Juutalaisen uskonnon suhde kuolemanjälkeiseen elämään

Olen saanut sen käsityksen, että juutalaiseen uskontoon kuuluu periaatteessa usko kuolemanjälkeiseen elämään, mutta he eivät meuhkaa siitä, koska keskittyvät tämänpuoleiseen.

Kaaoksen ja mielipuolisuuden voimat maailmassa, suhtaudu

Olen joskus ilmaissut näissä blogeissani (esim. 10.10.2023), että minulle on tärkeää taistella maailmassa vallitsevia kaaoksen ja mielipuolisuuden voimia vastaan ja että lopullinen päämäärä elämässä on järjestäytynyt, sivistynyt yhteiskunta.

Haluaisin esittää nyt lopulta ylläolevaan varauksen: minulle on tärkeää taistella maailmassa vallitsevia kaaoksen ja mielipuolisuuden voimia vastaan, mikäli niitä vastaan on ylipäätään mahdollista taistella.

Suomen ylikulutuspäivä on tänään 6.4.2025

Suomen ylikulutuspäivä on tänään sunnuntaina 6.4.2025. Mä olisin tänään ylikuluttanut mielelläni, mutta en valitettavasti jaksanut lähteä kauppaan ostamaan lisää tarpeita. Jos joku olisi hakenut lenkille, niin olisin voinut samalla käydä.

Thunderbird-sähköpostiohjelmasta tulee näköjään myös sähköpostipalvelu

Englanninkielisellä Linuxiac-sivustolla on juuri ilmestynyt otsikolla Thunderbird Launches Open Source Services to Rival Gmail and Office365 artikkeli, jonka mukana putosi omalta kannaltani mukava uutispommi.

Saatteeksi hieman triviaa, joka saattaa monille olla jo tuttua asiaa: Mozilla Foundation on säätiö ja yleishyödyllinen yhteisö, joka on perustettu tukemaan avoimen lähdekoodin Mozilla-hankkeen kehitystä. Järjestö päättää, mihin suuntaan ohjelmiston kehitystä viedään, huolehtii tekijänoikeuksista ja hoitaa markkinoinnin. Säätiöllä on tytäryhtiö Mozilla Corporation, joka työllistää ohjelmistokehittäjiä ja koordinoi Firefox- ja Thunderbird-ohjelmien kehitystä.

Mozilla on siinäkin hyvä taho, että se on pyrkinyt kaiken aikaa huolehtimaan käyttäjien yksityisyydestä ja tietosuojasta.

Olen itse varsin pitkän aikaa käyttänyt tietokoneillani Mozillan Firefox-internet-selainta että Thunderbird-sähköpostiohjelmaa. Myöskin olen älykännyköissäni käyttänyt Firefoxia.

Olen myös ollut sitä mieltä, että maailma tarvitsee kilpailua. Lähes koko maailma käyttää tällä hetkellä Chromium-selaimeen perustuvaa Google Chrome -selainta tai jotain muuta samaan "moottoriin" perustuvaa. Chromium-pohjaiset selaimet käyttävät WebKit-johdanteista Blink-selainmoottoria, jos ketään kiinnostaa.

Google ei Chrome-selaintaan ole valmentanut pitämään huolta käyttäjien yksityisyydestä. Koska yhtiö elää (nykyään supermassiivisista) mainostuloista, sen täytyy tietää mahdollisimman paljon selaimensa käyttäjistä ja muistakin internetin käyttäjistä. Siksi yhtiö on heittänyt kapuloita kuluttajien rattaisiin esim. pyrkimällä estämään mainostenestolisäosien käytön selaimessaan.

Selaimen pohjana oleva Chromium-selain on periaatteessa parempi kuin varsinainen Chrome, mutta Google johtaa senkin kehitystyötä. Ja sitä paitsi Windowsin käyttäjät joutuvat näkemään hiukan enemmän vaivaa päästäkseen käyttämään Chromiumia kuin Linuxin käyttäjät, joille Chromium on paketoitu valmiiksi (muiden tahojen kuin Googlen tekemänä).

Tätä nykyä myös Microsoftin Edge-selain perustuu Chromiumiin. Ja jopa wanha kunnon toisinajatteleva norjalaistaustainen Opera-selain.

Applen valmistamissa tietokonelaitteissa taas oletusselaimena on Safari, joka ei kylläkään perustu Chromiumiin.

Muuten on sitten vain Firefox Gecko-"moottoreineen" ja jokunen siihen perustuva selain, joilla on melko pieni markkinaosuus tätä nykyä johtuen melko lailla siitä, että Microsoft on voimaperäisesti tyrkyttänyt Windows-käyttäjille Edgeä, ja Googlen hallinnoimassa mobiilikäyttöjärjestelmässä Androidissakin oletusselain on tavannut olla Google Chrome, samoin kuin yhtiön lanseeraamissa Chromebook-kannettavissa, joissa Chrome on itse asiassa koko käyttöliittymän ydin.

Itse olen käyttänyt Firefoxissani elämää parantavia lisäosia, sellaisia kuin uBlock Origin -mainostenestin ja DuckDuckGo Privacy Essentials -yksityisyydensuojain.

Tämän pitkän esipuheen jälkeen voinkin puhua siitä uutispommista. Thunderbird-sähköpostiohjelman tekijäjoukko on nyt herännyt siihen, että sovelluksen oheen kannattaisi rakentaa kokonainen ekosysteemi, joka koostuisi erilaisista internetin käyttäjien tarvitsemista sovelluksista ja palveluista.

Thunderbirdin tuotejohtaja ("Managing Director of Product") Ryan Sipes selittää asiaa toteamalla, että Thunderbird menettää käyttäjiä joka päivä rikkaille ekosysteemeille, jotka ovat sekä sovelluksia että palveluita, sellaisille kuin Googlen Gmail ja Microsoftin Office365. Näissä ekosysteemeissä on kuluttajien kannalta sellainen ongelma, että niitä on vaikeampi saada toimimaan yhteistyössä kolmannen osapuolen sovellusten kanssa. Palvelukokonaisuuden vaihtaminen toiseen on voitu tehdä vaikeaksi käyttäjille. Käyttäjien kannalta on toisaalta mukavaa se, että noiden omia sovelluksia ja palveluita voi käyttää sujuvasti ja vaivattomasti niiden ekosysteemin sisällä.

Thunderbirdin porukan tarkoituksena on siis rakentaa yhtä hyvä käyttäjien palvelukokonaisuus muuten kuin noilla suurilla ja mahtavilla paitsi että tämä tulisi olemaan vapautta kunnioittava vaihtoehtoinen ekosysteemi, joka olisi vieläpä sataprosenttisesti avointa lähdekoodia, kaikille niille, jotka sellaista haluaisivat.

Thunderbird-sähköpostiohjelmasta oli vuonna 2024 julkaistu Android-versio. Ja nyt siellä ollaan siis ryhdytty rakentamaan Thundermail-nimistä sähköpostipalvelua. Siitä on tarkoitus saada aikaiseksi Gmailin ja Outlookin kaltainen kunnollinen palvelu mutta sillä tärkeällä erolla, että palvelu kunnioittaisi käyttäjien vapautta ja yksityisyyttä.

Thundermail poikkeaa kuitenkin Googlen ja Microsoftin tarjonnasta jokusella merkittävällä tavalla. Paitsi että se on määrä tarjota avoimen lähdekoodin tuotteena, niin se ei myöskään sisällä ensinkään mainoksia. Sisältöjä ei liioin tulla käyttämään tekoälyn kouluttamiseen.

Tekoäly palvelukokonaisuuteen kuitenkin tulee, mutta sitä ei tulla mitenkään tyrkyttämään käyttäjille. Sen käyttö tulee olemaan vapaaehtoista. Tekoälysovelluksen nimi tulee olemaan ilmeisesti Thunderbird Assist. Niin, ja keinoälyllekään ei anneta mahdollisuutta toimia palvelun käyttäjien yksityisyyttä vastaan. Mozilla on kyllä aikaisemminkin ollut tässä hyvä.

Assist tekee temppunsa käyttäjien omalla tietokoneella, varsinkin jos laite on tarpeeksi tehokas. Nuhapumppuisempien tietokoneitten käyttäjät voivat halutessaan käyttää NVIDIAn rakentamaa ratkaisua, jonka avulla pilvilaskenta pysyy yksityisenä.

Osaksi palvelua on tarkoitus myös  rakentaa suurten tiedostojen lähettämiseen tarkoitettu Thunderbird Send -palvelu sekä palaverien järjestämiseen sopiva Thunderbird Appointment.

Mitä tulee Thundermail-sähköpostipalveluun, niin se tulee aluksi olemaan tavallisille käyttäjille maksullinen. Kaista, tallennustila ja ylläpitoresurssit kun eivät tule halvalla. Projektin rakentamiseen osallistuvat pääsevät kuitenkin nyt mukaan ilmaiseksi.

Myöhemmin Thundermailista voidaan kuitenkin julkaista ilmaisia versioita, joissa kuitenkin on jollakin lailla rajatut ominaisuudet. Esim. omille sähköpostiviesteille tarkoitettu palvelintila voi olla pienempi kuin maksavilla asiakkailla.

Olen itse viime aikoina harkinnut syvähenkisempiä vaihtoehtoja Gmailille. Ja periaatteessa Thundermail-ekosysteemi voisi käydä maksullisenakin minulle. Tässä joutuu nyt kuitenkin jonkin aikaa odottelemaan ennen kuin pääsee tuota näkemään tai testaamaan.

Jos kyse olisi vain sähköpostipalvelusta, niin olisin voinut vaihtaa Riseup-sähköpostiin. Sitä ylläpitää jonkinlainen demokratiaradikaalien poppoo, ja palvelun logo näyttää jonkinlaiselta anarkosyndikalistien punamustalta tähdeltä.

Minulle tulee siitä mieleen, että minunlaiseni radikaalin ne voisivat heittää halutessaan pois palvelusta. Toisaalta yksi wanha kaverini on käyttänyt tuota jo vuosia, ja hän on ammatiltaan vartija.

Liber fasces?

Minusta olisi kauhean kivaa, jos olisi olemassa (ei-kaupallinen) sosiaalisen median yhteisöpalvelu nimeltään liber fasces.

Pupuleijonan löytäminen on vaikeaa

Pupuleijonaa on vaikea löytää käyttäjiensä yksityisyyttä kunnioittavilla hakukoneilla.

Lumikki muthafucker

Eilen huhtikuun ensimmäisenä päivänä olin saanut tietää, että ensi Jeesuksen vuonna 2026 julkaistuu jälleen Lumikki ja seitsemän kääpiötä -elokuva. Tällä kertaa pääosassa on Samuel L. Jackson (s. 1948).

"Teaser"-"trailer" elokuvasta, mitä se onkaan suomeksi, etukäteisotos tai jotain, löytyy Youtubesta. Lumikki muthafucker.

Eilen olin saanut myös tietooni uutisartikkelista, että Linux-käyttöjärjestelmän eri levitysversioiden valmistajat ovat saaneet sovittua yhteisestä asennuspakettiformaatista, mutta tämä uutinen ei ollut kannaltani yhtä mielenkiintoinen kuin edellinen, koska tunnen aihetta sen verran hyvin. Elokuva-asioissa sen sijaan en ole ennestään läheskään mestari.

Neekerilandia-uni

Minun on ollut viime aikoina vaikea saada kirjoitetuksi muistiin näkemiäni unia, koska en enää kovin hyvin ole muistanut niitä. Mutta viime yönä "haaviini" tarttui tällainen:

Minun piti mennä kauppaan ostamaan jotain ilmeisesti yhteistä mökkireissua varten. Ostoskoriini tarttui erilaisia lihapaketteja. Kulmani kohosivat kuullessani niiden yhteishinnan, mutta ajattelin, että voin minä nyt tällä kertaa maksaa tällaiset omasta pussistani.

Siinä oli sitten kolme ulkomaalaistaustaisen näköistä miespuolista kaupan henkilökunnan jäsentä kassalla. Oma maksukorttini oli jostain syystä hyvin vääntyneen oloinen. Pelkäsin, ettei se toimisi. Se kuitenkin näytti toimivan, mutta myyjät eivät saaneet itse asiaa suoritettua loppuun saakka. Päätin jättää homman sitten suosiolla siihen ja lähdin menemään, ilman ostoksia.

Menin kotiini tai jonnekin. Mutta sitten sain päähäni, että kyllä minun sittenkin pitää palata kauppaan, koska sopivaa ruokatavaraa pitää saada hankittua.

Ajattelin käyttää erästä oikotietä. Oli talvi. Lumiminosten keskellä kulki hirvittävän suuri joukko ulkomaalaistaustaisen näköisiä ihmisiä suurin piirtein jonomaisessa muodostelmassa paikasta A paikkaan B jonkinlaisella polulla. Päättelin nyt, että minun on vaikea tuon ihmispaljouden ollessa edessä päästä mihinkään suuntaan täällä.

Päätin sitten mennä kauppaan pitempää reittiä, eli minun piti marssia ensin lähimmälle tielle.

Jostain syystä matkalla sinne kohtasin leveän ojantapaisen, jonka pinta näytti epäilyttävältä. Yritin loikata sen yli mutta upposin ojaan, joka oli täynnä kylmää vettä, jossa paljon jäätä. Pelkäsin uppoavani kokonaan pinnan alle. Minusta näytti siltä, että minun olisi erittäin vaikea päästä ojasta pois. Yritin huutaa apua. Alkanutta kuolemanpelkoa lievitti se, että tiesin lopun tulevan sitten ainakin nopeasti, jos hukkuisin sinne.

"Achtung: wir sprechen jetzt nur Deutsch!"

"Achtung: wir sprechen jetzt nur Deutsch!"

Näin oli kuulunut Varustelekan sähköpostiteitse minulle saapuneen propagandakirjeen otsikko. Varusteleka on retkeily- ja asevoimien tms. vaatteita, varusteita ja kapineita myyvä suomalainen kauppaliike.

Kirjeen alussa luki näin:

Deutschland, wir kommen!

Kuten me kaikki tiedetään, saksa on se oikea ja originaali rakkaudenkieli, joten päätettiin ottaa se myös Varustelekan viralliseksi kieleksi tästä päivästä alkaen. Wir Kommen!

Noch ist nicht alles fertig, aber nach und nach wird unser gesamter Online-Shop nur noch Deutsch sprechen. Wenn dein Deutsch noch nicht so gut geht, dann gibt es ja immer Google Translate!

Tuon alla oli sitten linkkinappi, jossa luki suuraakkosilla MEHR ERFAHREN.

Ja sitä seurasi sitten erinäisten Varustelekan tuotteiden esittely saksan kielellä.

Niiden jälkeen otsikon "Was ist Finnish Brutality?" alla ennen videoselityslinkkiä VIDEO ANSCHAUEN luki seuraavanlainen kuvaus aiheesta:

Kälte, Brutalität, Leid, Freunde, Sauna, Kameradschaft – das ist Finnish Brutality. Erfahre, worum es eigentlich geht!

Ja sitten siinä oli mainos aiheesta Marschiere mit uns im April ja sen vieressä mainos valokuvataiteilija Johanna Kareenin näyttelystä ERINNERN SIE SICH – das Land liegt ihnen am Herzen.

Lähellä sähköpostiviestin alareunaa oli seuraavanlainen mainos:

Spezielles Angebot an Stammkunden: 20 % Rabatt von Varusteleka’s Socken 

Im April bekommen unsere Stammkunden 20 % Rabatt auf alle unsere eigenen Socken, auch die Multi-Packs! Gute Socken sind besonders wichtig im Marschieren, also investiere jetzt in richtig gute Socken.

Das Angebot ist bis zum 14. April gültig. Du musst in deinem Stammkundenkonto eingeloggt sein und den Code SOCKMY20 im Checkout benutzen.

Ja tuon alla oli sitten mainoslinkki JETZT KAUFEN.

Mainospostin sellaisenaan saa näkymään parhaiten WWW-selaimessa tässä osoitteessa. En kuitenkaan tiedä, kuinka pitkään sivu tulee tuolla näkymään.

PS. Minusta Varusteleka on mainostajana ollut suhteellisen rehellinen ja raikas. Tai siltä minusta on ainakin tuntunut. Ja huolimatta siitä, että kerran sen joku isopomo oli julkisesti vittuillut lafkan asiakkaille siinä on aina jotain omanlaistaan.

Yhdysvaltalainen pimaintiaani Ira Hayes merijalkaväestä

Ira Hayes (1923–1955) oli yhdysvaltalainen Arizonan osavaltiossa sijaitsevasta Gila-joen reservaatista kotoisin oleva pimaintiaani, joka vuoden 1942 elokuussa värväytyi Yhdysvaltain merijalkaväen reserviin. Peruskoulutuksen jälkeen mies liittyi vapaaehtoisena merijalkaväen laskuvarjojoukkoihin.

Hayes taisteli niin Bougainvillen kuin Iwo Jiman kampanjoissa Tyynen valtameren sodassa.

Hän oli yksi niistä sotilaista, kun taistelut Iwo Jimalla eivät olleet vielä lakanneet vuoden 1945 melko alussa, jotka määrättiin viemään Yhdysvaltain lippu sammuneen tulivuoren Suribachin kraaterin luo ja pystyttämään se sinne.

Hän ei ollut mukana pystyttämässä lippua. Komentoketjussa ylempänä oleva sotilas katsoi kuitenkin, että koska lippu ei näkynyt kunnolla alavalle maalle, tarvitaan suurempi lippu, ja niin Ira Hayes oli mukana nostamassa sitä versiota pystyyn.

Pystytyksestä otettiin ikoniseksi muodostunut valokuva. Myös ensimmäisestä pystytyksestä oli otettu valokuva.

Kaksi pystyttämisessä mukana ollutta muuta sotilasta kaatui jonkin ajan kuluttua.

Ira Hayes vietiin sitten Yhdysvaltoihin mainostamaan sotaobligaatioita. 

Mies kuitenkin kärsi traumaperäisestä stressihäiriöstä ja suistui sodan päätyttyä alkoholismiin.

Vuonna 1954 marraskuun 10. päivänä hän osallistui merijalkaväen järjestämään viralliseen lipun pystytyksen Iwo Jimalla muistotilaisuuteen.

Vain vähän myöhemmin, 23. ja 24. päivän välisen yön jälkeen, ryypättyään varsin raskaalla kädellä, hän kuoli kylmettymiseen ja alkoholimyrkytykseen.

Vuonna 1961 valmistui Delbert Mannin (1920-1927) ohjaama mustavalkoinen elokuva The Outsider, jonka keskushenkilö Ira Hayes on. Miestä esitti elokuvassa Tony Curtis (1925-2010).

Ainakin toistaiseksi elokuva on nähtävissä Youtube-palvelussa. Elokuva on kestoltaan tunnin ja 44 minuuttia. Suomenkielistä tekstitystä ei Youtube-versiosta löydy, ja englanninkielinenkin on automaattisesti luotu, joten se ei ole kauhean laadukas.

Omat esikuvani

Osallistuin jokin aika sitten erään ohjelmoidun ryhmän toimintaan. Sillä kertaa aiheena oli esikuvat.

Keksin heti kolme minulle tärkeää esikuvaa. Mutta ne sattuivat olemaan kaikki fiktiivisiä henkilöitä. Nämä kolme olivat ja ovat seuraavat:

1. John Sheridan, yksi supermassiivisen Babylon 5 -avaruusaseman sotilaskuvernööreistä. Sheridan kannattaa oikeusvaltiota ja demokraattista prosessia ja vastustaa totalitarismia. Ja tottelemaan tottuneena sotilaana hän joutuu sitten miettimään, että mitä kohtaan hänen pitää lopulta olla uskollinen ja kuuliainen. Sheridaniin jotenkin liittyen voit niin halutessasi käydä lukemassa blogimerkintäni Vuosi 2024 alkaa kohta olla mennyt, jonka kohdassa 4 (neljä) selostan ko. tieteissarjasta jotakin oleellista.
2. Christopher Foyle, englantilainen poliisipäällystöön kuuluva keski-ikään ehtinyt miesoletettu henkilö toisen maailmansodan aikaisessa Yhdistyneen kuningaskunnan etelärannikolla sijaitsevassa Hastingsin kaupungissa. Leski. Onkohan hänen poliisiarvonsa ylikomisario? Ja tv-sarja on Foylen sota. Foyle on joutunut lähettämään poikansa sotaan, ja sinne hän haluaisi itsekin, mutta taitava poliisi halutaan pitää kotirintamalla poliisivoimia johtamassa. Monet haluavat ottaa taloudellisen hyödyn sodan tuomasta vaikeasta tilanteesta, ja Foylen työsarkana ovat usein kiskonnat ja mustan pörssin keinottelut samoin kuin murhat. Hän on valmis panemaan itsensä alttiiksi sotilas- ja tiedusteluviranomaisten vihalle kaivaessaan esille totuutta. Maavoimat on lainannut hänelle autonkuljettajaksi naisoletetun Samantha Stewartin, ja tämän lisäksi hänen tärkeänä apulaisenaan toimii jalkaan haavoittunut ja sitä kautta sotatoimikelvottomaksi joutunut rikosylikonstaapeli Paul Milner. Christopher Foyle ei myöskään ole rasisti. Yhdysvaltalaisten sotilaitten maahantulo tuo hänen työhönsä omat haasteensa. Foyle on poliisistatuksestaan huolimatta sopivan inhimillinen kansalaisten palvelija. Jos minun pitäisi jotain kritiikkiä häntä kohtaan esittää, niin se on se, että mies näyttää kannattavan kuolemantuomiota. Mutta toisaalta poliisina hän joutuu noudattamaan toimessaan lakia, eikä hän edes voisi yksinään tehdä mitään kuolemantuomion poistamisen hyväksi, vaikka haluaisi.
       Niin, ja sodan jälkeen Foyle pestautuu tiedusteluviranomaiseksi. Tämä osa sarjaa oli minusta vähemmän kiinnostava ja mukava.
       Näin myöhemmin henkilöhahmoon liittyvän unen, jossa olin itse Foyle.
3. Patrick Jane, mentalisti. Mentalisti-tv-sarjan nimiosahenkilö. Jane oli julkisesti eli televisiossa mennyt vittuilemaan rankasti väärälle ja hyvin älykkäälle, runsaasti resursseja omaavalle ja kierolle rikolliselle. Tämä mies, josta käytetään nimitystä Red John, tappoi sitten hänen perheensä. Aikaisemmin Patrick Jane oli elänyt jonkinlaista erinomaisen taitavan huijarin elämää. Nyt kun hänen entinen normaali elämänsä on tuhoutunut, hän päättää omistaa elämänsä perheensä murhaajan saattamiseksi oikeuden eteen; toki toinen ja todellinen vaihtoehto on tämän tappaminen omin käsin. Niinpä hän onnistuu ujuttautumaan Kalifornian osavaltionpoliisin CBI:n (=California Bureau of Investigation) palkattomaksi konsultiksi. Samalla kun hän yrittää löytää Red Johnin, hän tulee auttaneeksi lainvalvontaviranomaisia myös muiden rikosten selvittelyssä, ja yleensä melko suurella onnistumisprosentilla. Jane on erinomainen tuki CBI:n tutkimuksissa erinomaisen havaintokykynsä ja ihmistuntemuksensa perusteella.
       Sarjassa muuten tavattoman monen jakson nimessä on tavalla toisella adjektiivi punainen.
       Olen itse tavannut arvostaa taikureita ja mentalisteja siitä syystä, että he ovat erinomaisia paljastamaan huijareita.

