyttöjärjestelmä vaatii käyttäjältään enemmän "oppineisuutta" kuin Microsoftin Windows, jonka eri versiot eroavat toisistaan vain vähäisen.

Linuxin ohella on toki olemassa muitakin avoimeen lähdekoodiin perustuvia käyttöjärjestelmiä. Tärkeimpänä niistä pitää varmaankin mainita vapaat BSD-käyttöjärjestelmät, mutta niiden voi keskimäärin sanoa sopivan huonommin aloittelijoille kuin eräiden suhteellisen suosittujen Linuxin levitysversioiden.

Uneni sivistyneestä oluiden käytöstä

Näin jokin aika sitten seuraavanlaista unta:

Olin ostanut joukon erilaisia hyviä oluita. Minulla oli niitä sikäli varsin riittävästi, että halusin lahjoittaa eräälle kaverilleni kaksi niistä nautittavakseen.

Minulle tuli kyllä mieleen sellainenkin jossain vaiheessa, että vieläkin oluita oli sen verran paljon, ettei minun varmaankaan kannata nauttia yhdellä istumalla kaikkia. Sellaisesta kun seuraisi suuri humala ja vielä suurempi – eli pitkäaikaisempi – krapula.

Unessa oli vielä sellainenkin jännä yksityiskohta, että siinä oli jokin muka minulle läheinen hyvälaatuinen kapakka, joka salli sen, että sen asiakkaat juovat omia juomiaan.

Vuodesta 1995 alkaen olen harrastanut erilaisten oluiden maistelemista. Aikamääre johtuu siitä, että sen vuoden alusta Suomi oli kuulunut Euroopan yhteisöön, joka oli nykyisen Euroopan unionin edeltäjä. Oluiden vapaakauppa laajentui liitoksen myötä huomattavasti maassamme.

Erilaisten oluiden maisteleminen on ollut taloudellisesti suhteellisen kallista minulle ottaen huomioon sen, että olen hampuusi. Eikä se aina ollut pysynyt järkevissä rajoissakaan alkoholi-poliittisesti. Vuoden 2019 jälkeen en ole kuitenkaan varsinaisesti ryypännyt. Lääkärin määräyksestä ja siksikin, että inhoan krapulaa. Kuluvan vuoden 2025 kesällä onnistuin siitä huolimatta hankkimaan itselleni ensimmäisen kerran hyvin pitkään aikaan useita päiviä kestävän krapulatilan.

Se kävi näin: Oli erinäisiä sattumuksia tai sosiaalisia tapahtumia, joiden yhteydessä tuli aina ihan pikkaisen otettua. Tiistaina otin ihan pikkaisen. Keskiviikkonakin otin ihan pikkaisen. Torstaina menin kavereideni kanssa istumaan ravintola Salille. Se on meillä eräänlainen perinne, jonka tapaamme tehdä noin kerran kuukaudessa. Koska minulla oli "putki" jo alkanut, olisi minulle ollut terveellistä nauttia Salilla käydessä alkoholiton juoma, mutta otin ihan tavallisen hyvän ja kalliihkon alkoholipitoisen oluen. Ei oikeasti ole ollut tavatonta sellainen, että istuisin Salilla alkoholiton juoma kourassani, joten olisin voinut hyvin "syyllistyä" sellaiseen nytkin. Aina ei tule ajateltua asioita kunnolla. Perjantaina lähdin mökille. Samana iltana nautin alkoholia ihan pikkaisen. Lauantaina nautin edelleen mökillä ollessani alkoholia ihan pikkaisen. Sunnuntaina tulin takaisin kotitanhuvilleni. Seuraavan viikon perjantaina ennen kuin päivä vaihtui keskiyöksi tajusin, mistä viimeksi kuluneiden päivien huono olotilani oli johtunut. Tässä vaiheessa krapulani oli jo hellittämässä, ja ilmeisesti aivonikin toimivat paremmin.

"Nuhteeton natsi Kuussa"

Johanna Sinisalo on kirjoittanut kirjan Iron Sky - Renaten tarina. Se on romaani naisesta, joka kasvaa nuhteettomaksi natsiksi salaisessa kuulinnakkeessa.

Kaikkihan tietävät hienon suomalaisen elokuvan Iron Sky. Ja jos eivät tiedä, niin minä kiroan heidät! Mutta haluaisin kuitenkin nyt kiinnittää huomiota romaanin kuvaukseen sisältyvään mainintaan "nuhteettomasta natsista". On tietenkin jokaisen oma asia, kuinka käsittää sana nuhteeton, mutta voi hyvin kuvitella, että Saksan kansallissosialistiseen työväenpuolueeseen (1920-1945) on aikoinaan kuulunut sellaisia ihmisiä, jotka ovat olleet puolueen johdon, eli Adolf Hitlerin kannalta, riittävän "nuhteettomia".

Minun kannaltani taas yksi varmimmista nuhteettomista natseista on ollut juutalaisten pelastajana tunnettu Oskar Schindler (1908-1974 jKr.). Tämä oli syntynyt Itävalta-Unkarin kaksoismonarkiassa. Ensimmäisen maailmansodan lopulla hänen synnyinmaansa lakkautui, ja hän joutui toteamaan asuvansa uudessa maassa, tshekkien ja slovakkien muodostamassa Tshekkoslovakiassa.

Tshekkoslovakia ei ottanut huomioon maan etniseen saksalaiseen vähemmistöön kuuluvien ihmisten kulttuurisia vähemmistöoikeuksia. Tämä oli varmaankin tärkein syy sille, että hän liittyi lopulta kansallissosialistisen Saksan hallitsevan puolueen tshekkoslovakialaiseen sisarpuolueeseen. Koska hänen isänmaalliset tunteensa kohdistuivat kansallissosialistiseen Saksaan, hän vakoili sen hyväksi asuinmaansa sotilaskuljetuksia. Hänen tällä tavoin hankkimiaan tietoja ei kuitenkaan lopulta tarvittu, koska Yhdistynyt kuningaskunta ja Ranska päättivät syntyneen sodan uhan vuoksi painostaa Tshekkoslovakian luopumaan sudeettialueista, joilla maan saksankielinen vähemmistö enimmäkseen asui.

Sudeettialueilla kuitenkin olivat sattuneet sijaitsemaan myös merkittävät rajalinnoitukset, jotka olisivat olleet suuri apu puolustajalle, jos Saksa olisi hyökännyt Tshekkoslovakiaan. Koska sotilaallinen vastarinta olisi ollut uudessa tilanteessa hyödytöntä, maa antautui Saksalle laukaustakaan ampumatta.

Myöhemmin Saksa ja Neuvostoliitto hyökkäsivät Puolaan. Yhdistynyt kuningaskunta ja Ranska julistivat sodan nyt toiselle hyökkääjävaltioista, eli Saksalle, mutta eivät Neuvostoliitolle.

Joka tapauksessa Saksa ja Neuvostoliitto järjestivät sodan lopuksi Brest-Litovskissa yhteisen voitonparaatin, eikä mikään niitä siinä estänyt. Samalla ne lakkauttivat Puolan olemassaolon kansakuntana.

Schindler siirtyi nyt katsastamaan tilaisuuksia, mitä uusi valloitettu entinen Puolan alue voisi tarjota yritteliäälle miehelle. Hän perusti tehtaan Krakovan kylkeen. Sen työntekijöiksi hän sai juutalaisorjia läheiseltä leiriltä.

Oskar Schindler piti rintapielessään suurikokoista natsihakaristiä. Mies varmaankin kannatti Saksan kansallissosialistisen työväenpuolueen aatteen yleisiä linjoja, mutta hän, kuten monet muutkin saksalaiset, ei ollut ottanut huomioon sitä, että Hitler rikoskumppaneineen voisi oikeasti viedä aatteensa sen loogiseen päätepisteeseen saakka.

Kun Schindler näki, mitä juutalaisten olemassaololle oli käymässä, hän päätti pitää huolen siitä, että mahdollisimman monet hänen työläisistään selviäisivät hengissä sodan loppuun saakka.

Tehtaanjohdon kannalta se oli kyllä muutenkin välttämätöntä, että hän seurusteli sujuvasti kansallissosialististen virkamiesten kanssa. Mainitsemani lähileirin raaka SS-komendantti piti häntä ystävänään.

Schindler piti juutalaistensa puolia, missä pystyi. Tämä vaati myös varoja, sillä hän joutui lahjomaan kansallissosialistisia virkailijoita. Ja mitä pitemmälle sota eteni, sen enemmän hän joutui kaivamaan kuvettaan lahjusten antamista varten.

Kerran hänen juutalaisensa oli jopa kärrätty Auschwitzin tuhoamisleirille, mutta hän onnistui järjestämään nämä sieltä hengissä takaisin.

Sodan päätyttyä länsivaltojen tahtotilan vuoksi Puolan kansakunta perustettiin uudelleen, mutta se joutui vuosikymmenien ajaksi toisen hyökkääjävaltioista, Neuvostoliiton, alaisuuteen. 

Ja Schindler muutti Amerikkaan. Hän epäonnistui siellä yrittäjänä. Tämä voi johtua siitä, että hän joutui siellä maksamaan työläisilleen palkkaa.

Mutta hänen juutalaisensa – Schindlerjuden – muistivat hänet koko lopun elämänsä.

Minusta pahinta Schindlerissä oli se, että hän petti Puolassa vaimoaan minkä ehti. Jotkut toiset taas voisivat olla sitä mieltä, että pahinta miehessä oli se, että hän oli nationalisti.

Nationalismissa eli kansallismielisyydessä on kysymys aatteesta, joka painottaa etnisyyden oikeuksia korottaa itsensä kansakunnaksi ja viljellä omaa kulttuuriaan ja puolustaa etujaan. Alkujaan liberaalit ovat keksineet sen.