Vähän aikaa mietittyäni sinä päivänä keksin kyllä oikeankin elämän henkilön, jota voisin pitää esikuvanani. Tämä henkilö on Eduard Bernstein (1850-1932), saksalainen marxilainen teoreetikko ja poliitikko, josta tuli selkeän älynsä ja viileän järjenkäyttönsä ansiosta marxilaisuuden reformistisen suuntauksen perustaja. Toinen marxilaisen työväenliikkeen alkuperäisistä perustajista, Karl Marx (1818-1883), oli halunnut kääntää filosofi Friedrich Hegelin (1779-1831) idealistisen filosofian ylösalaisin, jotta se saataisiin jaloilleen eli perustumaan havaittaviin tosiasioihin. Minun mielestäni Bernstein taas on se, joka sai marxilaisuuden laskeutumaan pilvistä ja seisomaan tosiasioiden vankalla perustalla.

Vuonna 2017 toisessa blogissani julkaisemastani blogimerkinnästä Bernsteinilainen sosialidemokratia – ei utopismia voi halutessaan käydä katsastamassa, mitä olen aikaisemmin sanonut Bernsteinin teeseistä.

Bernsteinin vuonna 1899 ilmestynyt teos Sosialismin edellytykset ja sosialidemokratian tehtävät on näyttänyt suuntaa maailmalle. Asiaa toki auttoi sosialidemokratiasta irrottautuvan ja väkivaltaiseen vallankumoukseen uskovan kommunismin syntyminen ensimmäisen maailmansodan lopulta alkaen, mutta joka tapauksessa viimeksi kuluneiden sadan vuoden aikana sosialidemokraattisen aatteen sisältö alkoi yhä enemmän olla sitä, mitä Bernstein oli esittänyt kirjassaan.

Historia on myös osoittanut, että sosialidemokraattinen yhteiskuntamalli sanan laajassa merkityksessä tuottaa eniten hyvinvointia kansalaisille.

Myöhemmin olin keksinyt myös kaksi varsin pontevaa hyvää ehdokasta esikuvikseni: Spartacuksen ja Jeesus Nasaretilaisen.

Spartacus (k. 71 eKr.) on se traakialainen orjagladiaattori, joka onnistui saamaan aikaan pahiten Rooman valtakunnan olemassaoloa uhanneen orjakapinan. Kun hän oli tovereineen keittiöstä hankkimillaan välineillä taistellut tiensä ulos Capuan gladiaattorikoulusta, hän vetäytyi tovereineen, joihin oli liittynyt lisää vapautta janoavia karanneita orjia, ennen pitkää Vesuvius-vuorelle. Roomalaiset eivät pitäneet orjakapinallisia minään oikeana uhkana vaan pikemminkin vain poliisitoimet osakseen ansaitsevana tapauksena. Ja niinpä he lähettivät Spartacuksen joukkiota vastaan ensin vain tavallisista kansalaisista koostuvan miliisiyksikön. Jota armeijaa johtava Gaius Claudius Glaber oli siinä määrin ylimielinen ja varma omasta sotilaallisesta ylivoimastaan orjiin nähden, että hän tukittuaan näiltä pääsyn pois Vesuviukselta hän jätti linnoittamatta leirinsä. Mutta orjat valmistivatkin köynnöksistä välineitä, joiden avulla he laskeutuivat vuoren toiselta puolelta alas. Ja sitten vyöryttivät tehokkaasti roomalaiset asevelvolliset. Tämän jälkeen Glaberista ei kuultu enää mitään. Hän oli joko kuollut taistelussa taikka maineensa menetettyään menettänyt myöskin mahdollisuuden jatkoon virkauralla (cursus honorum).

Tämän jälkeen Spartacus ja kumppanit onnistuivat lyömään vielä useita heitä vastaan lähetettyjä roomalaisia armeijoita, mukaan lukien Rooman korkeimpien viranhaltijoiden konsuleiden johtamat armeijat. Rooman rikkain mies ja suuri kusipää, Marcus Licinius Crassus onnistui lopulta lyömään entisten orjien armeijan, mutta se vaati erittäin paljon oman pätäkän pistämistä tiskiin ja hirvittävän määrän legioonalaisia varustamista ja kouluttamista. Yhden kerran hän sotakampanjan aikana joutui jopa turvautumaan wanhaan ja jo osittain unohtuneeseen perinteeseen, hirvittävään decimatioon kurin parantamiseksi joukoissaan. Onneksi hän sitten kuoli vuosikymmeniä myöhemmin lähdettyään omin luvin sotimaan Parthiaa vastaan. Mutta sääli tavallisia sotaretkeen osallistuneita legioonalaisia, joista myöskin lähes kaikki kuolivat.

Ei sinänsä liity enempää Spartacukseen, mutta vasta äskettäin olen julkaissut blogimerkinnän Crassula-rahapuun latinankielisen nimen ja Marcus Crassuksen henkilön välisestä todennäköisestä suhteesta.

Nämä kaksi miestä ovat tietty esikuvina hiukan hankalia. Tämä johtuu siitä, että kummastakin on jäänyt jälkimaailmalle vain vähän todellista tietoa.

Jeesus Nasaretilainen on minusta eri asia kuin Jeesus Kristus. Jälkimmäinen on normikristityillä uskonnollisen uskon kohde.

Uskon, että Jeesus Kristus -hahmo perustuu kuitenkin tietyiltä osin todelliseen historialliseen henkilöön. Hänen henkilöönsä on kuitenkin liitetty runsaasti legendanomaista ainesta sen jälkeen, kun häntä jumaloivat ihmiset tekivät hänestä paitsi maailman messiaan niin lopulta vielä Jumalan ainoan pojan.

Luultavasti kaikki evankeliumeihin sisällytetyt kertomukset miehen lapsuudesta ovat ei-aitoperäisiä.

Minusta näyttää siltä kuin Jeesus olisi kuitenkin ollut juutalainen rabbi, joka olisi kerännyt ympärilleen oppilasjoukon, johon poikkeuksellisesti sen ajan juutalaisen kulttuurin kannalta kuului myös naisoletettuja.

Ennen julkista toimintaansa Jeesus lienee toiminut keskiluokkaisessa rakentajan ammatissa, jonka hän oli oppinut isältään Joosefilta, joka näyttää kuolleen ennen poikansa ryhtymistä aktivistirabbiksi.

Jeesuksen opetuksen mukaan Jumalan valtakunta oli lähellä. Hän myös Vuori- tai Kenttäsaarnassaan veti eettiset vaatimukset aivan tappiin, jotta kuulijat lopulta ymmärtäisivät, ettei kukaan kykene pelastamaan itseään omilla Jumalasta irrallisilla voimavaroillaan ja mahdollisuuksillaan. "Mikä on ihmiselle mahdotonta, se on Jumalalle mahdollista", Jeesus on Uuden testamentin mukaan todennut.

Jeesus oli ideologisesti lähellä farisealaisten "puoluetta" johon kuuluvat pyrkivät tekemään juutalaisen lain noudattamisesta vähemmän kuormittavaa tavallisille juutalaisille. Hän kuitenkin saattoi arvostella lainopettajia tekopyhyydestä ja kovuudesta, mikä toi hänelle vihamiehiä.

Juutalaisten pääsiäisjuhlan aikana, jolloin uskonnollinen loiskiehunta tapasi olla korkeimmillaan, eräiden juutalaisten johtomiesten lähettämä aseistettu miesjoukko nouti Jeesuksen oikeudenkäyntiin, joka pidettiin yöllä. Monet johtohenkilöistä olivat pelänneet, että Jeesuksen puhe itsestään messiaana saisi roomalaiset vallanpitäjät hermostumaan. Ja Rooma sitten mittavilla sotilaallisilla voimavaroillaan aiheuttaisi runsaasti henkilömenetyksiä rauhanomaisille juutalaisille.

Uuden testamentin mukaan Jeesus oli kieltänyt tilanteessa itsensä puolustamisen miekalla, ja tämä on minusta myönteistä.

Juudean roomalainen praefectus, sotilasviranomainen nimeltä Pontius Pilatus, lopulta tuomitsi Jeesuksen kuolemaan ristillä. Koska Jeesus ei ollut Rooman kansalainen, hänelle ei suotu helppoa kuolemaa hänen kaulansa katkaisemisella miekalla. Ristiinnaulitseminen oli mahdollisimman kiduttava tapa kuolla. Roomalaiset lienevät oppineet rangaitsemisinstituution karthagolaisilta, ja Karthago oli alun perin ollut ollut foinikialaisten siirtokunta. Foinikialaiset taas lienevät omaksuneet tavan persialaisilta.

Jotenkin kummasti historiallisen Jeesuksen tunteneet ihmiset sitten kuitenkin myöhemmin saivat päähänsä, että Jeesus oli kyllä kuollut ristille naulattuna mutta sitten herännyt henkiin. Ja noussut Jumalan oikealle puolelle. Ja lähettänyt myöhemmin Jumalan Pyhän hengen oppilailleen.

On kuvaavaa, ettei Jeesus tarinan mukaan jäänyt useammaksi kuukaudeksi saatikka vuodeksi henkiinheräämisensä jälkeen hengailemaan Maan päälle.

Minusta neljästä Uuden testamentin evankeliumista Markuksen evankeliumi on söpöin, koska se näyttää kirjoitetun sillä mielellä, että kaiken pitää mennä siinä oikein, juuri siten kuin oli oikeasti tapahtunut. Vanhimmista evankeliumin käsikirjoitusversioista muuten puuttuu tarina Jeesuksen ylösnousemuksesta. Ja Markuksen evankeliumi onkin vanhin evankeliumeista.

Evankeliumit toki kertovat Jeesuksesta vain sellaista, mitä tietyllä tavalla uskonnollisesti virittyneet kirjoittajat ovat katsoneet tärkeäksi tai ei ainakaan kovin epäoleelliseksi. Mutta minun on vaikea uskoa, että ensimmäiset kristityt olisivat keksineet koko hahmon.

Evankeliumien kirjoittajat ovat kuulemma kirjoittaessaan niitä käyttäneet hyväkseen wanhoja Jeesuksen puheiden kokoelmia.

Ja joka tapauksessa minulle on täysin selvä asia, ettei historiallinen Jeesus Nasaretilainen olisi halunnut perustaa uutta uskontoa. Hän oli juutalainen ja vain juutalainen siitä huolimatta, että hän saattoi suhtautua tavanomaista myötämielisemmin pakanoihin eli ei-juutalaisiin, sekä naissukupuolen edustajiin.

Jeesus-uskonnollisuudessa minua ärsyttää varmaankin eniten kuitenkin se, että Jeesuksen tuominen osaksi Jumalaa antropomorfisoi Jeesus-uskovaisten jumalakuvaa. Juutalaisuudessa taas, myöskin silloin Jeesuksen aikana, on taas kielletty tekemästä kuvaa Jumalasta, koska sellaisen palvominen katsotaan epäjumalanpalvelukseksi.

Mitä taas tulee Spartacukseen, niin myös hänestä me tiedämme varsin vähän. Minusta se on varsin ikävää. Mutta hän on kuitenkin selvästi historiallinen henkilö eikä ole ollut kenenkään uskonnollisen uskon kohde. Spartacus kuoli taistelukentällä muuten noin sata vuotta ennen kuin historiallinen Jeesus Nasaretilainen ristiinnaulittiin.

Mutta Jussi Halla-ahosta (s. 1971) ainakin voi sanoa, että hän on todellinen henkilö, vaikka onkin joidenkin ihmisten kannalta ärsyttävä.

Crassula-rahapuu, ja Marcus Crassus (115/114-53 eKr.)

Tänä Jeesuksen vuonna 2025 tammi- ja helmikuun ajan yhdistykseni oli joutunut olemaan talouskurimuksen vuoksi osittain suljettuna. Viimeksi kuluneina vuosina minulla oli jo ennen koronapandemian aikoja vähentynyt matkusteleminen lähipaikkakunnilla julkisen liikenteen avulla. Yhdistykseni "sulun" aikana oli jouduttu kuitenkin keksimään yhtä sun toista tekemistä välttääksemme suuremman elämän tylsyyden, joten ulotuin maantieteellisesti tavanomaista laajemmalle.

Ja koska liikemäärä ja koska Newtonin ensimmäinen laki sanoo, että ellei kappaleeseen vaikuta mitään voimia, se säilyttää liiketilansa eli pysyy paikallaan tai liikkuu vakionopeudella pitkin suoraa viivaa, tuli ulotettua itsensä yhdistykseni väen kanssa tänään Talvipuutarhaan, joka sijaitsee maamme pääkaupungissa, joka on Helsinki.

Järjestötyöntekijä Terhin kanssa kävelin kotini läheisestä paikallisesta toimipisteestä pysäkille, jonne omia teitään saapuivat kaksi muuta paikallisessa paikassa kävijää. Lisäksi yksi tällainen saapui omia teitään kohteeseen.

Bussin jätettyä meidät Mannerheikintien luokse jouduimme jonkin aikaa kävelemään.

Loppupäässä meidät otti vastaan voimakas tuoksu. Ensin pelkäsin upeassa ruumiissani heräävän allergiaoireiden, mutta kyseessä oli väärä hälytys.

Itäpuoleisen yhdistykseni toimipisteen väestönosan oli paikalle johdattanut järjestötyöntekijä Katariina. Hänen kanssaan ehdin jossain välissä lievästi käsitellä erästä pitkäaikaiseksi venynyttä kieliprojektiani.

Siellä sitten kasvihuoneissa ihmettelimme kasveja, joita oli kovin monen monituisia. En ollut ennen tiennyt, että on olemassa söpöjä kaktuksia. Osa väestöstä piirsi kasveja paperille.

Saimme nautittavaksemme kahvia ja teetä, joista olimme maksaneet etukäteen. "Oman" toimipisteeni keittiöhenkilöt olivat loihtineet minulle mukaan otettavaksi retkelle sämpylän, joka oli oiva. Kotoa olin ottanut mukaani yhden banaanin.

Rahapuun tieteellisessä eli latinankielisessä nimessä on sana crassula. Esitin paikan päällä sellaisen hypoteesin, että kasvi on saanut nimensä (silloisen) Rooman valtakunnan rikkaimman miehen Marcus Licinius Crassuksen (115/114-53 eKr.) mukaan. Crassus oli mies, joka oli Sullan (138-78 eKr.) diktatuurin aikana rikastunut kiinteistökeinottelulla. Lisäksi hän sai hankittua paljon omaisuutta myös sillä, että hän oli perustanut Roomaan yksityisen palokunnan, joka sammutti palon aina silloin, kun talon omistaja oli maksanut hänelle siitä. Muutoin ei. Rooman valtakunnan ensimmäinen keisari Octavianus/Augustus (63 eKr. - 14 jKr., virassa 27 eKr. - 14 jKr.) kuitenkin perusti ensimmäisen julkisen palokunnan Rooman kaupunkiin monta vuosikymmentä myöhemmin.

Crassus tunnetaan ennen kaikkea siitä, että hän oli se tyyppi, joka sai lopulta likvidoitua vuosina 73-71 eKr. Italiassa riehuneen erittäin vaarallisen orjakapinan. Orjakapinallisten tärkein johtaja oli ollut Spartacus-niminen traakialainen mies, jonka on arveltu saaneen hankittua sotilasalan ammattitaitoa Rooman legioonien ei-kansalaisista koostetuissa auxilia- eli apujoukoissa. Yleisesti oletetaan, että jonkin isomman rikkeen, esim. sotilaskarkuruuden, vuoksi, Spartacus oli joutunut orjana Capuaan gladiaattorikouluun. Sieltä hän oli sydämistyneinä gladiaattorikoulun toimihenkilöiden harjoittaman huonon kohtelun vuoksi tovereidensa kanssa keittiöstä viemiensä välineiden avulla taistellut tiensä vapauteen vuonna 73 eKr.

Ja sen jälkeen hän oli orjakapinallisineen voittanut useita roomalaisia armeijoita, mukaan lukien Rooman korkeimpien viranhaltijoiden konsulien johtamat armeijat.

Lopulta kuitenkin orjakapinallisten kukistaminen annettiin yhden miehen käsiin. Tämä oli Crassus. Hän omalla kustannuksellaan varusti ja koulutti 40.000 legioonalaista. Hän myöskin joutui palauttamaan kerran kuria joukkoihinsa osan legioonalaisista osoittaman pelkuruuden takia. Tämä tapahtui decimation avulla, eli osastosta valittiin arvalla kymmenesosa legioonalaisista, ja sitten...

Ennen Rooman senaatin ja kansan voittoon pääsemistä kului paljon aikaa, mutta viimeisessä taistelussaan orjakapinallisarmeijan kuri ilmeisesti löystyi siten, että soturit alkoivat hyökkäillä omia aikojaan. Se oli tuhoon tuomittu strategia asiallisesti johdettuja, kurinalaisia ja koulutettuja Rooman legioonia ja niiden kilpirivistöjä vastaan. Espanjasta roomalaista kapinallista Sertoriusta (n. 125-72 eKr.) kukistamassa ollut Gnaeus Pompeius Magnus (106-48 eKr.) ehti parahiksi paikalle Italian eteläosaan, jossa hän löi Crassuksen armeijalta karkuun päässeen pienemmän osan orjakapinallisia. Henkiin jääneitä vihollistaistelijoita ristiinnaulittiin loppuselvittelyssä runsain mitoin Via Appian varrelle. Crassusta otti lujasti päähän se, että hän sai urotyöstään palkinnoksi ainoastaan vähäisemmän kunnianosoituksen ovation, kun taas Pompeius sai Sertoriuksen sissien toiminnan lopettamisesta triumfin (lat. triumphus), riemusaaton. Aikaisemmin ei roomalaisten kukistamisesta Rooma ollut palkinnut ketään triumfilla. Toisaalta orjien vähättely oli vapailla Rooman kansalaisilla verissä. Tämä koski myös ennenkokemattoman vaaralliseen orjakapinallisarmeijaan kuuluneita taistelijoita.

Myöhemmin Crassus teki kuitenkin Pompeiuksen ja Gaius Julius Caesarin (100-44 eKr.) kanssa poliittisen liiton, jolla he jakoivat oleellisen poliittisen vallan keskenään Roomassa. Liitto vaati pystyssä pysyäkseen Caesarilta runsaasti vaivannäköä. Jos ketään kiinnostaa, niin Caesar oli muuten toiminut sotilastribuunina orjakapinan päättämistä varten perustetussa Crassuksen armeijassa.

Minua henkilökohtaisesti miellyttää se, että paljon myöhemmin Crassus sai surmansa, kun hän oli lähtenyt omin lupinensa sotimaan Parthian valtakuntaa vastaan. Tämän jälkeen Pompeiuksesta ja Caesarista tuli toistensa kilpailijoita ja vihamiehiä. Kun Caesar päätti olla tottelematta Rooman senaattia olemalla luopumatta alaisuudessaan olleiden legioonien johdosta hänelle annetussa provinssissa, kun hänen virkakautensa alkoi olla lopuillaan, hän johdatti vuoden 49 eKr. alussa yhden ainoan mutta kokeneen ja kouliintuneen määräysvallassaan olleista legioonista Rubikon-joen yli. Kahdelle muulle, paljon kauempana sijainneelle legioonalleen hän oli lähettänyt määräyksen seurata perässä. Senaatilla ja Pompeiuksella ei ollut aluksi asettaa Caesarille uskollisia veteraaneja vastaan luotettavaa ja tarpeeksi suurikokoista armeijaa, joten alkanut sisällissota jatkui aluksi Adrianmeren toisella puolella.

Palaan nyt lopuksi siihen rahapuuhun. Jos kasvin tieteellinen nimi crassula tulee todella Marcus Licinius Crassuksesta, niin sana tarkoittaa pikku-Crassusta. Sanatarkasti sana tarkoittaisi pikkulihavaa, mutta en pidä uskottavana sitä, että tuonnäköisen kasvin nimitys johtuisi tällaisesta luonnehdinnasta.

...Kävelin Terhin kanssa kaksistaan lopuksi sitten Mannerheikintielle. Yksi länsipuolelaisista oli lähtenyt menemään omia teitään ja kaksi muuta olivat jääneet viimeisen aukiolotunnin ajaksi kasvihuoneisiin piirtämään kuvia. Kävelyä tuli nyt melko paljon, koska liikennejärjestelyt alueella olivat kuin suoraan hemmetistä.

Euroopan unionia ja sen jäsenmaita varten halutaan kehittää "oma" Linuxin levitysversio

Vasta olin maaliskuun alkupuolella nk. lippulaivablogissani saanut julkaistua blogimerkinnän otsikolla Miksi yhdysvaltalaiset eivät osta eurooppalaisia käyttöjärjestelmiä vaan valittavat?, ja nyt sitten iski tajuntaani seuraavanlainen tuore uutinen:

Euroopan unionin piirissä (lähde 1, lähde 2) on näköjään keksitty, että voitaisiin kehittää yhteinen eurooppalainen Linuxin levitysversio. Sanoin "piirissä", koska hanke ei ole lähtenyt minkään EU:n elimen aloitteesta eikä se siten ole vielä myöskään virallisesti Unionin tukema.

Mutta pitää minun nyt tuoda asiaa esille hivenen verran. Tästä voi tulla jotain kiinnostavaa tai jopa innostavaa.

Linux-käyttöjärjestelmä, ja varsinkin sen ydin eli kerneli, on alkujaan suomalainen keksintö. Sen perustana olevan ideologian mukaan käyttäjillä on oikeus tutustua ohjelman lähdekoodiin, jolla se on kirjoitettu, ja muokata sitä omien tarpeidensa mukaisesti. Avoimen lähdekoodin periaatteisiin kuuluu myös vapaus käyttää ohjelmaa mihin tahansa tarkoitukseen ja kopioida ja levittää sekä alkuperäistä että muokattua versiota, kuten Wikipediassa sanotaan.

Tästä vapaudesta johtuu se, että ei ole olemassa yhtä ainoaa Linux-käyttöjärjestelmää, josta voitaisiin sanoa, että tämä tässä on Linux ja tämän saat, kun sen asennat. Sen sijaan puhutaan Linuxin levitysversioista. Lyhyemmin voidaan puhua myös "jakeluista" tai voidaan käyttää myös anglismia "distro", joka tulee englannin kielen ilmaisusta distribution.

Linux ei ole keskitetysti johdettu projekti. Sitä kehittää valtava määrä erilaisia ja eritaustaisia ihmisiä, yrityksiä ja yhteisöjä. Linuxin alkuunpanija, suomalainen Linus Torvalds, on kuitenkin toiminut virallisen Linux-ytimen hoitajana arvovaltansa Linux-yhteisössä takia ja ansiosta.

Yksi Linuxin hyvistä puolista, ollen myöskin samalla sen huono puoli, on se, että Linuxin levitysversioita on varsin paljon erilaisia (linkki osoittaa Distrowatch-sivustolle, jolla esitellään noita melko paljon. Osan näistä takana on tavalla tai toisella jokin kaupallinen taho. Ja vain osa Linuxin levitysversioista on sellaisia, että ne ovat riittävän helppoja ja mukavia tavallisen ihmisen käyttää.

Linux on nykyään varsin yleinen ohjelmisto. Monet ihmiset eivät edes tiedä käyttävänsä sitä.

Itse olen pyrkinyt monen monituisia vuosia käyttämään omissa PC-tietokoneissani vain sellaisia Linuxin levitysversioita, joita voisin suositella myös vähemmän tietotekniikasta tietäville ihmisille. Monta vuotta valintani on ollut Linux Mint.

Ao. EU-väen tavoite "oman" Linuxin levitysversion kehittämisessä ja lanseeraamisessa on tukea eurooppalaista ohjelmistotuotantoa ja synnyttää eurooppalaisia innovaatioita. Ja toiseksi projektin tarkoituksena ei ole tuottaa mitään varsinaisesti uutta vaan sellainen uusi standardi Linux-käyttöjärjestelmälle, joka sopisi EU-maissa julkisen vallan toimijoiden ja yritysten käyttöön.

Kehittäjien mukaan maat voisivat lisätä käyttöjärjestelmään oman "kansallisen" osansa ja alueet voisivat lisätä omat parannuksensa, ynnä yksittäiset organisaatiot voisivat myöskin hienosäätää lisättyjä toiminnallisuuksia.

Voisin olettaa uudesta käyttöjärjestelmästä tulevan varsin sopiva myös erilaisten yhdistysten sekä EU-maiden tavallisten kansalaisten kannalta.

Uuden Linux-käyttöjärjestelmän nimeksi on tulossa ainakin tällä hetkellä EU OS. Lyhenne "OS" tulee englanninkielisestä ilmaisusta "operating system", joka on suomeksi käyttöjärjestelmä.

Mutta kuten ylle linkittämissäni englanninkielisissä artikkeleissa todetaan, niin kehittäjät olisivat voineet valita pohjaksi uudelle Linuxilleen jonkin muun kuin yhdysvaltalaislähtöisen Fedora Linuxin, esim. saksalaisperustaisen openSUSE:n.

Itse kannattaisin Debian Linuxia, joka on vankan konservatiivinen ja samalla erittäin vakaa vanha Linuxin Linuxin levitysversio, jota kehitetään ei-kaupalliselta pohjalta. Debian-projekti ei ole varsinaisesti eurooppalainen mutta sen kehitystyö tehdään sentään globaalisti.

Jos ketään kiinnostaa, että projektin kehittäjät ovat tällä hetkellä valinneet Linuxin levitysversionsa työpöytäympäristöksi KDE Plasman. Se on kyllä erinomainen, mutta Linuxissa käytettäväksi työpöytäympäristöksi raskaammanpuoleinen.

Nyt vain voi toivoa, että EU:lta alkaa tulla virallista tukea tälle projektille. Tällä hetkellä käyttöjärjestelmän nimi EU OS on jossain määrin harhaanjohtava, kun virallista tukea ei vielä ole.

Omalta kannaltani elämme kuitenkin jännän äärellä. Toivottavasti vuoden sisällä tai kuluttua kuullaan jotain uutta ja mukavaa aiheeseen liittyen.

(Jos tuosta tulee toimiva ja luvatun kaltainen käyttöjärjestelmä jokunen vuosi myöhemmin, saatan ruveta käyttämään sitä itsekin. Mutta vielä ei ole syytä ruveta myymään karhun nahkaa.)

Sateenkaarihenkinen blogimerkintä

– Jos kaksi ihmistä rakastaa toisiaan, niin Jumala tuskin piittaa, minkälainen kalusto heillä on.
– Asia riippuu tietenkin siitä, että millainen Jumala on kyseessä.

Ihmisen kielikyvylle on uusimman tiedon mukaan toinenkin välttämättömän geenimuodon edellytys

Aikaisemmin, siis monena viime vuotena, on pidetty FOXP2-geeniä erinomaisena ehdokkaana tärkeäksi tekijäksi, joka on mahdollistanut ihmisen puhekyvyn. Kyseessä on ilmeisesti yleisemminkin selkärankaisten kielialueiden kehityksen kannalta tärkeä geeni. Sen tuottama transkriptiotekijä ohjaa toisten geenien muodostamaa verkostoa, joka säätelee kurkunpään lihasten kehitystä ja toimintaa.

Ihmisellä vain on hiukan muista selkärankaisista eroava versio geenistä.

Ilmeisesti myös serkkulajillamme neandertalinihmisellä on ollut täsmälleen sama muoto geenistä, joten me olemme olleet siinäkin suhteessa serkkuja.

Tekniikan maailma -lehdessä oli aiheeseen liittyen äskettäin julkaistu mainio artikkeli otsikolla Puhutun kielen kehitys voi olla yhden aminohappomuutoksen ansiota, tutkimus esittää. Siinä sanotaan mm. näin uudesta geenilöydöstä, joka koodaa tiettyä valkuaisainetta:

NOVA1 löytyy miltei identtisenä monenlaisilta eliöiltä. Nykyihmisellä on kuitenkin täysin uniikki NOVA1-valkuaisaineen muoto. Siinä valkuaisaineen aminohappoketjun yksi osanen erottaa nykyihmisen muusta eliökunnasta ja jo hävinneistä sukulaislajeistaan. Muilla se osanen on isoleusiini-aminohappo, mutta nykyihmisen tapauksessa isoleusiinin tilalla on valiini-aminohappo.

 

Eli paljon puhuttu FOXP2-geeni ei olekaan ainoa erinomaisen tärkeä kieligeeni ihmisellä. Siteerauksessa mainittu versio geenistä NOVA1 serkkulajiltamme neandertalinihmiseltä kuitenkin puuttui, joten viimeaikaisista luuloista poiketen hänen kielikykynsä ei luultavasti sittenkään ollut yhtä hyvä kuin nykynykyihmisellä. Olemmekin siinä suhteessa yllättäen vain pikkuserkkuja.

 

Eli me olemme ilmeisesti tässä ainoassa suhteessa kuitenkin "luomakunnan kruunu", vaikka näin ei Raamatussa sanotakaan. Niin, sieltä ei tosiaan löydy edes ilmaisua "luomakunnan kruunu".

 

PS. Olin alun perin ajatellut julkaista tämän Mullokala seikkailee -blogissani siteeraus edellä, mutta olin sitten kuitenkin päättänyt, että aihe ansaitsee lievästi paremman käsittelyn minulta. Aiheeseen täysin liittymättä siteeraan alla vielä itse erästä melko äsken keksimääni lausumaa (syyttäkää vinoa peiliä, jos latinantaitoni ei ole täydellinen): 

 

cancer semper carcer est

 

Latinistit voisivat pitää rapujuhlat, mutta yksi osallistujista voisi ymmärrettyään kutsun väärin tuoda juhliin syöpää.

Uneni liittyen "ateistiseen kristinuskoon"

Johtuu varmaan minulle rakkaan yhdistykseni väliaikaisesta noin kaksi kuukautta kestävästä "sulusta", mutta viime aikoina minun ei ollut onnistunut nähdä ollenkaan sellaisia unia, joista olisin ollut halukas tai kyvyllinen kertomaan tässä blogissani.

Mutta lopulta se iski. Nimittäin näin lopulta – useita päiviä sitten – jotain, sellaista unta, että olin lähtenyt jonkin tuttuni kotoa tallustelemaan kotiini. Tajusin kesken kävelymatkan, että olin vahingossa jättänyt aina mukanani olevan reppuni tämän kotiin.

Rukoilin Jumalaa avukseni ja toivoin, että kyseinen tuttuni olisi ehtinyt kotiini asti pääsyyni mennessä tuoda reppuni kämpilleni. Tässä oli nyt jostain syystä sellainen oletus, että tutullani olisi ollut avain kotiini.

Ja miksen sitten unessa muka kyennyt soittamaan tutulleni?

Uni kuitenkin jatkui jotenkin siten, että minulle tuli mieleeni itselleni tärkeä saksalainen myöhemmin hitleriläisten kansallissosialistien tappama luterilainen Jumalaan uskova mutta omaperäinen teologi Dietrich Bonhoeffer (1906-1945), joka oli 1940-luvulla lausunut, että "meidän on elettävä niin kuin niiden, jotka selviävät elämästä ilman Jumalaa". "Jumala, joka on meidän kanssamme, on Jumala, joka meidät hylkää."

Ja että ihmisen on otettava vastuu omasta elämästään, sillä se on ainoa elämä, mikä hänellä on tai tulee olemaan.

Jotta tästä blogimerkinnästä tulee mahdollisimman syvällinen, niin minun tulee lopuksi siteerata viime vuoden 2024 loppupuolella Vartija-lehdessä julkaistua slovenialaista filosofia Slavoj Žižekiä (s. 1949) käsittelevää artikkelia, jossa lausutaan näin:

Žižekin mukaan Jeesuksen ristinkuolema vie pohjan pois siltä, että me voisimme luottaa Jumalaan. Kristinuskon viesti ei siis olekaan se, että meidän tulisi luottaa Jumalaan, vaan se, että Jumala luottaa meihin. Jumala jättää meidät oman itsemme varaan. Žižek esittää, ettei ole mitään Isä-Jumalaa, Poika-Jumalaa, vaan on pelkästään Pyhä Henki, joka on uskovien yhteisö. Sen tehtävänä on järjestää asiat kuntoon. Se on Jumalan lahja ihmisille. Seurakunta ei ole niinkään parantumattomasti sairaiden sairaala, vaan Jumalan hylkäämien ihmisten yhteisö, joka pelastaa itsensä ja antaa sen jäsenille voimaa kestää vaikeuksia.

Omasta mielestäni kyllä Pyhä henki on olemassa muutenkin, ja vähintäänkin hyvää tekevänä psykologisena ilmiönä mutta ei välttämättä metafysiikan mukaisena "henkenä".

PS. Yhdistykseni ryhtyy toimimaan jälleen mahdollisimman normaaliin tapaan tiistaina 4.3. tänä Jeesuksen vuonna 2025.

Etnonationalismi, Amerikan alkuperäisasukkaat ja Donald Trump

Ne ihmiset, jotkat eivät pidä Donald Trumpia Amerikan alkuperäisasukkaisiin kuuluvana, ovat usein samoja ihmisiä, jotka vastustavat etnonationalismia.

Homoseksuaalisuudesta, avioliitosta ja lisääntymisestä

Jos kaksi homoseksuaalia menee keskenään naimisiin, niin luonnonmenetelmällä ei liitosta voi syntyä lapsia.

Kuitenkin sellainen, että homoseksuaalit ja heteroseksuaalit menisivät keskenään naimisiin, tuottaisi runsaasti onnettomia avioliittoja.

Fasisteja vastaan

Kornia kyllä!

Nykyään, kun erityisesti älymystön jäsenet lähentyvät totalitaristista aatemaailmaa liberalismin valonkantajiksi naamioituen, niin on hyvä tietää tietokonepelistä, joka on vahvasti tällaista maailmankatsomusta vastaan.

Tämä mielessä onkin ehkä taas hyvä aika kerrata, miten toimia, jos sattuu löytämään kotoaan totalitarismi-infestaation. Ja mikä onkaan parempi peli opettajaksi, kuin vuonna 2008,5 julkaistu Sapötoori!

Ajankohtaisen sanomansa ohella Sapötoori loistaa edelleen todella iskevän ulkoasunsa ansiosta, ja on myös pahuksen hauska peli. Se nousi jo aikanaan kaikkien aikojen suosikkipelieni listalle avoimen maailman kohelluksesta puhuttaessa, eikä aika ole himmentänyt sen loistoa — vaikka monilla muilla tavoilla ajan hammas onkin puraissut sitä kunnolla.

Tiedättekö sen fiiliksen, kun peliä pelatessaan voi selvästi aistia, että on itse täysin samalla aallonpituudella kehitystiimin kanssa? Kun ei tarvitse koko ajan harmitella, että joo, tässä pelissä se ja tuo juttu ovat kivoja, mutta sitten mukaan tungetut ylimääräiset jutut vesittävät kokemusta? Sapötoori on minulle sellainen peli. Kehitystiimin idea on selvästi ollut aika simppeli: uskonnollinen totalitarismikin on perseestä, joten i

PS. Olin saanut virikkeen tämän tekemiseen tästä peliuutisesta. Mutta jouduin valtionsyyttäjänviraston pelosta jättämään parodisen matkimiseni kesken.

Mitä tehdä Windows 10 -tietokoneelle, kun sen käyttöjärjestelmä aloittaa happanemisen kuluvan vuoden 2025 lokakuussa

Microsoft-nimisen yhdysvaltalaisen suuryrityksen myymällä Windows-käyttöjärjestelmän versiolla 11, joka on jo jokusen vuoden olemassa ollut uusin tulokas Windows-käyttöjärjestelmäperheessä, on varsin tiukat järjestelmävaatimukset. Tämän vuoksi monilla ihmisillä, joilla on Windows 10 käyttöjärjestelmänä PC-tietokoneessaan, edessä on uuden tietokoneen hankkiminen noiden vaatimusten vuoksi, mikäli haluaa Windowsia edelleen tietokoneessaan käyttää.

Jossain välissä oli voinut käyttöjärjestelmän sisällä ilmaiseksi antaa sen päivittää itsensä versioon 11. Mutta se aika on ilmeisesti mennyt ohi. (Eikä tämä tietenkään ole ollut toimiva vaihtoehto kaikille, koska ne vaatimukset, ne tiukat vaatimukset.)

Windows 10 -käyttöjärjestelmä ei saa enää turvallisuuspäivityksiä kuluvan vuoden 2025 lokakuun jälkeen, joten se happanee sitten pikku hiljaa, tai huonolla tuurilla hyvin nopeasti, tietoturvattomaksi, koska käyttöjärjestelmä ei saa enää korjauksia löydettyihin ohjelmistohaavoittuvuuksiin.

Päivittämätöntä Windows 10 -käyttöjärjestelmää ei varsin todennäköisesti kannata käyttää ainakaan pankkiasiointiin tai muuhun parempaa tietoturvaa vaativaan lokakuun jälkeen. Muu netteily on kenties vielä jonkin aikaa riittävän tietoturvallista, mutta siitäkään ei ole tietenkään varmuutta.

Microsoft kuitenkin tarjoaa yksityiskäyttäjille maksullista jatkotukea tietoturvapäivityksille vuoden ajaksi happanemisen alkamisen jälkeen. Se maksaa 30 euroa.

Yrityskäyttäjät taas saavat maksullisia tietoturvapäivityksiä useamman vuoden ajaksi, mutta hinta on kovempi, ja se kohoaa joka vuosi.

Jossain lehdessä sanotaan viime vuoden 2024 lokakuussa ilmestyneessä artikkelissa, että on kuitenkin olemassa myös laillisia ja käyttökelpoisia keinoja Microsoftin tiukkoja ehtoja täyttämättömiin tietokoneisiin asentaa Windows 11. Ja tuossa linkittämässäni artikkelissa niistä puhutaankin.

Hyvä on tuon artikkelin otsikko: Älä anna Microsoftin pakottaa sinua tietokonekaupoille – Tee näin.

Lisäksi on kuitenkin olemassa jonkinlainen hyvähkö ja huokeahko tapa yksityiskäyttäjälle saada tietoturvapäivityksiä Windows 10:een senkin jälkeen, kun viralliset sellaiset Microsoft on lakkauttanut.

Kyse on ACROS Security -nimisen slovenialaisen yrityksen kehittämästä turvallisuuspäivitystuesta. Palvelu on nimeltään 0patch. Yritykselle on ilmeisesti kertynyt jo kokemusta Windowsin kymppiäkin aikaisempien versioiden turvallisuuspäivitysten teosta ja toimittamisesta lukuisiin tietokoneisiin.

Yritykseltä yksityiskäyttäjät saavat turvallisuuspäivityksiä pitemmän aikaa kuin he saisivat Microsoftilta.

0patch-ohjelmistokorjaukset eivät toimi täsmälleen samalla tavalla kuin Windowsin tavanomaiset turvallisuuspäivitykset. Ne sen sijaan toimivat tietokoneen muistissa saaden sen ohjelmistot toimimaan turvallisemmalla tavalla.

Tässä välissä voin kertoa, että yritys tarjoaa samaa  palvelua myös Microsoftin edelleen tukemille Windowsin versioille, eli myös Windows 11:lle.

0patch tosin ei korjaa kaikkia mahdollisia löydettyjä turvallisuusaukkoja vaan ainoastaan vaarallisimmat niistä.

ACROS Security lupaa, että asiakkaiden tietokoneiden Windows 10 saa heiltä turvallisuuspäivityksiä vähintään viiden vuoden ajan siitä, kun tämä Windows alkaa virallisesti happanemaan.

0patch-turvallisuuspäivitykset saa otettua halutessaan käyttöön ilmaiseksi, mutta silloin tulevat korjatuiksi pois ainoastaan nollapäivähaavoittuvuudet, eli sellaiset käyttöjärjestelmän haavoittuvuudet, joita rikolliset jo käyttävät hyväksi. Maksuton versio on tarkoitettu vain yksityisihmisille, voittoa tavoittelemattomille koulutusorganisaatioille sekä testaustarkoituksiin.

Yrityksen hinnaston mukaan Pro-nimisellä maksumallilla saa jo paljon enemmän korjauksia. Ne tosin koskevat varsin suureksi osaksi palvelinohjelmistoja, mutta toki mukana on yksityiskäyttäjienkin eloa parantavia asioita. Tämä maksaa 24,95 euroa vuodessa tietokonetta kohti, ja siihen päälle tulevat vielä verot.

Jos ketään enää kiinnostaa, niin Enterprise-versio 0patchista maksaa 34,95 vuodessa tietokonetta kohti, plus verot.

Sanon varmuuden vuoksi, että minulla ei ole mitään taloudellista eikä rahallista suhdetta ACROS Security -yritykseen. Kirjoitin tämän vain siksi, että tiedolle asiasta vaikuttaisi olevan melko suuri tarve.

En myöskään voi valitettavasti kovin tarkasti neuvoa tämän palvelun käyttöön ottamisessa ja varsinkaan käytössä, koska minun PC-tietokoneissani ei ole 20 vuoteen ollut käyttöjärjestelmänä mitään Windowsin versiota. Sen sijaan olen käyttänyt vain Linuxia. Kotikoneissani käyttämäni Linuxin levitysversio on Linux Mint. Tuttuja ja puolituttuja olen välillä silti autellut Windowsin kanssa siinä määrin, että siitä saatan jotain tajuta vielä nykyäänkin.

(Kännykässänikin on Android-niminen Linux-käyttöjärjestelmän versio. Tosin Androidia valvoo Google, joka ei ole käyttäjien yksityisyyden suurin ystävä liiketoimintamallinsa vuoksi, joten ei siitä sen enempää.)

Minulla ei ole 20 vuoteen ollut mitään ongelmia Windowsin takia.

Anteeksi leveily.

0patchin käyttöönotto omassa Windows-tietokoneessa vaatii jonkinlaista englannin kielen taitoa. Mutta voin tähän laittaa vielä jonkinlaisen oman suomennoksen yrityksen sivuilla olevasta selonteosta:

1. Kannattaa tutustua etukäteen palveluun käymällä läpi heidän sivujensa Apukeskuksen artikkeleita tai artikkelit.
2. Luo halutessasi ilmainen 0patch-käyttäjätili.
3. Asenna 0patchin palikka tietokoneeseesi tai tietokoneisiisi.
4. Katso kuinka 0patch toimii sovellustesi kanssa yhteen ja kerro mahdollisista kohtaamistasi ongelmista sähköpostiosoitteeseen support@0patch.com.
5. Maksa lisenssi tai lisenssejä (jos siltä tuntuu; paras tapa maksaa lisensseistä on tehdä se kuulemma oman käyttäjätilin kautta).
6. Vuoden 2025 lokakuussa muista pistää Windows 10 -käyttöjärjestelmään asentumaan viimeiset viralliset Microsoftin tietoturvapäivitykset (ilman niitä 0patch ei toimi.)
7. Anna 0patchin ottaa hallinta Windows 10:n tietoturvapäivityksistä.