Nationalismia voi olla olemassa monenlaista. Minun mielestäni liberaalihko nationalismi on tai voi olla myönteinen yhteiskunnallinen voima ja kiihkonationalismi vähemmän myönteinen yhteiskunnallinen voima. Itse hyväksyn kansalaisten ihmiskasvoisen nationalismin ilmaisut.

Mielestäni Hitler edusti nationalistina täydellistä ääripäätä. Edes fasistit eivät päässeet kovin lähelle sitä. Hitleriin verrattuna myös kansallissosialisti Oskar Schindler loppujen lopuksi tuli asemoituneeksi jonkin verran lähemmäksi nationalismin liberaalia päätyä.

Tietysti Schindleriä voisi arvostella vielä siitäkin, että hän kannatti demokratiaa vastustavaa ja vieläpä totalitarismia kannattavaa puoluetta. Mutta täytyy muistaa, että tuohon aikaan demokratia ja varsinkin yleinen ja yhtäläinen äänioikeus olivat varsin uusi asia Euroopassa. Ja sekin tärkeä yksityiskohta on muistettava, että ensimmäisen maailmansodan päättyessä Itä-Eurooppaan ja Aasiankin puolelle oli syntynyt maailman ensimmäinen totalitaristisesti hallittu maa, joka oli neuvosto-Venäjä, joka vuonna 1922 muutti nimensä Neuvostoliitoksi. Totalitarismin logiikan kanssa on hyvin yhteensopivaa se, että maan nimessä oli sana "neuvosto", joka oli alun perin tarkoittanut Venäjällä ruohonjuuritason työläisten ja maatyöläisten neuvostoja, jotka jonkin aikaa kilpailivat poliittisesta vallasta nk. väliaikaisen hallituksen kanssa vuonna 1917, aina siihen asti, kun loppuvuonna kommunistinen puolue kaappasi hallitusvallan maassa itselleen. Tämän jälkeen kilpailevat poliittiset puolueet kiellettiin yksi toisensa jälkeen, ja neuvostotkin sulautettiin epäitsenäisiksi osiksi uuteen puolue-valtio-koneistoon.

On jotenkin kuvaavaa, että Neuvostoliitosta tuli myöhemmin kansallissosialistisen Saksan järjestyksessä kolmas liittolainen fasistisen Italian ja sotilas-valtio Japanin jälkeen. Neuvostoliiton ensimmäinen liittolainen taas oli ollut Mongolia. Natsi-Saksa pääsi listalla kuitenkin kakkoseksi.

...1980-luvulla olin lukenut Thomas Keneallyn kirjan Schindlerin lista. Vasta vuosia myöhemmin aiheesta joku teki aiheesta sitten vielä elokuvan.

PS. Ja minun tulee lukea ennemmin tai myöhemmin tuo Johanna Sinisalon romaani Iron Sky - Renaten tarina.

Saksanpaimenkoiran tieteellinen nimi

Saksanpaimenkoiran latinankielinen tieteellinen nimi on näemmä Canis pastoralis Theodiscus. Sana "theodiscus" on ilmeisesti latinalaistettu muoto eräiden länsigermaanisten kielimuotojen sanalle, joka on suomeksi "rahvaan" tai "kansankielinen". Ei olisi arvannut.

Olin vetänyt hatustani arvauksen, että nimi voisi olla canis pastor germanicus.

Kansainväliseksi apukieleksi kehitetyn interlinguan kielellä nimi taas näkyy olevan pastor german.

...Ensimmäisen kerran elämässäni minulla on ollut erinomainen suhde saksanpaimenkoiraan vuoden 2019 kesästä alkaen, jolloin eräs ystäväni hankki mustan saksanpaimenkoiranartun, jolle antoi nimeksi Gimma. Olen tuntenut hänet pennusta alkaen.

Jos olisi todellinen Muumimaailma

Olisi kiva, jos Muumimaailma olisi oikeasti olemassa. "Maailman pahimmalta haisevat eläimet." Muumeilla ei nimittäin ole kehossaan persereikää, kuten Kim Jong-unilla, vaan he paskantavat ihonsa läpi.

sine ilvsiones

Wanhastaan minun tunnuslauseisiini on kuulunut englanninkielinen ilmaisu "a line has been drawn against the darkness". Se on suomeksi: "linja on vedetty pimeyttä vastaan". Se on peräisin Baabeli-televisio-ohjelmasta (linkin takaiselta sivulta lue kohta 4).

Olen ilmaisun kääntänyt aikoinaan esperanton kielellekin: linio estas strekita kontraŭ la mallumeco.

Olen keksinyt itselleni kuitenkin äskettäin uuden tunnuslauseen: ilman harhaluuloja/illuusioita / harhaluuloitta/illuusioitta.

Kehittämälläni jossain määrin latinaan perustuvalla kielellä latine nove (=uusi latina) kirjoitettuna tuo kuulostaa mielestäni hieman paremmalta, tai ainakin iskevämmältä:

sine ilvsiones