Jos ihan pakko on, niin voin hoitaa kuntoon lähipiirini Windowseja lokakuussa tai vähän ennen sitä.

Mikä on Linux, vuoden 2025 versio

Linux on mm. käyttöjärjestelmän ydin. Sanalla tarkoitetaan yleisessä kielenkäytössä kuitenkin Linux-käyttöjärjestelmäperheeseen kuuluvia käyttöjärjestelmiä. Käyttöjärjestelmäperhe on saanut nimensä Linux-ytimen mukaan.

Linux-käyttöjärjestelmä, tai vähintäänkin sen ydin mutta useimmissa tapauksissa myös varsin moni sen sisältämä ohjelmistokomponentti, on vapaita ohjelmistoja. Avoimen lähdekoodin ohjelmistot tarkoittavat samaa asiaa.

Avoin lähdekoodi tarkoittaa Wikipedian mukaan ja ihan muutenkin ohjelmistojen tuottamis- ja kehitysmenetelmiä, jotka tarjoavat käyttäjälle mahdollisuuden tutustua ohjelman lähdekoodiin ja muokata sitä omien tarpeidensa mukaisesti. Avoimen lähdekoodin periaatteisiin kuuluu myös vapaus käyttää ohjelmaa mihin tahansa tarkoitukseen ja kopioida ja levittää sekä alkuperäistä että muokattua versiota.

Toki avoimen lähdekoodin lisenssejä on olemassa useita erilaisia. Linux-käyttöjärjestelmässä käytetään lisenssiä GNU General Public License, joka varsin hyvin takaa käyttäjien oikeudet. "GNU" lisenssin nimessä on muuten se poppoo ja projekti, jonka tarjoamien työkalujen ja sovellusten avulla suomalainen silloinen tietojenkäsittelytieteen opiskelija Linus Torvalds oli aikoinaan saanut Linux-käyttöjärjestelmänsä saatettua alkuun. Vielä tänä päivänäkin lähes jokainen Linuxin levitysversioista on GNU-järjestelmiä. Tiedän ainoastaan yhden sellaisen levitysversion, jossa ei käytetä ollenkaan GNU-projektin tuotoksia, ja se on melko tuore tapaus.

Minulle Linuxissa on tärkeää vapaus. En halua olla riippuvainen minkään yhden yhtiön hallitsemasta käyttöjärjestelmästä. Linux ja Linux-yhteisö ovat hajautettuja projekteja. Silti virallisen käyttöjärjestelmän ytimen hyväksymisestä on aina vastannut Torvalds, mutta tämä johtuu hänen nauttimastaan arvovallasta yhteisön keskuudessa. Kuka tahansa muu ihminen tai taho saa joka tapauksessa myöskin halutessaan kehittää oman versionsa Linux-ytimestä.

Linux-käyttöjärjestelmä on kotimainen keksintö, ja sen historiasta voit lukea esim. 11 vuotta sitten julkaisemastani blogimerkinnästä Mikä on Linux "hauki on kala" -menetelmällä. Jotkut asiat kirjoituksessa ovat kuitenkin vanhentuneita. Melko lailla kestävää siinä onkin kirjoittamani historiaosuus. Ja jotkin esille tuomani tekniset asiat.

Linux on nykyään varmaankin maailman yleisin käyttöjärjestelmä. Se on varsin käytetty paitsi palvelintietokoneissa ja supertietokoneissa niin myöskin sellaisissa ihmisille yleisemmin tutuissa laitteissa kuin älykännyköissä, taulutietokoneissa (nk. tabletit, jos lukija ei tunnista wanhaa nimitystä), televisioissa, kodinkoneissa, autojen komponenteissa. Mm.

Moni käyttää elämässään Linuxia, vaikka ei tiedä sitä tekevänsä.

Nykyajan yleisin älykännyköissä käytetty käyttöjärjestelmä on Android, joka on myös periaatteessa Linux. Googlehan ei ollut itse alun perin kehittänyt Androidia, vaan se osti sen yrityksen, joka sen oli kehittänyt. Se ei tosin ole syntiä.

Mutta siis koska sen kehittämistä ja arkkitehtuuria hallitsee Google, jonka liiketoimintamalliin ei varsinaisesti kuulu käyttäjien yksityisyyden suojeleminen, niin normaalin Linux-ideologian kannalta Android on ikään kuin rikottu Linux.

(Fairphonelta ja Murenalta saa nykyään kuitenkin älykännyköitä, joista Google on poistettu mutta joihin saa jälkikäteen halutessaan asennettua myös Googlen ohjelmistoja.

Alankomaalaisessa Fairphonessa on jo aikaisemmin tehty Android-käyttöjärjestelmään yksityisyyttä parantavia ominaisuuksia. Murenassa taas on poistettu Androidista Googlen haittaavat osat kokonaan. Murena taas perustuu muokattuun Androidiin nimeltä LineageOS.

Fairphonen versioita ainakin saa pienestä osasta suomalaisia kauppaliikkeitä, mutta sen saa ostettua suoraan valmistajaltakin.)

Itse olen käyttänyt noin 20 vuotta Linuxia PC-tietokoneissani. 20 vuotta sitten työpöytä-Linuxit saattoivat olla vielä raakileita. Nykyään tilanne on jo huomattavan paljon parempi.

Kun alempana puhun "Linuxista", niin tarkoitan tällaista käyttäjien PC-tietokoneissa käytettävää työpöytä-Linuxia.

Linux-käyttöjärjestelmä koostuu ohjelmistokomponenteista, jotka ovat periaatteessa Linuxin levitysversion tekijän vapaasti valittavissa. Tekijä voi olla yhteisö tai yritys. Harvinaisemmissa tapauksissa sellainen voi olla yhden ainoan ihmisen työtä. Linuxin normaalikäyttäjän ei luonnollisestikaan tarvitse itse rakentaa itselleen Linux-käyttöjärjestelmää (ellei nyt sitten välttämättä halua, koska on hardcore-ihminen ja omaa sopivan asiantuntemuksen), vaan on olemassa lukuisia tahoja, jotka tarjoavat itse kokoamaansa Linux-käyttöjärjestelmän versiota joko ilmaiseksi tai huokeaa maksua vastaan. Tällaista jonkin yhteisön tai yrityksen kokoamaa Linux-järjestelmää kutsutaan siis Linuxin levitysversioksi. Samasta asiasta puhutaan, jos puhutaan "jakelusta" tai jos käytetään anglismia "distro" (engl. Linux distribution tai lyhyemmin Linux distro).

Joku voi pitää mielenkiintoisena sitä, että Linuxin levitysversiot usein polveutuvat toisesta, tai useammastakin muusta, levitysversiosta.

Esim. yksi nykyään yleisimmin käytetyistä levitysversioista Ubuntu Linux ja sen rinnakkaisversiot perustuvat pitkälti Debian Linuxiin.

Itse käyttämäni levitysversio nimeltä Linux Mint taas perustuu Ubuntuun. Joka perustuu Debianiin.

Linuxin käyttö tulee luultavasti aina vaatimaan jonkin verran enemmän harrastuneisuutta kuin Windowsin käyttö jo pelkästään sen vuoksi, että erilaisia Linuxin levitysversioita ja käyttöliittymiä niihin on olemassa pilvin pimein. Yleensä aloittelijan kannattaa valita levitysversiokseen joku sellainen "Linux", joka on melko yleisesti käytetty tai sitten sellainen, jonka käytössä paikallinen nörtti voi antaa tukea. Windows-nörttejä löytyy ihmisten lähipiireistä yleensä enemmän kuin Linux-nörttejä. Netistä löytyy myöskin apua Linuxin käyttöä koskeviin ongelmiin, ja välillä myös suomeksi.

Linuxeissa on ollut iät ajat keskitetty ohjelmistojen asennusjärjestelmä. Ei ole siis suurin piirtein ikinä tarvinnut mennä haahuilemaan nettiin etsimään jotain asennettavaa sovellusta. Menee vain oman Linuxinsa ohjelmistonhallintaan, ja siellä käyttää jotain sopivaa hakutermiä, ja sitten pistää järjestelmän hakemaan sen keskitetystä ohjelmistopakettien varastosta palvelimelta ja sen jälkeen asentamaan sen automaattisesti.

Samantapaisen käytännön on paljon myöhemmin ottanut käyttöön myös epävapaata Windows-käyttöjärjestelmää kehittävä suuryritys Microsoft.

Valve-niminen ohjelmistoyritys oli vuonna 2003 julkaissut Steam-nimisen ohjelmistoalustan itse kehittämiensä Windows-pelien levityskanavaksi. Vuodesta 2005 alkaen se on julkaissut alustallaan myös muiden kehittäjien pelejä. Vuonna 2010 Steam sai tuen Applen OS X -käyttöjärjestelmälle ja vuonna 2013 Linuxille.

Steam on ehtinyt sittemmin suuresti paikata pelitarjonnan vähäisyyttä Linuxille, vaikkakin vielä tällä hetkellä Windowsille on Steamissa olemassa paljon enemmän nimikkeitä kuin Linuxille. Tosin nykyään Wine-ei-emulaattoriin perustuva Steamin Proton-ohjelmistopalikka voi usein auttaa saamaan Steamin Windows-pelejä pelittämään myös Linuxissa.

Valven pelilaitteita varten kehittämä SteamOS-käyttöjärjestelmä on muuten myöskin Linux.

Kuten Lentoblogistani saa selville, niin olen viime aikoina lentänyt Linuxissani Laminar Research -peliyhtiön täysiverisellä ja kaupallisella X-Plane 12 -lentosimulaattorilla. Ostin sen Steamin kautta, ja kyseessä on natiivi sovellus. Ennen wanhaan olin lentänyt ei-kaupallisella FlightGearillä, joka sekin on natiivi sovellus Linuxin kannalta.

(Wine on muuten akronyymi englanninkielisestä lauseesta Wine Is Not an Emulator, joka tarkoittaa sitä, että Wine ei ole emulaattori. Kyseessä ei ole siis tietokoneelta resursseja kuluttava prosessi vaan pikemminkin rajapinta.)

Linuxin heterogeenisyys on sekä hyvä että huono puoli Linuxissa. Hyvä puoli se on siksi, että jokaiselle löytyy Linux-maailmasta jotakin. Huono puoli se on siksi, että joutuu ottamaan selvää, että mikä itselle sopisi ja siksi, että sitä mikä löytyy yhdestä Linuxista, ei välttämättä ole toisessa Linuxissa.

Ohjelmistojen päivitys- ja asennusjärjestelmät esim. ovat erilaisia eri Linuxin levitysversioissa. Niissä käytetään vielä ikään kuin loogiselta rakenteeltaan erilaisia asennettavia paketteja sovelluksista.

Tähän on nyt tullut jo parannusta, ja lisää ilmeisesti seuraa. Nykyään nimittäin on olemassa nk. globaaleja tapoja hoitaa ohjelmistojen asennukset ja päivitykset. Eli missä tahansa Linuxin levitysversiossa on mahdollista käyttää tällaista globaalia asennuslähdettä. Merkittävässä osassa Linuxin levitysversioita on nykyään jo jokin näistä valmiiksi asennettuna.

Globaalilla asennussysteemillä saa melko tuoreet versiot eri sovelluksista tietokoneelleen riippumatta siitä, kuinka vanhoja ohjelmistopaketteja oma Linux tarjoaa.

Näissä on ainoastaan se huono puoli, että koska ne tarjoavat asennuspakettiensa mukana kaikki tai melkein kaikki asennettavien ohjelmistojen tarvitsemat riippuvuudet, niin pakettien koko on suurempi kuin perinteisellä tavalla hoidettavissa ohjelmistoissa. Ne siis sekä vaativat enemmän internetkaistaa ohjelmistojen latauksen aikana että kiintolevytilaa asennuksen jälkeen. Nykyään voi tosin sanoa, että sekä kaista että kiintolevytila ovat melko halpoja.

Jos on sopivanlainen Linux tietokoneen työpöydän "konepellin alla", niin voi toki käyttää globaalia keinoa vain sellaisten sovellusten asentamiseen, joita ei suoraan omasta Linuxin levitysversiosta löydy tai joiden versiot ovat liian vanhoja omaan käyttöön.

Tässä globaaleja vaihtoehtoja sovellusten asentamiseen:

Flatpak. Tämä on minun suosikkini, ja se on vakiona käyttämässäni Linuxissa Linux Mintissä. Flatpak perustuu avoimeen lähdekoodiin.

Snap on suljetun lähdekoodin versio globaalista asennusjärjestelmästä.

Näillä on muitakin teknisiä eroavaisuuksia, mutta en vaivaa lukijaa nyt niillä.

AppImage taas on erikoisversio tällaisesta. Siinä on kyse siitä, että käyttäjä hakee ao. ohjelmiston valmistajan sivuilta tällaisen paketin ja tallentaa sen tietokoneelleen. Seuraavaksi hän vain merkitsee imuttamansa paketin suoritettavaksi ohjelmistoksi. Ja ta-daa, ohjelmisto on valmis käytettäväksi. AppImage-paketteja ei siis varsinaisesti asenneta minnekään. Nykyään on olemassa myös Linux-käyttöjärjestelmiä, jotka kohtelevat AppImage-paketteja järjestelmäpaketteina, jolloin ne näkyvät suoraan ao. Linuxin sovellusmenussa. Mutta Linuxeihin saa myös jälkikäteen asennettua sovelluksia, jotka hoitavat saman asian.

Tuli mieleeni, että minun pitää varmaan joskus kirjoittaa globaalista asennuspakettihommelista itsenäinen ja kattavahko blogimerkintä...

Minun on aina pitänyt painottaa asiasta kiinnostuneille, että Linux ei ole kuin Windows, josta on vain poistettu epävakaus ja tietoturvaongelmat. Olen terveellisesti tavannut varoittaa ihmisiä kulttuurishokista, jonka wanha Windowsin käyttäjä kokee siirryttyään käyttämään mitä tahansa Linuxin levitysversiota.

Kannattaa opiskella asiaa mahdollisimman paljon etukäteen, ettei tule liikaa yllätyksiä.

Kuten sanoin, niin itse käyttämäni Linux Mint perustuu siis Ubuntuun, joka taas perustuu Debianiin.

Debian on todella wanha yhteisön kehittämä levitysversio. Se on ollut konservatiivinen, vakaa ja luotettava, mutta sen ohjelmistot ovat ennen pitkään voineet vanhentua. Noin 20 vuotta sitten tulille oli saapunut eteläafrikkalainen Canonical-yhtiö, joka Ubuntullaan teki Linuxista aikaisempaa helppokäyttöisemmän ja mukavamman. Siihen liittyen Ubuntu myöskin esitteli sellaisen parannuksen Debian-pohjaisiin Linux-järjestelmiin, ettei käytössä tarvinnut olla enää erillistä salasanaa pääkäyttäjälle, vaan "tavalliselle" käyttäjälle voitiin tarvittaessa antaa lisäoikeuksia, joilla hallinnoida järjestelmää. Ubuntussa myöskin käyttäjille tärkeiden ohjelmistojen paketit olivat tuoreempia kuin Debianissa.

Jos ketään kiinnostaa, niin Debiania kehitetään kolmessa eri kehityshaarassa: Unstable (=vakaa), Testing (=testattavana) ja Stable (=vakaa). "Tavallinen" Debian perustuu juuri "vakaaseen" kehityshaaraan, ja koska siihen tulevia paketteja on testattu varsin pitkään ja perusteellisesti, niin siksi sen paketit voivat olla jossain määrin vanhoja. On kuitenkin olemassa Linuxin levitysversioita, jotka perustuvat jompaan kumpaan kahdesta muusta kehityshaarasta.

Ubuntussa on vain se huono puoli, jos sitä pitää huonona puolena, että sen takana on kaupallinen yritys. Taustan näkee mm. siinä, että Ubuntussa käytetään Snap-paketointia nykyään oletuksena.

Linux Mintin kehittäjäyhteisö on kieltäytynyt taipumasta Canonicalin tahtoon, ja käyttää siksi Snapin sijaan Flatpakia. Kuitenkin, koska ei koskaan voida tietää, mitä tulevaisuudessa tapahtuu, niin Mintin tekijät kehittävät samaan aikaan myöskin aitoon Debianiin perustuvaa versiota käyttöjärjestelmästään.

On olemassa myös lukuisia muita "perinteisiä" tapoja "tehdä" Linux kuin Debian, Ubuntu ja Mint.

En ole pitkään aikaan enää haikaillut minkään toisen Linuxin levitysversion puoleen. Mint on selkeä, kaunis, toimiva ja hyvä. Siteeraan Spede Pasasta: "Se on niin kiva." Joku voisi sanoa, että Linux Mintin ainoa selkeästi huono puoli on se, ettei siitä ole kehitetty palvelinohjelmistoversiota. Mutta omaa käyttöäni tämä ominaisuus ei haittaa. Linux Mint on tarkoitettu tavallisille loppukäyttäjille. Vaikka toki Linux Mintiinkin voi asentaa halutessaan palvelinohjelmiston, niin Linux-maailmasta löytyy lukuisia versoita, jota voi paremmin käyttää palvelintarkoitukseen.

Mutta kuten sanoin jo aikaisemmin, niin tavallisen ihmisen – en kai minä sellainen ole – kannattaa valita Linux-versiokseen jokin yleisemmin käytetty versio, jolle löytyy myös verkosta käyttäjätukea. Mint ei toki ole tässä suhteessa kaikkein huonoimpia.

openSUSE:lla esim. on olemassa varsin hyvänoloinen keskustelupalsta, jolta löytyy ohjeita joka lähtöön, ja vielä suomeksi.

Ubuntu on hyvä, jos sietää sen kaupallisen taustan. Levitysversion nimi on kyllä joka tapauksessa hirveän syvähenkinen.

Tässä välissä minun lienee paras ilmaista, että vaikka välillä motkotan kaupallisia Linux-tahoja vastaan, niin arvostan kuitenkin sitä, mitä nämä tahot ovat tehneet Linuxin eteen. Ja itsekin aikoinaan olin käyttänyt PC-tietokoneessani Ubuntua.

Ubuntu on Canonicalin lippulaivakäyttöjärjestelmä. Siinä on työpöytäympäristönä Gnome, joka on suhteellisen raskas. Ubuntusta on olemassa myös rinnakkaisversioita, joissa kussakin on eri työpöytäympäristö. Kubuntussa se on KDE, joka on myöskin melko raskas. Kevyempiä ovat Xubuntu XFCE-työpöytäympäristöllään ja Lubuntu LXQt-työpöytäympäristöllään. Gnome muistuttaa jossain määrin OS X:n käyttöliittymästä. KDE taas Microsoft Windowsin käyttöliittymästä. 

XFCE ja LXQt saattavat vaikuttaa käyttöliittymiltään vanhanaikaisilta.

Käyttämästäni Mintin "tavallisesta" eli Ubuntuun perustuvasta versiosta on olemassa kolme eri versiota. Lippulaivaversiossa työpöytäympäristönä on Cinnamon, joka on jonkin verran kevyempi kuin Gnome tai KDE. Kahdessa muussa versiossa on työpöytäympäristönä Mate tai XFCE. Mintin tekijäporukka on tosin viilannut eri versioiden käyttöliittymiä samankaltaisemmiksi. Mate on suurin piirtein yhä kevyt kuin XFCE.

Erilaisia työpöytäympäristöjä on toki olemassa muitakin, mutta nuo ovat minulle tutuimpia.

Varsin kevyt käyttöliittymä on työpöytäympäristöllä nimeltä Enlightenment. Siitä on olemassa vielä hieman kevyempi versio nimeltä Moksha, jota käytetään Bodhi Linux -nimisessä Linuxin levitysversiossa. Olen tavannut nimittää Bodhi Linuxia buddhalaiseksi Linuxin levitysversioksi. Enlightenment ja Moksha ovat kannaltani jonkin verran omituisia, ja varmaan monen muunkin mielestä. Jos sellaisen käyttöliittymään kuitenkin tottuu, tai jos sellaisen luonnostaan tykästyy, niin ainakin se toimii hyvin wanhassakin PC-tietokoneessa.

Hardcore-käyttäjiä varten on olemassa erittäin monia ikkunamanagereita. Jokainen työpöytäympäristö sisältää sellaisen, mutta joissakin tapauksissa tietokoneeseen on asennettuna Linux, jossa on asennettuna pelkästään ikkunamanageri. Tällainen käyttöliittymä ei sisällä aivan kaikkia sellaisia ominaisuuksia, joita on voinut tavata pitää kokonaiseen työpöytäympäristöön kuuluvina. Joskus ne kuitenkin voivat ajaa asiansa.

Nykyään harvemmin tarvitsee täysipainoisessa Linuxin levitysversiossa osata komentoriviloitsuja. Vaikka niiden avulla pystyy periaatteessa Linuxissa hallitsemaan tehokkaasti koko käyttöjärjestelmää, jos sen salat kunnolla osaa, niin itse pitäisin sitä hyvänä tavoitteena, että tavallisen Linuxin käyttäjän ei tarvitsisi koskaan avata pääteikkunaa, vaan kaikki käyttöjärjestelmässä hoituisi sen omilla graafisilla työkaluilla. Mobiilimaailmassa juuri sillä lailla toimii Android. Linux on Androidin sisällä tavallaan hyvin abstrakti asia tästä syystä.

Kuitenkin on olemassa ihmisiä, jotka tykkäävät säätää ja vääntää omin käsin vaikeimman ja teknisimmän kautta käyttämässään Linux-käyttöjärjestelmässä. Tällaisia ihmisiä varten on olemassa (mm.) Arch Linux, jonka pohjalle muuten SteamOS on rakennettu. On sanottu, että Arch Linuxia käyttäen oppii tuntemaan oman tietokoneensa. Kuvaavaa on Linux-maailmalle, että on olemassa Arch Linuxiin perustuvia Linuxin levitysversioita, joissa on yritetty tehdä Archin käyttö helpommaksi ja vähemmän tekniseksi.

Itse nykyään käytän komentoriviä lähinnä laser-monitoimilaitteeni skanneriominaisuuden asentamiseen. No, laitteeni on kyllä jo melko vanha. Jossain vaiheessa siitä täytyy järjestyksessä toisen ostamani värikasetin loppua, ja sitten ei varmaan sellaista löydy enää kaupoista ja joutuu ostamaan uuden laitteen.

PS. Englanninkieliseltä DistroWatch-sivustolta voi saada halutessaan ainakin jonkinlaisen käsityksen Linuxin levitysversioista ja niiden suhteellisesta suosiosta. Kovin tarkka se ei silti ole suosiomittauksissaan, koska se perustuu sivustolla käyvien ihmisten klikkauksiin.

Facebook vittuili vapaiden ohjelmistojen käyttäjille

Meta-yhtiön omistama kaupallisehko – tai, no täyskaupallinen – sosiaalisen median yhteisöpalvelu Facebook oli jokin aika sitten repäissyt tekemällä todella ilkeitä tekoja.

Vapaita ohjelmistoja promotoivalla It's FOSS -sivustolla oli julkaistunut 29.1.2025 uutisartikkeli, jossa kerrottiin, että Facebook pitää kaikkea roskapostina, ellei kyseessä ole maksettu postaus (taikka oikea roskaposti).

Facebookin hallinnoiva algoritmi oli siis määritellyt KAIKKI käyttäjiensä palvelussa julkaisemat It's FOSS -sivustolle osoittavat linkit roskapostiksi tai kyberturvallisuusuhiksi. Lisäksi ylipäätään mikä tahansa Linux-käyttöjärjestelmää sivuava julkaisu joutui poistoon Facebookissa. Jotkut palvelun käyttäjät kertoivat käyttäjätilinsä tulleen rajoitetuksi tai jopa lukituksi Linux-aiheiden mainitsemisen jälkeen.

Ensimmäisenä asiasta oli kertonut eri Linuxin levitysversioita ja yleensä vapaita käyttöjärjestelmiä sivustollaan esittelevä DistroWatch.

Tässä hieman uutimia aiheeseen liittyen:

Muropaketti 28.1.2025: Facebookiin iski omituinen Linux-kielto

It's FOSS 29.1.2025: Everything is Spam on Facebook Unless It is Paid Post (or Actual Spam)

Muropaketti 30.1.2025: Facebook selvensi erikoista Linux-kieltoaan

Ensimmäisenä ongelman huomannut DistroWatch oli siis ottanut yhteyttä Facebookiin ja sai vastaukseksi, ettei Linux- yms. aiheita poisteta kyberturvallisuussuodattimesta. Facebookissa oli ilmeisesti sitten kuitenkin oikeasti tutkittu asiaa ja tultu lopputulokseen, että kovakourainen vapaista ohjelmistoista julkaisemisen kieltäminen oli ollut virhe.

Ongelma oli alkanut jo 19.1.2025, eli siis vasta tammikuun lopussa Facebookissa herättiin ongelman korjaamiseen.

Minä olin itse jo ehtinyt ryhtyä asian vuoksi sopivassa määrin vainoharhaiseksi. Olin ruvennut epäilemään, että kun Meta oli presidentti Trumpin uudelleenvalituksi tulonsa jälkeen henkisesti lähentynyt uusvanhaa presidenttiä ja tämän hallintoa, niin Meta olisi saattanut ryhtyä tämmöiseen temppuun sillä perusteella, että presidentti Trumpin mielestä Microsoft Windowsin käyttö on isänmaallista kun taas Linuxin ja muiden vapaiden ohjelmistojen käyttö on epäisänmaallista.

Onneksi kyse ei sitten, ilmeisesti, ollutkaan tässä presidentti Trumpin mielihaluista.

Epäilen silti kyllä, että jos Windows-aiheiset linkit olisi estetty, niin korjaus ongelmaan olisi ilmestynyt huomattavan paljon nopeammin kuin nyt oli tapahtunut.

Sisältää juonipaljastuksia: Martin Drewes: Hiekkaa ja tulta

Messerschmitt 110 on varsin eksoottinen aihe sotamuistelmateoksessa. Sitä ei taida juuri kukaan olla pitänyt mitenkään kovin mediaseksikkäänä sotalentokoneena.

Joten sikäli on Martin Drewesin (1918-2013) sotamuistelmateos Hiekkaa ja tulta – hävittäjälentäjänä Irakissa ja pommittajavirroissa omanlaisensa, kun siinä on mukana tämä konetyyppi.

Saksankielinen alkuteos Sand und Feuer. Jagdflieger im Irak und über Deutschland on julkaistu vuonna 2011, ja jo seuraavana vuonna Koala-kustannus oli julkaissut kirjan suomeksi. Koala on minulle sikäli tuttu kustantamo, että wanhan kaverini kirjailija Jukka Piipposen melkein kaikki kirjat, jotka koostuvat varsin pitkälle suomalaisten sotalentäjien elämäkerroista, ovat Koalan julkaisemia. Piipposella on itsellään ollut yksityislentäjän lupakirja, ja hän on lentänyt pienillä potkurikoneilla sekä purjekoneilla.

Sittemminhän Koala on joutunut lopettamaan toimintansa. (Mutta Piipponen ilmeisesti jatkaa toisella kustantamolla.)

Drewesin muistelmakirjassa toisessa pääosassa on tämä Messerschmitt 110, joka on saksalainen kaksimoottorinen raskas hävittäjälentokone, jota valmistettiin melkein koko toisen maailmansodan ajan.

Martin Drewesistä löytyy saksankielisessä Wikipediassa jonkinlainen artikkeli, ja englanninkielisestä Wikipediasta löytyy jostain syystä vielä vähän pitempi. Fandom-portaalin yhteydestä osastosta Military löytyy muun ohella vielä kiva kuvakin hänestä nuorena sotilaslentäjänä.

Alla näkyvä tekstimassa sisältää kirjasta tekemiäni muistiinpanoja ja myös omia näkemyksiäni aiheeseen liittyen. Olin melko lailla tehnyt nämä muistiinpanot yhtä kaveriani Liannaa varten, joka oli ostanut minulle kirjan lahjaksi Suomenlinnassa sijaitsevan kirjaston poistomyynnistä. Lisäksi olin liittänyt viesteissäni hänelle oheen myös aiheeseen liittyviä selvennyksiä. Olen sisällyttänyt tekstiin kaiken mielestäni riittävän tärkeän tai olennaisen. Lopullisessa tekstimassassani on mukana vielä jotain sellaistakin, mitä en ollut lähettänyt aikoinaan Liannalle tiedoksi. Olen mahdollisuuksien mukaan ilmaissut melko pitkälle asiat tässä tekstissä omin sanoin.

Olin tosin joutunut kirjoittamaan muistiinpanoni ainakin puolitoistakertaisesti uudestaan, koska olin välillä onnistunut hukkaamaan niitä aimo läjän, ja lopputulos tästä kaikesta sekasotkusta ei välttämättä ole kauhean laadukas.

Jos haluaa varman tiedon siitä, mitä ja miten Martin Drewesin kirjassa asiat oli esitetty, niin sitten on parasta lukea itse kirja. Drewesiä ei voi kaikesta alla olevasta syyttää. Kirjaa voi tosin olla vaikea löytää kirjastoista. Tekstini on siinä suhteessa parempi lisäksi, että Drewesin paperisessa kirjassa ei luonnollisestikaan ole ollut linkkejä. Olen myöskin hiukan selvittänyt lukijalle eräitä sotilasasioita. Nyt se alkaa:

Messerschmitt 110:ssä ei ole millään osa-alueella mitään kovin erityistä, minkä takia se olisi muistamisen arvoinen. Mutta erinomaisen lentäjän käsissä sillä saattoi toki saavuttaakin jotain. Kaartotaistelussa se oli melko surkea, eikä sen huippunopeus ollut riittävän suuri siihenkään, että sillä olisi päässyt karkuun ketterämpiä vihollishävittäjiä. Näistä syistä konetyyppi vedettiin pois Taistelusta Britanniasta. Ja sen vuoksi taas saksalaiset pommikoneet Englannin yllä alkoivat olla hätää kärsimässä, koska Messerschmitt 109 -hävittäjillä lentosäde oli paljon lyhyempi kuin Me 110 -koneilla. Konetyyppi oli alkujaan kehitetty lyhyen matkan torjuntahävittäjäksi. Saksalaiset hävittäjälentäjät eivät näin ollen voineet enää suojata omia pommikoneita syvemmälle Englannin ylle mentäessä.

Messerschmitt 110 ei ole merkinnyt minulle(kaan) mitään erityistä, ei senkään vuoksi, että Suomen Ilmavoimat ei käyttänyt koskaan kyseistä konetyyppiä. Suomi sai toki ostettua lopulta Jatkosodan aikana Saksasta näitä päteviä, nopeita ja ketterähköjä Messerschmitt 109 -hävittäjälentokoneita, jotka olivat tarpeen vuonna 1943, kun yhdysvaltalaisvalmisteinen Brewster F2A Buffalo, joka vielä Jatkosodan alussa oli ollut ajanmukainen hävittäjä, ei kyennyt enää saamaan kiinni Neuvostoliiton nopeimpia pommikoneita.

Suomen Ilmavoimien sotiemme aikana käyttämät hävittäjälentokoneet olivat keskimäärin aina vanhentuneempaa kalustoa, jos vertasi Neuvostoliiton vastaaviin. Tämä päti erityisesti Talvisodan aikaan. Vaikka oli ajanmukaistakin kalustoa käytössä, niin ne olivat aina vain osa hävittäjäkalustosta, joka enimmäkseen koostui vanhentuvista tyypeistä tai vielä vanhanaikaisemmista. Ilmavoimamme käytti kaikki lentokoneensa loppuun. Vähemmän ajanmukaiset hävittäjät käytettiin kyllä mielellään loppuun toisarvoisemmilla sodan ilmarintamilla.

Mutta sitten taas asiaan.

Yhdysvaltalainen Lockheed P-38 Lightning sekä brittiläinen de Havilland D.H.98 Mosquito olivat Messerschmitt 110:n tapaan kaksimoottorisia raskaita hävittäjälentokoneita. Ne olivat kuitenkin riittävän nopeita siihen, että tarpeen vaatiessa niillä pääsi lentämään karkuun vihollislentokoneita.

Mosquito oli lisäksi muuten valmistettu ennen kaikkea puusta sodan aikana Yhdistyneessä kuningaskunnassa vallinneen metallipulan vuoksi. Puurakenteensa vuoksi se oli myöskin vaikeasti tutkien havaittavissa.

Kirjan päähenkilö Martin Drewes joutui aloittamaan sotansa maavoimissa, koska hänen kotinsa lähistöllä ei ollut ilmavoimien koulutuspaikkaa, mutta edes sinne hän ei päässyt heti, koska hän sairastamansa sairauden ja siitä aiheutuneen heikon sydämen vuoksi joutui kuntouttamaan itseään ylimääräisen vuoden ajan ennen kuin saattoi astua palvelukseen.

Lukion suorittaneena hän meni upseerikoulutukseen aikomuksenaan päästä panssarivoimiin.

Münchenin sotakoulussa Drewes tutustui kiinalaiseen opiskelijaan Wehrmachtin univormussa. Miehen nimi oli Tšiang Wei-kuo, ja hän oli kenraalin ja Kiinan hallituksen johtajan Tšiang Kai-šekin (1887-1975) adoptoitu poika. Miehen oli määrä myöhemmin saada vielä hävittäjäkoulutus Yhdysvalloissa. Hän ja Martin Drewes ystävystyivät.

Tšiang Wei-kuo oli aikaisemmin kouluttautunut vuoristojääkäriksi Garmisch-Partenkirchenissä, ja sen jälkeen hän oli panssarivaunun komentajana osallistunut Saksan marssiin Itävaltaan.

Tšiangilla oli kadehtittavassa määrin yhteyksiä muuhun maailmaan, ja hän sai virallisesti lukea brittiläisiä lehtiä. Hänellä oli muitakin erityisoikeuksia, mutta hän ei käyttänyt niitä siinä määrin hyväkseen, että se olisi herättänyt pahaa verta muissa opiskelijoissa häntä kohtaan.

Ravintorikkaan Paulaner-oluen ensimmäinen tynnyri avattiin perinteiden mukaan Nockherberg-ravintolassa. Ja sen jälkeen olut tulisi virtaamaan 17 juhlapäivän ajan. Koulun oppilaat olivat päättäneet tehdä pyhiinvaelluksen olutravintolaan.

Sotakoulun oppilaiden saavuttua tähän pyhiinvaelluspaikkaan paikka oli jo aivan täynnä maistissa olevaa väkeä, joka ilahtui suuresti nähdessään vinosilmäisen sotilaan. He kaappasivat tämän hartioilleen. He olivat onnessaan luullessaan saaneensa vieraakseen aidon japanilaisen sotilaan.

Kesti aikansa ennen kuin Tšiang saatiin vapaaksi tovereidensa seuraan, mutta mies otti asian lungisti.

Lopulta pitkän ajan kuluttua, valmistujaisjuhlien jälkeen, Martin Drewes pääsi vastaamaan kysymykseen, että haluaisiko hän vaihtaa puolustushaaraa, myönteisesti. Mutta asiassa tarvittiin huoltajan lupa. Ollessaan soutelemassa järvellä kerran isänsä kanssa tämä kysyi häneltä, että onko hän onnellinen panssarijoukoissa. Martin vastasi isälleen, että hän haluaisi oikeastaan siirtyä lentohommiin. Isälle asia kävi, ja hänen pojallaan olikin ennakoivasti mukanaan allekirjoitettava lupalappu.

Hän kävi sitten natsi-Saksan ilmavoimien Luftwaffen koulutuksessa osana maavoimissa sotilasuransa aloittaneita upseerinalkujen joukkoa läpi lukuisia lentokonetyyppejä. Se oli siihen aikaan Luftwaffessa melko tyypillistäkin. Tosin, koska hän oli jo käynyt maavoimissa läpi peruskoulutuksen, hänen ei tarvinnut tehdä sitä ilmavoimissa enää.

Mutta hän kävi läpi lentokonetyyppejä sitten vielä tavanomaista oppilasta enemmän.

Martin Drewes sai lentomerkkinsä 27.4.1940. Sen sijaan, että olisi päässyt jatkamaan Stuka-rykmentissä ("Stuka" = Junkers 87, pieni syöksypommittaja), johon hän oli halajanut, laivueen lennonopettaja Konrad Stangl, johon hänen oppilaansa lentotaito oli tehnyt vaikutuksen, passitti miehen vaativampiin opintoihin Ohjaajakoulu C 5:een Neubrandenburgissa.

Koulutuksessa käytiin läpi nyt useampimoottorisia yli viisitonnisia konetyyppejä. Ensin oppilaita koulutettiin kolmimoottorisella Junkers 52 -kuljetuskoneella, jossa oli kiinteät laskutelineet ja jonka runkoa peitti lujuutta antava aaltopeltirakenne. Sitten siirryttiin Dornier 23- ja Junkers 86 -pommikoneisiin. Kömpelön, alitehoisen Dornier 23:n valmistus oli lopetettu jo vuonna 1935. Alun perin Lufthansalle liikennelentokoneeksi suunniteltu Junkers 86 erottui edukseen sisäänvedettävien laskutelineidensä ansiosta, mutta konetyyppi ei ollut onnistunut lyömään itseään läpi Luftwaffessa sen dieselmoottoreissa ilmenneiden monien ongelmien takia.

Koulussa tehtiin yö- ja päiväsuunnistuslentoja yhä kauemmas, maaliinlasku- ja muita harjoituksia, ja lopulta oli edessä siirtyminen moderneihin voimakkaisiin pommikoneisiin, kuten Heinkel 111 ja Dornier 17. Tämän koulutusjakson kruunasi lentäminen nelimoottorisella Junkers 90:llä, aikansa suurimmalla ja nykyaikaisimmalla liikennelentokoneella, joka oli vain valtion, puolueen ja asevoimien johdon käytössä.

Tanska ja Norja oli jo valloitettu, mutta sitten Saksa oli hyökännyt länteenkin: Ranskaan, Belgiaan, Alankomaihin ja Luxemburgiin. Jo 14. kesäkuuta saksalaiset valloittivat Pariisin, ja 22.6.1940 solmittiin Ranskan kanssa aselepo.

Saksan asevoimat käytti ensimmäiset kerran laajemmin pervitiiniksi nimettyä metamfetamiinia vasta lännen sotaretkellä, ja se antoikin hommaan potkua. Saksalaiset joukot etenivät yllättävän nopeasti. Saksan johtaja itse, Adolf Hitler (1889-1945), oli aloittanut huumeiden käytön jo vuonna 1936 tavattuaan mukavan lääkärin, joka osasi tehdä pistoksia hellästi.

Myöhemmin Saksa myi halvalla Suomelle pervitiiniä, mutta Suomen puolustusvoimissa ainetta ei käytetty kuin karkkia, vaan sitä annettiin käytettäväksi vain erityisissä tapauksissa, eli sitä saivat tarpeen riittävästi vaatiessa sotilasjohtajat, lentäjät, kaukopartiomiehet ja sotilaslääkärit.

Joka tapauksessa Hitler onnistui lopuksi päästämään varsin suuren määrän brittijoukkoja sekä ranskalaisiakin karkuun Englannin kanaalin yli Dunkerquen rannoilta, koska hänen vanha kansallissosialistinen taistelutoverinsa Hermann Göring (1893-1946), Luftwaffen johtaja, oli kertonut hänelle kykenevänsä omistamillaan ilmavoimilla estämään vihollisen evakuoinnin.

Hitler ei kuitenkaan liikaa suuttunut häneen asiasta. Sen sijaan lännen sotaretken erinomaisen menestyksen vuoksi hän alkoi pitää itseään suurena sotilaallisena nerona, mistä tuli olemaan myöhemmin haittaa Saksan sotaponnistuksille.

Länsiliittoutuneet tosin olivat joutuneet jättämään Ranskan rannoille vetäytyessään rapakon yli kaiken raskaan kalustonsa saksalaisten saaliiksi.

Drewes seurasi maailmantapahtumien kulkua jännittyneenä mutta myös ristiriitaisin tuntein. Ja vielä kerran hän korotti ääntänsä: hän halusi ensi sijassa hävittäjälentäjäksi, ja viimeinen vaihtoehto olisi kuljetuslentäjän hommat. Yksimoottorisiin hävittäjiin ja Stuka-tehtäviin hän oli ollut jo pitkään ollut toivottoman ylikoulutettu, mutta pitkänmatkan hävittäjä Messerschmitt 110 sopisi kyllä, ja jos sekään ei onnistuisi, niin sitten kaukotiedustelijaksi hän voisi ryhtyä. Drewes tunsi vetoa rintamayksikköön mutta hän halusi kuitenkin mieluiten puolustuksellisiin tehtäviin.

Miehen haikailuihin ei vastattu, mutta sen sijaan hän sai C-lupakirjan, ja syyskuun alkupäivinä vuonna 1940 komennuksen Köningsberg-Devaun sokkolentokouluun. Siellä hän saisi viimeisen silauksen mittarilentotaitoihinsa.

Drewesin koulutuslaivue oli sijoitettu Grieslienen varakentälle, koska Devau oli aivan täynnä.

Kouluttajina oppilailla oli vanhoja, kokeneita Lufthansan kapteeneita. Lopultakin oli viimeinen este rintamayksikköön pääsylle ohitettu.

Ja sitten tuli tieto: Schleisßheimin raskashävittäjäkouluun! Martin Drewes haukkoi henkeään.

Hän siis pääsi nyt lopulta raskashävittäjäkoulutukseen, mutta Taistelun Britanniasta (10.7. - 31.10.1940) aikana kaksimoottoristen Messerschmitt 110 -hävittäjälentokoneiden kärsimien suurten tappioiden vuoksi paitsi että konetyyppi oli jouduttu vetämään kokonaan pois rintamapalveluksesta, niin aluksi jopa sen valmistus oli keskeytetty. Se, että valmistusta sittemmin jatkettiin, johtui varmaankin siitä, että yksimoottorinen Messerschmitt 109 -hävittäjä, joka suorituskyvyssään pärjäsi brittiläisille Hawker Hurricane- ja melko lailla jopa Supermarine Spitfire -koneillekin oli, kuten jo aikaisemmin sanoin, kehitetty lyhyen matkan torjuntahävittäjäksi, joten siitä ehti olla lennoilla Englannin yläpuolelle kanaalin yli vain rajoitetusti apua ennen kuin koneiden täytyi kääntyä paluumatkalle. Ajateltiin, että pitkän matkan hävittäjäkoneita voitiin joka tapauksessa tulevaisuudessa käyttää moniin tehtäviin, jos ei kuitenkaan kaartotaisteluun ketterien ja nopeampien vihollishävittäjien kanssa. Kestäisi vielä aikansa ennen kuin Saksan ilmavoimat tulisi saamaan käyttöönsä hävittäjälentokoneita, jotka olisivat paitsi nopeita ja ketteriä, niin myöskin kykenisivät lentämään pitkän matkan.

Drewes ei päässyt raskashävittäjäkoulutuksensa aikana itse asiassa kertaakaan lentämään Me-110:lla. Hän pääsi käsiksi konetyyppiin vasta kun hänet oli alustavasti pätevänä siirretty Luftwaffen täydennyskoulutusyksikköön.

Schleisßheimissa koulutusta johti kapteeni Günther Specht. Tämä oli alun perin "kotoisin" maavoimista kuten Dreweskin ja siirtynyt ilmavoimiin vuonna 1935. Sodan syttymisen jälkeen hän oli saavuttanut useita ilmavoittoja, kunnes hänelle oli käynyt huonommin. Ensinnäkin, 3.12.1939 hän oli onnistunut ampumaan alas Vickers Wellington -pommikoneen Pohjanmeren yllä, mutta pommikoneen taka-ampuja oli myöskin vielä onnistunut ampumaan sarjan Spechtin ohjastaman Messerschmitt 110:n ohjaamoon, mikä maksoi miehelle hänen vasemman silmänsä. Specht oli kuitenkin jatkanut vielä lentämistä Ranskan sotaretkellä, mutta ammuttuaan alas kolme brittihävittäjää Calais'n yläpuolella toukokuun lopussa vuonna 1940, oli hän joutunut tekemään pakkolaskun loukkaantuen samalla jälleen vakavasti. Siitä lähtien mies ei enää ollut kyennyt lentämään sotalentoja, ja hänet oli nimitetty perustamaan Schleisßheimin koulu.

Neljän kuukauden ajan Martin Drewes toimi Günther Spechtin upseerina erityistehtävissä, mikä tarkoitti jokapaikanhöylää. Joka päivä hän yritti saapua palvelukseen ennen koulun johtajaa, mutta hän ei koskaan onnistunut tässä. Specht oli aina ensin paikalla. Tämä olisi jopa halunnut Drewesin jatkavan kouluttajana hänen kanssaan mutta toisaalta hän ymmärsi kyllä oppilaansa vakaan halun päästä rintamalle. Specht oli jopa vedellyt naruista auttaakseen Drewesiä asiassa.

Koulutusohjelma koostui osastolennoista, osastostarteista ja -laskuista, taisteluharjoituslennoista, matalasuunnistuslennoista ja ammunnoista ilma- ja maamaaleihin. Lennettiin myöskin varsin rajusti. Tuskin viikkoakaan kului koulussa ilman pakkolaskuja, törmäyksiä ilmassa tai muita onnettomuuksia, joista onneksi kuitenkin selvittiin ilman henkilövahinkoja.

Suurimman painon Specht pani ampumakoulutukselle. Mies myöskin tunsi jokaisen koulussa käytössä olevan konetyypin pienimpiä moottorin ja rungon yksityiskohtia myöten. Koulun johtaja näytti nuorille upseereille ja ohjaajille sellaista joukkojen johtamisen ja huolenpidon mallia, jota kokenut rintamasotilas oli oppinut. Spechtiä pelkäsivät vain ne, jotka eivät tehneet työtä tosissaan.

Koska Günther Specht halusi päästää oppilaansa rintamayksiköihin mahdollisimman valmiina, vuoden 1940 joulun aikoihin oppilaat eivät saaneet paljoa vapaita.

Italian unelmahöttöinen Mare nostrum -projekti oli edennyt huonosti. Pelkästään vuoden 1941 tammikuussa Italian asevoimat menetti 70.000 sotilasta vankeina brittijoukoille. Saksa joutui tulemaan helmikuussa Italian avuksi Pohjois-Afrikkaan. Ilmavoimien hävittäjä- ja syöksypommittajalaivueet seurasivat niiden kantapäillä.

Specht pani jonkin verran painoa myös sille, ettei Raskashävittäjäkoulu joutuisi huonoon maineeseen hänen oppilaidensa törttöilyjen takia. Siksi hän lähetti säännöllisesti varhain sunnuntaiaamuisin upseeripartion Münchenin keskustan kapakoihin huolehtimaan edellisenä yönä tuuliajolle joutuneista sotilaspukuisista, ja siten varmistamaan, etteivät Ilmavoimat aiheuta mitään häiriötä niin aikaisin pyhäpäivinä. Drewes kuului usein näihin upseeripartioihin.

Helmikuun 8. päivänä Specht viimein paljasti Drewesille tiedon, jota tämä oli odottanut: mies siirretään Raskashävittäjärykmentti 76:n toiseen laivueeseen Wittmundhafeniin. Drewes pyysi vielä toistamaan tiedon. Ja myöhemmin toki se ilmestyi vielä koulun ilmoitustaulullekin.

Yksikön Messerschmitt 110 -koneiden eturunkoa koristi sotaisa, ammollaan oleva hain kita, joka sopi mainiosti vaikuttaviin valokuviin, jos ajattelee propagandapuolta. Natsi-Saksassahan oli kuten joissakin muissakin niin tässäkin suhteessa samanlaista kuin itäisessä puolisuurvallassa Neuvostoliitossa (1917/1922-1991), että propagandaa pidettiin arvossa. Saksassa oli jopa propagandaministeriö hoitamassa asiaa.

Drewesin ilmoittauduttua laivueenkomentaja Erich Grothille tämä ohjasi hänet heti pitkän urheilullisen yliluutnantin luo. Tämä oli Hans-Joachim Jabs (1917–2003), josta tuli nyt Drewesin esimies.

Jabs vei hetimiten Opelillaan hurjasti ajaen uuden lentäjänsä tutustumaan lentokenttäalueeseen. Drewesin mielestä tukikohdassa vaikutti olevan hyvä meininki.

Erich Groth oli uskonut Jabsille laivueen täydennyslentueen, koska tämä oli kokenut mies ja tiesi, kuinka jälkikasvu totutetaan taistelulentämiseen raskaalla koneella, jotta heillä olisi eloonjäämismahdollisuuksia.

Ensin Drewes tovereineen joutui lentämään 50 tuntia sellaisia lentoja, joissa normaali vaakalento oli harvinaista. Siihen kuului tietysti myös runsaasti ilmataisteluharjoituksia.

Koulutuksessa sattui myös jokunen kuolemantapaus.

Jo kymmenen päivän kuluttua Martin Drewes todettiin rintamakelpoiseksi, vaikka hän pystyi tuskin edes liikuttamaan enää oikeaa kättänsä ilman kipuja kovan peräsinpaineen takia.

Drewes oli oppinut tuntemaan koulutuksen aikana kaikki lukemattomat mittarit, nappulat ja vivut ohjaamossa vaistonvaraisesti. Hän hallitsi myös sokkona rutiiniliikkeet, joilla vehje rullasi, starttasi, lensi ja laskeutui. Hän tunsi Mersunsa nyt läpikotaisin. Hän tiesi, mihin se kykeni ja mitä se ei antanut anteeksi, ja se osasikin aika paljon, joskin pienillä nopeuksilla se muuttui herkäksi. Syöksykierteeseen sitä ei saanut päästää missään tapauksessa.

Kerran Drewes oli itse paikalla, kun eräs tovereista oli päästänyt lentokoneensa liian pienelle lentonopeudelle. Kone muljahti avuttomana kyljelleen joutuen välittömästi hankalaan kierukkaan, jonka akseli ei ollut suinkaan koneen rungon vaan kierukan sisäpuolisen siiven kohdalla. Satakymppi oli tuolloin kuin lentävä konserttiflyygeli. Siihen aikaan tätä käyttäytymisongelmaa oli vasta vähän tutkittu.

Mutta tässä tapauksessa kieputtuaan hurjasti hyvän aikaa kohti metsää koneensa mukana lentäjä, jolla täytyi olla hermot teräksestä, onnistui juuri ennen maahan törmäämistä vakauttamaan koneen. Hän selvisi hengissä. Laskeuduttuaan takaisin kentälle mies pyysi Drewesiltä tupakan. Se oli hänen elämänsä ensimmäinen tupakka.

Jabs lähetti Drewesin rykmentin 4. lentueeseen yliluutnantti Wilhelm Hobeinin luo kasvattaakseen lentueen taistelukykyä entisestään.

Lentueen toiminta-alue levittäytyi Pohjanmeren rannikon yläpuolelle suunnilleen Belgian ja Alankomaitten rajalta aina Elben suulle saakka: siellä heidän tehtävänsä oli antaa ilmasuojaa saattueille.

Lentue sai hämärän aikaan ja satunnaisesti myös yöllä aina silloin tällöin ilmavoittoja pommikoneista ja miinanlaskijoista. Tosin Drewes ei vielä niitä saanut.

Ensimmäisellä yhteisellä sotalennolla radistin kanssa jälkimmäinen pyysi Drewesiä kääntymään takaisin, koska onnenkalu oli jäänyt maihin. Drewes ei uutena lentäjänä halunnut missään nimessä kuulua niihin, jotka milloin milläkin tekosyynä palasivat kentälle ennen aikojaan. Sellaisen leiman saaminen ei tekisi hyvää lentueelle ja pilaisi lentäjän maineenkin.

Drewes sai sitten uuden radistin nimeltään Fritz Hrachowina, joka oli kotoisin Brünnistä – nykyisin kaupunki on nimeltään Brno – entisen Tshekkoslovakian alueelta. Hrachowina oli eri puusta veistetty: miellyttävän miehen perikuva, luotettava kaikissa tilanteissa ja huippu omalla alallaan. Drewes tunsi miehen jo sokkolentokoulusta. Kerran oli siellä sattunut tapaus, jossa lennonopettajan radisti ei ollut saanut suuntimaa lentokentän lähettimeltä. Hrachowina oli muina miehinä istunut radistin paikalle ja hoitanut homman kotiin.

Kerran Drewes ja Hrachowina pääsivät lepoon vaarallisista sotalentotehtävistä. Heidät määrättiin Roomaan. Heidän pettymyksekseen italian kielen taitoa ei kuitenkaan tarvittu, vaan "Rooma" oli Tanskaan luuluva Rømø-niminen – saksaksi Röm – eteläisin saari Pohjanmerellä. Heidän oli määrä saattaa Saksanlahden hävittäjäjohtaja sinne. Saatettava oli eversti Carl Schumacher, joka oli palvellut edellisessä maailmansodassa laivastupseerina Skagerrakin taistelussa. Mies oli ryhtynyt lentäjäksi vasta vuonna 1930 ja oli nyt arvostettu esimies, jollaista ei voinut enää päästää täysin suojaamattomana moiselle matkalle. Miehen esikunta sijaitsi Jeverissä.

Oli vaikuttavaa nähdä, kuinka hänenlaisensa jättiläinen mieheksi pujottautui Messerschmitt 109:n ahtaaseen ohjaamoon ja vain vaivoin kyeten lopuksi sulkemaan ohjaamon kuomun.

Saattolento sujui hyvin. Loppupäässä heitä odotti melko lyhyt ruohopäällysteinen kiitotie. Drewes ajatteli, että laskeutuminen onnistuu heiltä kyllä.

Schumacher laskeutui ensimmäisenä. Laskeutuminen onnistui, mutta lopussa kone kaatui nokalleen. Toinen saattajista meni laskuun seuraavaksi, ja sillekin kävi lopussa samoin. Drewes päätteli nyt, että kauempana täytyy olla erityisen pehmeänä lentokentän pinta.

Siispä: hidas lähestyminen, lyhyt lasku, heti jarrua, ja kaikki meni hyvin. Drewes saapui paikalle juuri sopivasti kuullakseen Schumacherin noitumisen onnettomuudestaan.

Koska pehmeästä pysähtymisestään huolimatta nokalleen menneet koneet oli tutkittava ja korjattava huolellisesti, Drewes lensi kaksistaan radistinsa kanssa takaisin tukikohtaansa. Hän oli hyvin helpottunut siitä, ettei ympäri menoa ollut sattunut nyt hänen kaltaiselleen keltanokalle. Siitä olisi riittänyt lystin pitämistä hänen kustannuksellaan.

Ainoa moite, jonka Drewes sai palattuaan, oli se, ettei hän ollut tuonut maatalousvaltaisesta Tanskasta mitään sellaista, mistä Saksassa oli jo pulaa. Nuhtelun antoi eräs hänen entinen lentokoulukaverinsa.

Miehistön Drewes/Hrachowina sotalentojen määrä alkoi lisääntyä. Aluksi oli sellaisia lentoja, joilta ei saanut mitään raportoitavaa eli lähinnä rannikonsuojauslentoja, tiedustelu-, valvonta- ja sulkulentoja. Huhtikuussa olivat ensimmäiset hälytyslähdöt vihollisen sisäänlentoja vastaan.

Vihollista oli kuitenkin vaikea saada näkyviinsä. Joskus taas etsinnät veivät heidät kauas koilliseen ja heidän oli pakko laskeutua Tanskaan. Jälleen kerran sotaa käytiin muualla.

Vuoden 1940 loppupuolella Italia oli yrittänyt jo valloittaa Kreikan keskustelematta asiasta ensin ollenkaan Saksan kanssa. Täysin alivoimaiset kreikkalaiset löivät Italian joukot verissäpäin takaisin Albaniaan.

Italian sotaseikkailut Balkanilla aiheuttivat brittijoukkojen saapumisen Kreikkaan. Saksalle tärkeät Romanian Ploiestin öljykentät, jotka sijaitsivat vain 200 kilometrin päässä Kreikan rajalta, olivat nyt vaarassa.

Unkarin ja Romanian liityttyä Italian, Japanin ja Saksan väliseeen kolmenvallansopimukseen jo vuoden 1940 syksyllä, päättivät Saksan painostamat Bulgaria ja Kroatia myöskin liittyä sopimukseen. Tilanne oli kehittynyt Saksan kannalta ikäväksi. Mutta uusien liittolaisten myötä onnistui Kreikan ongelman ratkaiseminen. Vuonna 1941 huhtikuun melko alussa Saksa yhdessä sen eräiden liittolaisten kanssa hyökkäsi samanaikaisesti niin Jugoslaviaan kuin Kreikkaan. Sotilaalliselta maineeltaan mittavana pidetty Jugoslavia antautui jo lyhyen ajan kuluttua.

Drewesin laivueen esikunnan kaukokirjoitin nakutti taistelujen vielä kestäessä siirtokäskyn.

Kreikka joutui laskemaan aseensa, ja britit ja heidän liittolaisensa pelastivat suuren osan joukoistaan Kreetan saarelle sekä Egyptiin.

Drewes joutui siirtymään ensin Ateenaan.

Hänelle ja hänen lähimmille työtovereilleen oli suuri yllätys kohdata Messerschmitt 110 -hävittäjä, joka oli pirun oudon näköinen. Se oli heidän uusi rassinsa. Ilmavoimien harmaanvihreän värityksen sijaan kone oli ruiskutettu melkein kokonaan hiekanruskealla. Nokan hainhampaat olivat vielä tallella, mutta palkkiristien tilalla oli mustalla ympäröidyt vihreät kolmiot, ja keskellä oli vielä punainen kahdeksikko. Siipien alle oli ripustettu kaksi pulleaa 900 litran lisäpolttoainesäiliötä, joilla lentomatka pidentyi huomattavasti mutta joiden kiinni koneessa ollessa ei kannattanut ryhtyä ilmataisteluun.

Perehdytys uuteen tehtävään komentopaikalla jäi niukaksi. Kyse oli erikoistehtävästä. Jokainen ohjaaja sai käteensä kirjekuoren, jonka sai avata vasta matkalentokorkeuden saavutettuaan. Käskynjako: jokainen ottaa mukaan päämekaanikkonsa, jolla pitää olla mukanaan kahdenkymmenen litran kanisteri moottoriöljyä, ja käsipumppu, jolla matkan aikana – mikä tarkoitti käytännössä lennon aikana – voitaisiin lisätä moottorien kuluttamaa voiteluainetta. Ja lisäksi puoli tusinaa vesipulloa, ammuslaatikoita. Ja muuta. Siipien alla roikkui jo puolitoista ylimääräistä tonnia tavaraa, ja ohjaamossa olisi ihmisiä kolme normaalin kahden sijaan. Oli vaikea kuvitella, että kaikki tavara saataisiin ylipäätään mahdutettua koneeseen.

Vain porukan johtajan hallussa olevan hyvin pienimittakaavaisen ja suuripiirteisen kartan avulla porukan piti lentää ensin Rodokselle. Rodoksen Gadurassa vastassa oli joukko Junkers 52 -kuljetuskoneita samoilla tunnuksilla ja väreillä kuin heilläkin nyt oli.

Luottamusta herättävä ilmavoimien eversti nimeltä Werner Junck odotti heitä kentällä. Hän oli tämän erikoiskomennuskunnan johtaja. Osasto Junckin tehtävänä oli antaa ilmatukea irakilaisille maajoukoille taistelussa entistä brittien mandaattihallintoa vastaan.

Britit olivat olleet Irakissa jo 20 vuotta, ja he näkivät maan strategisena panttina nyt kun heidät oli ajettu pois manner-Kreikasta ja kun he olivat joutuneet puolustuskannalle Pohjois-Afrikassa Saksaa ja Italiaa vastaan.

Toukokuun toisesta päivästä alkaen britit kävivät Irakissa sotaa. Kymmenen päivää myöhemmin Irakin ilmavoimat, joka käsitti 56 lentokonetta, oli tuhottu. Irakin asevoimilla ei toisaalta ollut käytettävissään ollenkaan minkäänlaista ilmatorjunta-aseistusta.

Italia oli periaatteessa myötämielinen irakilaisten vapautumishalua kohtaan mutta se ei lähettänyt maalle kuitenkaan minkäänlaista apua. Saksalaisella erityiskomennuskunnalla taas oli käytössä Irakissa vain 17 lentokonetta, joka käsitti pommikoneita ja raskaita hävittäjälentokoneita. Näitä vastassa oli Yhdistyneellä kuningaskunnalla asettaa vähintään 200 lentokonetta, hyvin varustettuja maajoukkoja ja huomattavia ilma- ja maajoukkojen vahvistuksia.

Hitler ei voinut antaa tuon enempää apua Irakille, koska keskitykset Neuvostoliiton sotaretkeä varten olivat jo pitkällä. Tätä ei tosin tiennyt silloin edes eversti Junck.

Ennen kuin saksalaiset olivat päässeet vielä edes asettumaan Irakiin, he kärsivät jo ensimmäisen tappionsa. Saksan Irakin lähettilään suuresti painostama ja harhaanjohtama majuri Axel von Blomberg oli pyyhkäissyt matalalla lentäen tervehdyskäynnille Bagdadin yllä Heinkel 111 -pommikoneella. Tämän olisi pitänyt tehdä hyvä vaikutus irakilaisiin. Mutta nämä eivät tunnistaneet saksalaisten palkkiristitunnusta vaan luulivat Heinkeliä Royal Air Forcen lentokoneeksi. Varsinaisia ilmatorjunta-aseita heillä ei ollut, mutta he ampuivat kaikilla putkilla ilmaan. Blombergia osui alaleukaan kiväärin luoti, joka jatkoi matkaansa hänen päähänsä saakka. Yksi miehen takahampaista löytyi siivottaessa konetta, jolla hän oli yrittänyt laskeutua ollessaan jo kuolemaisillaan.

Yhdistyneen kuningaskunnan sodanaikainen pääministeri Winston Churchill (1874-1965, pääministerinä 1940-1945 ja 1951-1955) oli myöhemmin kirjoittanut ihmetellen sitä, että vain hiukan suuremmalla panostuksella Saksa olisi saanut vallattua Irakista strategisen avainaseman, jota se olisi voinut käyttää niin YKK:tä kuin Neuvostoliittoa vastaan. Mutta tosiasiaksi jää, että jos Hitler olisi tällaiseen ryhtynyt, niin hän olisi joutunut lykkäämään hyökkäyksen Neuvostoliittoon aloitusta huomattavastikin.

Jos ketään tässä välissä kiinnostaa, niin Bagdadin yllä kiväärinluodista saaneen majuri Axel von Blombergin isä Werner von Blomberg (1878-1946) oli vuodesta 1928 alkaen kannattanut totalitaristista sotilasvaltiota. Isä Blomberg nimittäin oli nimittäin sinä vuonna vieraillut Neuvostoliitossa maiden välisen sotilaallisteknisen yhteistyön vuoksi ja tullut siellä siihen tulokseen, että totalitaristinen hallinto kykenee parhaiten edistämään sotilaallista voimaa.

Niin, Neuvostoliitto ja myöhempi natsi-Saksa olivat aatteellisesti oikeastaan serkuksia, elleivät jopa veljeksiä, jos saan näin sanoa. Ja jos en saa, niin matkin Matti Vanhasta: Anteeksi.

1920-luvun puolivälistä alkaen Saksan sotilaspiireissä oli laajemminkin jo alettu kannattamaan tämänkaltaista ideologiaa. Minun lempi-ei-demokraattini, kirjailija, hyönteistutkija ja ensimmäisen maailmansodan veteraani ja myöhempi Hitlerin hallinnon vastustaja Ernst Jünger (1895–1998) varmaankin myös oli tässä asiassa pitkälti samoilla linjoilla. Jünger, joka oli palvellut upseerina ensimmäisessä maailmansodassa ja joka oli myöskin eräänlainen sotahullu, kuitenkin myöskin tunsi myötätuntoa siviileitä kohtaan näiden sodassa kokemien kärsimysten vuoksi. Hän oli sotahullu mutta ei mieletön, ja hänellä oli myös juutalaisia ystäviä, minkä vuoksi häntä nimiteltiin lehdistössä juutalaisten nuolijaksi Hitlerin ja tämän puolueen otettua vallan Saksassa. Hitler olisi mielellään nähnyt Jüngerin Saksan kansallissosialistisen työväenpuolueensa riveissä, mutta tätä ei asia pahemmin kiinnostanut. Adolf Hitler arvosti Jüngeriä tämän sodassa osoittaman kunnostautumisen takia.

Jünger selvisi hengissä myös toisesta maailmansodasta, vaikka hän kirjoitti romaanin Marmorijyrkänteellä, jossa hän allegorisesti arvosteli Hitleriä ja kansallissosialisteja. Myöhemmin natsi-Saksassa kuitenkin kirja kiellettiin. Joku hallinnossa oli lopulta huomannut sen epäilyttäväksi, mutta Jüngeriin itseensä ei koskettu. Vuoden 1944 heinäkuun 20. päivän Hitlerin vastaista murhasalaliittoa varten hän oli myöskin kirjoittanut ohjelmallisen kirjasen. Hän selvisi hengissä, koska Gestapolle ei koskaan selvinnyt, että hän oli ollut sen kirjoittaja.

Martin Drewes ja erikoiskomennuskunta Junck tekivät matkallaan Mosuliin välilaskun, vaikka sitä ei olisi sinänsä tarvittu. Välilasku aiheutti kuitenkin brittien iskun kyseiselle välilaskupaikalle. Nämä olivat olleet hyvin informoituja. Saksalaiset menettivät iskussa muutaman Mersun, mutta onneksi henkilövahinkoja ei sattunut heille ollenkaan.

Komennuskunnan jäsenet käyttivät nyt myöskin irakilaisia univormuja.

Mosulissa ei ollut mitään, millä olisi voitu korjata vaurioituneita koneita. Ja kun Saksan Luftwaffe menetti runsaasti Junkers 52 -kuljetuskoneita vakaassa ja perinpohjaisessa yrityksessä saada valloitettua Kreeta, niin toivo huollon parantumisesta oli mennyttä.

Irakissa öljyä näytti pulppuavan ylös jokaisesta maan halkeamasta, mutta komennuskunnan lentokoneille ei siitä huolimatta näyttänyt riittävän lentobensiiniä. RAF:n Gloster Gladiatorit tekivät myös parhaansa ilmestyäkseen aina täysin väärinä aikoina estämään saksalaisten lentokoneiden tankkauksia.

Erikoiskomennuskunta Werner Junckin tehtävä Irakissa oli sitoa ja lyödä vihollisen lentoyksiköt, jotta Irakin maavoimat saattoivat toimia. Toiseksi heidän tuli hyökätä vihollisen tukikohtiin. Kolmanneksi heidän piti estää vihollisen mittavat joukkojensiirrot alueella. Intiasta tulevat joukot siirrettiin nimittäin tätä kautta Pohjois-Afrikan rintamalle.

Minkäänlaista kiinteää rintamaa ei Irakissa kuitenkaan ollut.

Saksalaisilla ei ollut olemassa omaa lentotiedustelua, joka olisi antanut komennuskunnalle perustiedot alueesta.

Painopisteet vaihtelivat, ja siksi saksalaiset jakautuivat yhä pienempiin taisteluyksiköihin, jotta tilanteisiin olisi helpompi reagoida.

Vähitellen saksalaiset alkoivat vaikeista olosuhteista huolimatta kuitenkin pärjätä. Radionavigointimahdollisuutta ei ollut, ja aavikolla oli kovin vähän maamerkkejä, joiden avulla suunnistaa. Pikku hiljaa lentäjät kuitenkin oppivat suunnistamaan. Irakin ilmavoimien eloonjääneet lentäjät olivat hirveän kiitollisia ja hirveän avuliaita saksalaisille hyväntekijöille.

Käytettävissä olevien resurssien minimaalisuudesta huolimatta saksalaiset onnistuivat antamaan briteille kunnolla päihin. Heidän iskuvoimansa oli kuitenkin sen verran pieni, että sillä ei onnistuttu siltikään saamaan aikaan ratkaisua.

Briteillä ei ollut täällä käytössään kaikkein uudenaikaisinta lentokalustoa, mutta RAF:n Hawker Hurricane- ja Gloster Gladiator -lentokoneita lensivät kuitenkin erinomaiset lentäjät, ja näillä lentokoneilla nämä kykenivät kaartamaan jyrkemmin kuin saksalaiset omilla koneillaan, ja RAF:n koneet olivat myöskin hyvin aseistettuja.

Saksalaisten lentäjien kannatti aina hätävarana jättää pikkaisen bensiiniä laskeutumista varten sekä myöskin jättää osa ammuksista käyttämättä, jotta voisi puolustaa itseään, jos vihollinen ilmaantuisi paikalle, kun itse olisi laskeutumassa.

Saksalaislentäjät joutuivat myöskin hillitsemään itseään, etteivät aina suinpäin ryhtyisi ilmataisteluihin, sillä heidän maataisteluhyökkäyksensä hyödyttivät Irakin armeijaa huomattavan paljon enemmän kuin ilmataistelut. Luftwaffen lentokoneisiin ei ollut olemassa varaosia, eikä niitä ollut myöskään muunnettu aavikko-olosuhteita paremmin kestäviksi. Saksalaiset joutuivat lentämään jatkuvasti pienemmillä ahtopaineilla säästäkseen riittämättömästi jäähdytettyjä moottoreitaan.

Helle, hiekka ja vihollinen jättivät kuitenkin ennen pitkää jälkensä Messerschmitteihin ja varusteisiin. Jonkun lentokoneen tultua korjauskelvottomaksi se kannibalisoitiin varaosiksi. Laskuvarjoja saksalaiset eivät käyttäneet enää ollenkaan, sillä niiden silkki oli alkanut repeillä. Kuka olisi edes halunnut hypätä laskuvarjolla aavikolle? Parempi olisi tehdä pakkolasku karavaanitien lähelle ja joutua sotavankeuteen.

Saksalaisten työkentät alkoivat ennen pitkää joutua brittien erikoisjoukkojen Long Range Desert Groupin kohteiksi.

Eikä ollut minkäänlaista tietoa vahvistuksien saapumisesta.

Kerran Drewes havaitsi ilmasta, että vihollisen lentokone oli joutunut tekemään pakkolaskun, ja paikalla oli brittien korjausryhmä kuorma-auton kanssa. Drewes otti koneen tähtäimeensä ja kohta painoi laukaisinta. Mutta samalla tapahtuikin jotain kummallista. Vihollinen oli onnistunut osumaan Drewesin Mersun oikeanpuoleiseen moottoriin, joka paloi. Polttoainehana heti kiinni, moottori sammuksiin, ja hermostunut vilkaisu moottorinsuojukseen: onneksi tuli sammui heti alkuunsa.

Hrachowinalta tuli ilmoitus, että briteillä oli ollut kätkettynä kaksipiippuinen konekivääri pressun alla kuorma-autossa. Ampujan oli täytynyt olla varsin huimapäinen heppu!

Viileästi harkiten Drewes hyökkäsi vielä yhden kerran ja antoi palaa kaikilla aseilla kohti kuorma-autoa. Siihen oli selvästi lastattu reippaasti ammuksia ja lentobensiiniä, sillä se räjähti valtavaksi tulipalloksi.

Helle oli suuri, joten Drewes ei voinut olettaa, että hän pääsisi yhdellä toimintakuntoisella moottorilla enää tukikohtaan asti. Hän päätti lentää niin lähelle Bagdadia kuin vain pääsisi.

Onnistuneen pakkolaskun jälkeen toverukset köpöttivät hirvittävässä lämpötilassa, vaikka oli jo iltapäivä, lyhythihaisissa paidoissaan ja ilman päähineitä aavikolla kohti Bagdadia.

Fritz Hrachowina joutui kangastuksen uhriksi. Aikaisemmin kaiken aikaa Drewesin takana pysyttäytynyt mies oli yhtäkkiä juossut Drewesin ohi hirveällä vauhdilla ja kaatunut sitten pitkin pituuttaan maahan.

Drewesin lentäjäpari Herget, kun ei nähnyt toveriaan sovitussa tapaamispaikassa aavikon yllä, oli lentänyt Bagdadiin ja hälyttänyt etsintäryhmän.

Paikalle jyrisevät kuorma-autot osoittautuivat oikeiksi kuorma-autoiksi kangastusten sijaan. Ja toiseksi ne kuuluivat liittolaisille eivätkä briteille. Logistiikka oli toiminut riittävän hyvin. Ymmärtämättä toistensa kieltä he tervehtivät toisiaan sydämellisesti. Ja saksalaiset saivat vettä, joka oli parasta, mitä Drewes oli koskaan nauttinut.

Irakilaiset tipauttivat kyytiläisensä kyydistä työkentälle, jossa Herget oli heitä odottamassa Mersun kanssa seisontapaikalla. "No, siinähän te olette!" hän tervehti heitä.

Heidät määrättiin palaamaan heti Kirkukiin. Se merkitsi neljän kimppaa Mersussa. Jotenkin kaikki selvisivät lentomatkasta hengissä.

Jo seuraavana aamuna Drewes joutui Hergetin ja kolmannen ohjaajan Adolf Brandstetterin sekä radistien ja mekaanikkojen kanssa ajamaan autoilla Mosuliin. Siellä heitä odottaisi italialainen Savoia-kuljetuskone. Joko Rodokselta, tai sitten Ateenasta, lentäjät saisivat ottaa haltuunsa kolme aavikko-olosuhteisiin muunnettua Messerschmitt 110 -hävittäjää. Ne heidän olisi sitten määrä lentää takaisin Irakiin.

He ehtivät ihmetellä, että 12 lentäjästä vain kolme olisi mukana tällä reissulla. Mutta taistelu ilmeisesti kuitenkin jatkuisi.

Matkalla Mosuliin he joutuivat kerran pysähtymään, kun alueen läpi kulkeva miljoonainen heinäsirkkojen joukko heikensi näkyvyyttä turhan paljon. Jonkin aikaa odoteltiin, ja sitten vain puhdistettiin tuulilasi, minkä jälkeen matka jatkui.

Mosulin lentokentällä oli seisonnassa joukko avo-ohjaamolla varustettuja kaksitasoisia italialaisia hävittäjiä. He miettivät, että korvaavatko nämä heidät, vai mistä on kysymys.

Savoia-lentokone joutui lentämään lähellä brittien hallussa olevan Kyproksen pohjoisrannikkoa. Kolmensadan metrin korkeudessa eli brittien tutkien parhaalla näkyvyysalueella he onnistuivat kuitenkin hiipimään ohitse brittien ilmapuolustuksen heräämättä.

He pääsivät laskeutumaan Rodokselle. Sieltä heidän piti vielä lentää Ateenaan, jossa he pääsisivät käsiksi luvattuihin paranneltuihin Mersuihinsa. Hiekkasuodattimet ahtimien ilmanottoaukoissa, ja lisäksi lukuisia muitakin parannuksia aavikko-olosuhteita varten.

Mutta he halusivat olla varmoja. Moottorit käynnistettiin, ja ne kuulostivat varsin hyviltä verrattuna koneisiin, joita he olivat käyttäneet Irakissa. Vielä huolellinen tarkastuskierros koneiden ympäri, ja lopulta he olivat tyytyväisiä.

Bagdadissa ei kuitenkaan ollut kaikki kunnossa. Heidän käskettiin tehdä välilasku Aleppoon, jossa he saisivat lisäohjeita. Sikäläisellä sotilaslentokentällä, joka oli Vichyn hallituksen valvonnassa, heitä odottaisi saksalainen yksikkö.

He lensivät hermojaan säästääkseen nyt harvassa muodostelmassa. Silloin myös heidän radistinsa ja mekaanikkonsa pystyivät paremmin tarkkailemaan ilmatilaa.

Jälleen he onnistuivat lentämään Kyproksen ja Turkin etelärannikon välistä ilman hämminkiä.

Aleppossa heitä tosiaan odotti saksalainen yksikkö, mutta kenelläkään ei silti ollut tietoa yhtään mistään Irakiin liittyvästä tai muustakaan. Heille osoitettiin vain majoitus ja lentokoneille seisontapaikat.

Lentokentällä oli myös joukko Vichyn hallituksen alaisia ranskalaisia hävittäjälentäjiä, jotka oli tuomittu vielä pahempaan toimettomuuteen kuin kentälle juuri laskeutuneet saksalaiset kollegansa.

Britit kävivät pommikoneillaan kentän yllä aina välillä "tervehtimässä". Onneksi Mersut eivät kärsineet vaurioita.

Saksalaiset tekivät välillä lyhyitä tiedustelulentoja saadakseen kuvan siitä, missä mahdollisesti mennään. Välillä ranskalaiset halusivat aivan välttämättä lähteä yhteispartiointiin heidän kanssa, ja heistä tuntui silloin, että heidän kannattaisi olla varuillaan ranskalaisten toverien suhteen.

6. kesäkuuta he saivat kuitenkin käskyn palata uudelleen Rodokselle. Vichyn hallitusta oli ilmeisesti alkanut ärsyttää saksalaisten läsnäolo heidän kentällään. Mutta joka tapauksessa saksalaiset häipyivät Alepposta oikein mielellään.

Drewesin radisti Fritz Hrachowina oli vain ikävä kyllä sairastunut hiekkakuumeeseen, sairauteen, josta he eivät olleet kuulleet siihen mennessä kertaakaan. Mies oli jo ennen saapunutta lähtömääräystä maannut päivien ajan apaattisena kenttävuoteellaan, ja häntä hoitava ranskalainen lääkäri oli luokitellut hänet ei-siirtokuntoiseksi. Lääkäri kertoi heille, että taudilla saattaisi olla tappavat seuraukset, mikäli potilasta rasitettaisiin liikaa.

Willy Herget oli myöskin punataudin kourissa pysyen hädin tuskin jaloillaan.

Yliluutnantti Herget oli muuten yksi Luftwaffen pienikokoisimmista lentäjistä. Häntä varten oli täytynyt jopa ruuvata puupalikat sivuperäsinpolkimiin, jotta mies ylipäätään kykenisi lentämään.

Hergetillä oli myöskin monia pienikokoisia ihmisiä vaivaava suuri taisteluhenki, jonka aiheuttamassa huumassa mies oli kerran vahingossa ampunut ystävällismielisen lentokoneen alas. Onneksi tapaukseen ei liittynyt henkilövahinkoja. Hänen toverinsa jatkoivat hänen Mersunsa sivuvakaimeen piirrettyjä ilmavoittoviirujen rivistöä vielä yhdellä, jonka yläpuolelle oli maalattu pieni hakaristi.

Koneisiin ruuvattiin kiinni lisäpolttoainesäiliöitä ja painon oikeaksi jakamiseksi myös pieniä pommeja kiinnitettiin koneisiin.

Aikaisin aamulla ilma oli vielä siinä määrin viileä, että Mersujen siipien nostovoima riitti koneiden nousemiseksi ilmaan. Punataudin kourissa oleva Herget johti joukkoa.

Huonon sään vuoksi lentäjät joutuivat tiivistämään muodostelmaa. Britit vaikuttivat olevansa varsin tietoisia heidän liikkeistään, mutta huono sää onneksi suojeli heitä hyökkäykseltä, kun he jälleen kerran lensivät Kyproksen vierestä.

Kolmen tunnin ja 15 minuutin lennon jälkeen Drewes laski henkisesti ja ruumiillisesti aivan lopussa koneensa pyörät Rodoksen Gaduran lentokentän kiitotien pintaan.

Herget oli luonnollisesti paskonut lennon aikana lentohaalarinsa täyteen, mutta hänkin onnistui pääsemään perille asti. Hänet vietiin erittäin pahalle haisevansa lennon päätteeksi sairastuvalle.

Rodoksella lentäjiä odotti käsky jatkaa välittömästi matkaa Ateenaan. Mutta heidän sairauslomalaistensa takia he eivät voineet vielä ryhtyä siihen.

10. tai 11. kesäkuuta he pääsivät viimein jatkamaan matkaa, kaikki ainakin jonkinlaisessa kunnossa jo.

Irakin sotaretkessä oli yksi iloinen piirre siihen osallistuneiden kannalta. Jos ei oteta tervehdyslentoa Bagdadin yllä tehnyttä majuri von Blombergia, niin yksikään sotaretkeen osallistuneista lentomiehistöihin tai maahenkilökuntaan kuuluneista ei ollut kaatunut sen aikana. Sen sijaan kalustotappiot olivat jossain määrin merkittävät: seitsemän Heinkel 111:tä, kaksitoista Messerschmitt 110:tä ja kaksi Junkers 52:ta. Normaali kuluminen oli tietysti myöskin ollut yksi tärkeä syyllinen kalustotappioihin. Nämä tappiot olivat itse asiassa 3/4 Erityiskomennuskunta Junckin alkuperäisestä vahvuudesta. Eräs ilmavoimien kenraali oli myöhemmin kysynyt Drewesiltä, että miten oli ollut mahdollista se, että sotaretken aikana komennuskuntaan kuuluneista ei ollut yksikään kaatunut.

Ja sitten paluu "normaaliin". He olivat suunnitelleet porukkansa lentäville osille paluun reitin ilman mitään aikataulupaineita: Ateena-Thessaloniki-Belgrad-Wien. Kaikki oli laskettu siten, että väliasemat olivat miehistöille saavutettavissa mukavasti ja ilman stressiä. Jokaisessa lentokoneessa istui lentäjä, radisti ja mekaanikko.

Matkalla Thessalonikista Belgradiin Drewesin siipimies Hennies ilmoitti lentokoneensa polttoaineen olevan vähissä. Lentäjä joutui laskeutumaan lähelle Kruševac-nimistä pikkukaupunkia. Drewes oli aivan ihmeissään, koska vastahan koneet oli tankattu. Miten tämä oli mahdollista!?!

Drewes lensi Belgradiin, tankkasi koneensa ja otti mukaansa paluumatkalle pitkällä letkulla varustetun käsipumpun.

Puolen tunnin lennon kuluttua Kruševac näkyi alapuolella. He kiertelivät yläpuolella jonkin aikaa, mutta ei näyttänyt olevan mitään erityisen outoa tekeillä.

Koneen miehistö seisoskeli kentällä. Paikalla seisoskeli myös 100-120 miehen joukko paikallista väkeä.

Lentueenpäällikkö ei ollut ikävä kyllä antanut lisähävittäjiä valvomaan ilmasta toimitusta ja varmistamaan lentäjien henkilökohtaista koskemattomuutta.

Radisti irrotti konekiväärin varmuuden vuoksi kiinnikkeistään. Ja sitten ei muuta kuin laskuun. Drewes antoi koneensa rullata aivan siipimiehensä koneen nokkaa vastatusten. Ja sitten vain mahdollisimman nopea pumppaus.

Kun pumppaaminen oli suoritettu loppuun, miehistöt yrittivät turhaan siirtää koneita irti toisistaan pehmeähköllä ruohokentällä. Mutta, ensin yksi mies irtautui joukosta ja yhä useampia paikallisia saapui auttamaan lentäjiä hommassa. Vasta joitakin viikkoja aikaisemmin saksalaiset sotilaat olivat saattaneet olla tällä seudulla tappamassa näiden ihmisten läheisiä, ja nyt he olivat tulleet auttamaan pulaan joutuneita saksalaislentäjiä.

Lopuksi kiitollinen kädenpuristus auttajille ja kädenheilautus koko joukolle.

Drewes nousi koneellaan ilmaan. Sitten Hennies ilmoitti, että hänen koneessaan ei ole enää hydrauliikkaöljyä. Vaikka koneella saattoi lentää laskutelineet ulkona, niin ilman hydrauliikkaa olisi mahdotonta säätää laskusiivekkeitä ilmaannousemisen mahdollistavaan asentoon eli 20 asteeseen.

Drewesin ei nyt auttanut muu kuin lentää Belgradiin, tankata oma koneensa, ottaa hydrauliikkaöljyllä varustettu kanisteri ohjaamoon, ja sitten taas Kruševaciin.

Drewes oli hiukan kiukkuinen jo tässä vaiheessa, ja kun he molemmat olivat ilmassa, hän käski Henniesin lentää edeltä. Hän halusi varmistaa, että mies pääsisi perille.

Muu lentue oli jo päässyt Wieniin, mutta koska ilta oli jo hämärtymässä, he joutuivat yöpymään Belgradissa.

Hennies kertoi tämän jälkeen, että hänen oli Thessalonikissa pitänyt käydä vessassa, ja toimituksen aikana mitä ilmeisimminkin hänen Mersunsa tankkaaminen ja huolto oli laiminlyöty. Drewes mietti, että kuka oli jättänyt hoitamatta tankkaamisen ja huollon.

Hän tovereineen palasi nyt vanhoihin rutiineihin.

Saksanlahden hävittäjäjohtajaksi tuli nyt Carl Schumacherin tilalle 1.8.1941 alkaen Werner Junck. He suojasivat nyt saattueita Alankomaitten ja Saksan rannikkovesillä.

Nuorimmat ohjaajat saivat epäsuosituimmat päivystystehtävät, ja huolimatta menestyksellisestä osallistumisestaan Irakin komennuskuntaan Drewes kuului edelleen nuorten ohjaajien joukkoon. Kaikkein vähiten haluttuja päivystysaikoja olivat aurinkoiset sunnuntait.

Yhtenä tällaisena sunnuntaina Drewes ja hänen lentäjäparinsa luutnantti Göcke olivat joutuneet lähtemään tiedustelulennolle. He joutuivat tällöin vakavasti tekemisiin RAF:n kollegojen kanssa, ja heitä hieman pöllytettiin. He palasivat takaisin Alankomaitten rannikolla sijaitsevan Bergen aan Zeen kohdalla. Siellä käyskenteli kaikenlaista kansaa hiekkarannalla muina henkilöinä. Drewes päätti tällöin kostaa rannallaolijoille heitä kohdanneen epäoikeudenmukaisuuden: hän veti tällöin koneensa ylös ja sujautti sen sitten lentämään matalalta rannallamaleksijoitten pään päältä. Göcke teki samoin. Ja tämän jälkeen sitten kotiin.

Mutta kaikki ei ollutkaan nyt hyvin. Laskeutumisen jälkeen tukikohdan puhelin soi. Puhelin siirtyi kädestä toiseen toisessa päässä puhelinlankaa, kunnes siellä oli äänessä kiukkuinen Alankomaihin sijoitettujen ilmavoimien komentaja, kenraali Friedrich Christiansen (1879-1972). Kenraali oli elävä legenda, ja hänelle oli myönnetty Pour le Mérite ansioistaan merilentäjänä ensimmäisen maailmansodan aikana. Mies myöskin kuului Luftwaffen komentajan Hermann Göringin lähimpiin ystäviin ja oli siitä huolimatta pidetty koko Luftwaffessa kärttyisän mutta rehellisen tyylinsä ansiosta.

Kenraali selitti nyt Walter Borchersille, että kaksi Dornier 17 -konetta – erityistuntomerkkeinä punaiset nokat! – oli lentänyt matalalla pitkin rantaa, jolloin myös hänen oli täytynyt heittäytyä maihin. Hän vaati syyllisten välitöntä rankaisemista.

Mutta Borchers lausui muina miehinä puhelimeen huutavalle lentäjäkenraalille: "Meidän koneissamme ei ole punaisia nokkia, herra kenraali, ja me lennämme nopeilla Messerschmitteillä." Drewes olisi halunnut halata Walter Borchersia.

Koitti hetken hiljaisuus. Asian käsittely päätettiin ystävällisin sanoin. Dornier 17, punainen nokka, merkittiin pöytäkirjoihin.

Vuoden 1941 heinäkuu oli kiireinen kuukausi. Ja lennot olivat yleensä pitkiä.

Lopulta Martin Drewes pääsi sitten taisteluyksikköönkin, yöhävittäjiin. Häntä kuitenkin otti päähän se, ettei hän koskaan kohdannut vihollista yötoiminnassa. Vihollisen löytäminen yöaikaan oli – ennen tutkan saamista lentokoneeseen – muutenkin melko lailla sattuman kauppaa, ja toiseksi, Drewes lähes aina lähti torjuntaan vasta toisessa aallossa, jolloin oli entistä vaikeampi löytää enää vihollisia taivaalta.

Heinäkuun 10. päivä jäi erityisesti Drewesin mieleen. Hän ja kolme muuta kaksimoottorista Mersua lähtivät torjuntalennolle. Yksi koneista joutui kuitenkin heti alussa luopumaan tehtävään osallistumisesta. Joten sitten vain jatkettiin kolmella koneella.

Hrachowinaa tuuraava radisti alikersantti Wohlemuth varoitti yhtäkkiä: "Hävittäjiä takana!"

Drewes vilkaisi tulijoita, mutta onneksi ne olivat omia Messerschmitt 109 -hävittäjiä. No, sittenhän meillä on vahvistuksia, hän ajatteli. Siinä kävi kuitenkin niin, että yksi näistä yksimoottorisista oli ampunut heidän parveaan, ja niin he menettivät jälkeen yhden koneen, joka nyt veti perässään savuvanaa. Drewes ihmetteli, että missä vihollinen, mutta näki pelkästään omia lentokoneita. Eikö kukaan ollut kertonut, että vain viholliskoneiden alasampumiset lasketaan?! Onneksi alasammuttu ilmoitti radiolla, että hänen radistinsa ja hän itse olivat ehjiä, ja paluulento näyttäisi onnistuvan jotenkuten.

Johtoupseeri komensi jäljelläolevat kaksi Messerschmitt 110:ä jatkamaan nousua 8000 metriin. Vaikka oli kesä, oli sillä korkeudella tavattoman kylmä.

Seuraavaksi he saivatkin sitten tietää, että vihollinen onkin huomattavan paljon matalammalla. Uusi käsky: alas 4000 metriin. Nyt piti pistää potkurien lapakulmat pienelle.

Drewes ihmetteli kiepautettuaan seuraavaksi koneensa kyljelleen, että missä hänen siipimiehensä ylivääpeli Walter Piwarz on. Radiosta kuului vain kohinaa. Drewes etsi sekä häntä että vastustajaa yhtä heikoin tuloksin, kunnes polttoaine riitti enää paluulentoon Leeuwardeniin.

Pian kuitenkin selvisi, että Piwarz oli unohtanut säätää potkurien lapakulmat ja siksi moottorit olivat syttyneet tuleen. Mies oli tehnyt pakkolaskun Terschellingsaarelle. Pahin oli kuitenkin vielä edessä: Piwarzin radisti oli hypännyt lentokoneesta laskuvarjolla Pohjanmeren yllä, ja hän oli vielä lentueen ainoa uimataidoton.

Franz Eisenach ehdotti, että lähtisivät etsimään radistia porukalla ilmateitse. Terschellingsaarelta he löysivät Piwarzin lentokoneensa raadon vierestä, ja mies alkoi nyt viittoilla korostetun selkeästi merelle päin. He pudottivat korkeutta ja nopeutta ja aloittivat haravoinnin. Monesti he luulivat jo löytäneensä miehen, mutta joka kerta toivo oli ollut turha. Meressä lillui kaikenlaista muutakin.

Aurinko oli matalalla, ja haravoitavaa aluetta oli todella paljon. Mutta lopulta näkyi kaukaisuudessa piste, joka näytti etenevän omin voimin. Wohlgemuth avasi kuomun ja heitti kumiveneen radistille. Eisenach kääntyi heti Borkumiin päin opastaakseen meripelastuskoneen paikalle, ja Drewes jäi odottamaan, jotta meressä oleva ei katoaisi uudestaan.

Mersujen radistit olivat tehneet myös työtä määrittääkseen sijaintinsa mahdollisimman tarkasti.

Drewes kiersi ympyrää meressä uiskentelevan radistin yläpuolella. Hänet valtasi yhtäkkiä raivonpuuska. Niinpä hän laskeutui kaarrosta kohti pelastusvenettä, johon radisti oli saanut jo kömmittyä, ja paukutti veteen sarjan kaikilla aseillaan. Radisti hyppäsi paniikissa veteen, mutta kiipesi kohta takaisin. Pelastuskonekin näytti olevan jo horisontissa. Kymmenen minuuttia myöhemmin mies oli jo noukittu kyytiin, ja Mersujen ohjaajat saattoivat meripelastuskoneen Borkumiin.

Eräänä heinäkuun aamuna lentueen vääpeli oli ilmoittanut Drewesille, joka silloin sijaisti Wilhelm Hobeinia, että eräs lentueeseen siirretty mies nimeltä Worms tahtoi ehdottomasti puhua hänen kanssaan.

Worms oli laskuvarjojääkäri, joka oli loukkaantumisensa jälkeen siirretty heille laskuvarjohuoltajaksi. Drewes ihmetteli sitä, että onko tässä mitään aihetta tälle tapaamiselle. Mutta Worms selitti. Hän oli saanut lukemattomia kurinpitorangaistuksia, koska oli liian monta kertaa palannut lomilta morsiantaan tapaamasta myöhässä.

Worms pyysi nyt, ettei herra luutnantti arvioisi häntä pelkästään hänen rangaistusrekisterinsä perusteella, kuten edelliset yksikönpäälliköt olivat tehneet. Drewes päätti antaa miehelle mahdollisuuden.

Worms osoittautuikin sitten luottamuksen arvoiseksi mieheksi.

Kerran mies pyysi Drewesiltä lupaa päästä laivueen adjutantin mukana tämän lennolle paikkakunnalle, jonka vieressä sijaitsi Wormsin kotikylä. Drewes antoi luvan. Worms ahtoi takkinsa sisään suurikokoisen suklaarasian.

Adjutantti soitti jonkin ajan kuluttua ja kertoi lentokoneensa tippuneen. Myös Worms oli selvinnyt laskuvarjohypystä hengissä, mutta suklaarasian vuoksi hänen laskuvarjonsa valjaat olivat kiinni vain toispuoleisesti, jolloin laskeutuminen oli muuttunut hieman erikoiseksi.

Vuonna 1941 elokuun 11. päivänä laivueenkomentaja Grothin piti lentää Trondheimiin ottaakseen koko rykmentin komentoonsa. Taitavana mittarilentäjänä tunnettu mies syöksyi kuitenkin kohtalokkaasti maahan.

6. syyskuuta Drewes joutui ottamaan sotakirjeenvaihtajan mukaansa lennolle. Hän ei ollut tästä oikein innoissaan. Hänen piti lentää Englannin itärannikolle. Vaikka britit eivät juurikaan enää pelänneet saksalaisten ilmahyökkäyksiä, niin oli aina vaarana, että joutuisi kuitenkin tekemisiin RAF:n hävittäjien kanssa. Drewes piti lennon lyhyenä. Hän jossain vaiheessa ilmoitti sotakirjeenvaihtajalle, että nyt on heidän aika kääntyä takaisin. Oli turha lisätä riskejä muutaman hyvän valokuvan takia. Jos olisi tullut tiukat paikat, niin yksi hyvä taka-ampuja olisi ollut kullan arvoinen, mutta sellaista ihmistä ei nyt ollut mukana lennolla.

Kesän lähestyessä loppuaan kävi ilmi, että brittien kaksimoottoristen pommikoneiden kohteet olivat yhä useammin Ranskassa, heidän toiminta-alueensa länsipuolella, jossa ne pommittivat päivisin vahvan hävittäjäsaaton suojissa yleensä joko satamia, lentokenttiä, varusteluteollisuutta tai rautateitä, tietäen hyvin kohtaavansa vain heikkoa vastarintaa.

Vain yhden kerran, 12.8.1941, he uskaltautuivat pommittamaan päiväsaikaan Valtakunnan aluetta. Hyökkääjä joutui sillä kertaa kärsimään todellisen verilöylyn.

RAF teki asiasta johtopäätökset. Jatkossa ainoastaan rannikolla he tekivät päiväsaikaan häirintähyökkäyksiä, mutta Saksaan he uskaltautuivat vain öisin.

Silti koneiden lukumäärän ja pommikuormien ollessa vielä melko pieniä, jo 25.8.1940 RAF oli hyökännyt Berliiniin. Luftwaffen komentaja Hermann Göring oli tajunnut vihollisen päättäväisyyden liian myöhään.

Göring oli vasta 26.6.1940 komentanut yllättyneen kapteeni Wolfgang Falckin (1910-2007) perustamaan yöhävittäjärykmenttiä, jota oli siihen asti koottu pala kerrallaan. Falck oli testannut tutkaohjattua hävittäjien johtamista yöllä ja kirjoittanut siitä raportin ilmailuministeriöön, joka oli pitänyt raporttia hyllytettynä kuukausikaupalla. Ja nyt Falck huomasi saaneensa divisioonankomentajan valtuudet. Koska sellainen ratkaisu ei voinut olla pysyvä, niin vain kolme viikkoa myöhemmin hänen esimiehekseen nimitettiin teknisesti, taktisesti ja organisointikyvyiltään hyvin lahjakas eversti Josef Kammhuber (1896-1986).

Kammhuber ja Falck rakensivat lento-, valonheitin- ja radiomittausyksiköistä yhtenäisen ilmapuolustusjärjestelmän. Tuloksia työstä alkoi näkyä jo vuoden 1940 puolella. Järjestelmä oli kuitenkin vielä lapsenkengissään, ja se kasvoi aivan liian hitaasti.

Vuoden 1941 elokuussa saatiin vihdoin koko Saksan ilmapuolustus Puolasta Alankomaihin ensimmäistä kertaa yhtenäisesti johdetuksi, pois lukien ilmatorjuntatykistö, joka oli edelleen Ilmapuolustuspiirien (Luftgau-Kommando) alaisuudessa. Energinen Kammhuber oli vihdoinkin saanut tahtonsa eräissä tärkeissä suhteissa läpi.

Valtakunnan johto oli kuitenkin humaltunut Wehrmachtin viimeisimmistä menestyksistä itärintamalla Leningradista aina Mustallemerelle saakka sekä Pohjois-Afrikassa ja taipui Kammhuberin vaatimuksiin siksi edelleen vain vastentahtoisesti, tai ei lainkaan. Sillä välin vaati RAF:n komentaja ilmamarsalkka sir Charles Portal pääministeri Winston Churchilliltä 4000 raskasta pommikonetta ja lupasi tuhota tällä valtavalla ilma-armadalla 43 saksalaista yli 10.000 asukkaan kaupunkia.

Portalin luodessa perustaa Saksan hävittämiselle ilmasta käsin oli Drewesin raskashävittäjälaivue sijoitettuna de Kooyn sotilaslentokentälle Alankomaihin. Komentajana oli nyt Heiner Nacke, 31-vuotias energinen ja luonnonlahjakas saksilainen. Aikaisemmin Nacke oli turhaan yrittänyt saada erään kokeilulaivueen johdossa Messerschmitt 210 -koneesta rintamakelpoista seuraajaa Messerschmitt 110:lle. Drewesille ja kumppaneille oli länsirintamalla aivan selvää, että käytössä olevalla kalustolla ei enää kyetty suorittamaan sitä koko tehtävien kirjoa, mitä sille oli alun perin suunniteltu. Jos britit tulisivat päiväsaikaan vahvan hävittäjäsuojan saattamina, he olisivat pulassa. Briteillä oli kuitenkin muita suunnitelmia.

Itärintamalla vihollislentokoneet kuitenkin putoilivat kuin lehdet syksyllä Messerschmitt 109 -lentäjien toimesta. Punaisten ilmavoimien lentäjäaines oli näihin aikoihin vielä melko heikkolaatuista keskimäärin, ja kestäisi vielä aikansa ennen kuin Neuvostoliitto kykenisi tuottamaan merkittäviä määriä hyviä ja moderneja hävittäjälentokoneita. Suuri määrä ei korvannut laatua varsinkaan lentäjissä.

Drewes ja hänen toverinsa toivoivat kovasti heidän siirtämistään itärintamalle. Siellä kaksimoottoriset Mersutkin saattaisivat saada "palasta".

Yleisesti heidän piirissään uskottiin, että jo neljän viikon kuluttua saksalaiset pansssarivaunut mörisisivät Moskovan punaisella torilla.

Uusi moderni hävittäjätyyppi, yksimoottorinen Focke-Wulf 190 näki päivänvalon Luftwaffessa vuoden 1941 loppupuolella. Sen toimintasäde oli suurempi kuin yksimoottorisella Mersulla, sen laskutelineiden "raideväli" oli leveä, joten se ei kaatunut turhan helposti kiitotiellä. Konetyyppi oli rakenteeltaan vankka ja myöskin lähes jokaisessa suhteessa parempi kuin yksikään vihollisten käyttämistä hävittäjälentokonetyypeistä siihen aikaan.

Focke-Wulf 190:n ilmaantuminen taivaalle sai aikaan sen, että Yhdistyneessä kuningaskunnassa kehitettiin Spitfiren versiosta Mk. V versio, jossa oli typistetyt siivenkärjet ja toisenlainen ahdin, jolloin koneen nopeus parani alakorkeuksissa. Kuitenkin koneen ketteryys kärsi, ja lentäjät kutsuivat tätä mallia nimellä clipped, cropped and clapped (katkottu, keritty ja kupansyömä).

Vasta Supermarine Spitfiren vuonna 1942 käyttöön saama versio Mk. IX toi parannuksen tilanteeseen. Suurin edistysaskel Mk. V:een nähden oli se, että konetyypissä käyttöön otettu Merlin 61 oli suoraruiskutusmoottori. Spitfirellä saattoi nyt suorittaa kaikki taitolentoliikkeet, mukaan lukien ulkopuolinen silmukka, tarvitsematta pelätä moottorin sammumista negatiivisen G-voiman muuttaessa polttoaineen virtausta kaasuttimessa. Tämä tuli yllätyksenä saksalaislentäjille, jotka olivat tottuneet siihen, etteivät Spitfire-lentäjät kyenneet seuraamaan heitä ulkopuoliseen silmukkaan. Ahdinta oli edelleen parannettu ja siihen lisättiin nestevälijäähdytin, jonka jäähdytin sijaitsi toisessa kotelossa siiven alla. Ahdin paransi nousu- ja suorituskyvyn korkealla paremmaksi kuin Focke-Wulf 190 -koneessa ja Messerschmitt 109:n G -versiolla.

Vuoden 1941 syyskuun lopussa Drewesin tovereineen saavutti käsky siirtyä Leeuwardenista Nellingeniin Stuttgartin lähelle, jossa heistä koulutettaisiin yöhävittäjälentäjiä.

Tällaista he eivät olleet osanneet odottaa. Heillä oli jonkinlainen käsitys yöhävittäjätoiminnasta. Se olisi hankalaa hommaa vaatimattomalla menestyksellä. Yöhävittäjät sohivat pimeässä ympäriinsä ja löysivät vihollisen korkeintaan sattumalta.

He kuitenkin kaikki janosivat taisteluun ja sinne, missä tapahtui. He joutuivat kuitenkin alakuloisina nyt pakkaamaan tavaransa ja siirtymään uuteen paikkaan.

Sitten ylempi komentoporras kuitenkin sähkötti Nellingeniin: odottakaa uutta käskyä. Tämä herätti uuden toivon miehissä.

Kapteeni Nacke kuitenkin komensi lopulta Drewesin hakemaan Leeuuwardenista kokin ja sitten vielä kaiken välttämättömän kaluston. "Kyllä, herra kapteeni!"

Asevoimat marssii vatsallaan, kuten sanonta kuuluu. Kuormausohjeita rankasti rikkomalla Drewes sai sekä kokin että silmittömän määrän tarpeellista tavaraa mahtumaan satakymppiinsä. Radistinsa hän oli jättänyt uuteen tukikohtaan. Ennen lentoonlähtöä "pakkauksen" kanssa Drewes jätti tekemättä koneelle tavanomaiset lentoonlähtöä edeltävät tarkistukset, sillä meteorologi oli povannut huonoa säätä. Nielurisatulehdus myöskin heikensi Drewesin kuntoa, ja tämä esti nousemisen kylmän ilmamassan yläpuolelle.

Ennustettu säärintama oli kuitenkin jo saavuttanut Reinin, ja hän joutui lentämään pilvien alapuolella seuraten jokea ja sen kaikkia mutkia. He saapuivat lopulta turvallisesti perille, ja Heiner Nacke passitti Drewesin välittömästi sairastuvalle. Siellä häntä odottaisi lääkärikomitea, kuten esimies asian ilmaisi. Piti selvittää, olisiko Drewesistä yöhävittäjälentäjäksi.

Lukuisten kokeiden lisäksi Drewesin täytyi lukea kelloa samalla kun hänen silmiään sokaistiin valokeilalla. Siinä kunnossa ja rasittavan lennon jälkeen hän ei kuitenkaan nähnyt juuri mitään. Lääkärit kuitenkin uskoivat tässä olevan taas yhden lentäjän, joka halusi välttää ikävän komennuksen.

Lopulta napsahti leima papereihin: erityisen sopiva yöhävittäjiin.

Tämä jossain määrin mielivaltainen tuomio häiritsi kyllä myöhemmin Drewesin mieltä. Entä jos hän ei oikeasti näkisi tarpeeksi hyvin? Hän ei ollut kertaakaakaan saanut pudotusta lennettyään sotalentoja jo kuukausien ajan. Hän ei ollut edes nähnyt ainuttakaan viholliskonetta.

Jouduttuaan vuoden 1942 keväällä hoitoon Luftwaffen sairaalaan leukahaavan vuoksi hän etsi käsiinsä silmälääkärin. Tämä professoritasoinen mies tutki hänet varsin perusteellisesti, ja tuomio oli, että Drewes oli erityisen sopiva yöhävittäjiin ja että jos hän ei ollut nähnyt vihollisia, niin mitä luultavimmin niitä ei silloin ilmatilassa ollut ollut.

Drewes ja muut odottivat turhaan luvattua uutta käskyä. Sitä ei tullut.

He olivat kaikki ehtineet olla jo vaikka missä kokeissa ja testeissä lääketieteellistenkin ohella. Yksi niistä oli ollut kysely liittyen siihenastiseen lentäjän uraan. Näistä kävi ilmi, että ylemmät tahot olivat vakavissaan tämän yöhävittäjäjutun kanssa. Testit päättyivät tarjoukseen lyhyestä sokkolennon kertauskurssista Wesendorfissa. Ilmoittautuminen siellä: perjantaina 14.11.1941 ja kurssin aloitus maanantaina 17. marraskuuta. Kesto: vähintään 14 päivää, riippuen osallistujan kyvyistä. Tuore yliluutnantti Martin Drewes viittasi heti haluavansa kurssille.

Koulutuspaikassa Drewes pyysi mitä kohteliaimmin lupaa saada viettää ensimmäinen viikonloppu ennen kurssin alkua läheisessä kylässä. Hän sai myöskin polkupyörän käyttöönsä. Hän polki suuren osan matkasta mutta sai myös kyytiapua kuorma-autokuskeilta. Näin hän pääsi lopulta vanhempiensa luokse näiden hopeahääpäivänä. Sunnuntaina vietettiin sitten ihanaa, suurta perhejuhlaa. Myös Drewesin sisaret olivat saapuneet paikalle, ja muistettiin onnitella häntä hänen tuoreesta ylennyksestäänkin.

Seuraavana päivänä eli maanantaina alkoikin sitten jo koulutus. Koulutuspaikalla oli käytössä ainoastaan yksi Messerschmitt 110, mutta se oli varattu kouluttajien käyttöön. Oppilaille sanottiin, että koulutusta ei kannattaisi ottaa löysin rantein.

Drewes osoitti koepaperia ja kertoi osaavansa jo kaiken sillä. Ylitarkastaja vähän hätkähti oppilaan oletetusta röyhkeydestä ja totesi, että aamulla heille annetaan sitten koetehtävät. Heillä olisi viisi tuntia aikaa vastata niihin. Drewes suoriutui hommasta kolmessa tunnissa, ja hän oli vastannut kaikkiin kysymyksiin oikein.

Drewes joutui kieltäytymään yllättävästä tarjouksesta jäädä kouluttajaksi. Sillä välin oli käynyt selväksi, että yöhävittäjistä ei olisi poispääsyä. Yhtä selvää oli, että Drewesin uudessa aselajissa oli vielä moni asia kokeiluasteella.

Koulutus oli kaikkea muuta kuin systemaattista valmistautumista sotalentoihin. Oppilaille opetettiin molemmat yöllä käytettävistä taktiikoista: valonheittimien ohjauksessa tapahtuva "valoisa yöhävittäjätoiminta" sekä pimeä yöhävittäjätoiminta. Näitä ei kuitenkaan voitu harjoitella, koska varsinkin pimeätoiminnan vaatima infrastruktuuri puuttui koululta kokonaan.

Ilmatorjuntatykistö ja niiden valonheittimet oli keskitetty asutuskeskuksiin. Myöhemmin Kammhuber kuitenkin antoi vetää valonheitinrykmentit pois teollisuusalueilta ja sijoitti ne ikään kuin porrastetuksi puolustusmuuriksi RAF:n Bomber Commandin sisään- ja ulosmenoreittien alapuolelle. Vihollispommikoneiden saaminen valokeilaan oli kuitenkin mahdotonta suurimmassa osassa Valtakunnan aluetta. Huono sää tietysti heikensi entisestään tuloksia.

Pimeä yöhävittäjätoiminta oli parannus tällaiseen. Sen perusta oli 70 kilometrin läpimittaisessa ympyrässä, joka oli sama kuin Würtzburg-radiomittauslaitteen kantama. Kyseessä oli saksalainen tutka, joka kykeni mittaamaan yksittäisen kohteen suunnan, etäisyyden ja lentokorkeuden. Jokaisen yöhävittäjäalueen keskelle oli sijoitettu kaksi tällaista tutkaa, joista toisen piti seurata vihollista ja toisen ohjata oma hävittäjä vihollisen luo. Molempien laitteiden mittaustulokset siirrettiin koko ajan suurelle karttapöydälle, jonka ääreltä hävittäjien johtoupseeri oli radioyhteydessä omalla yöhävittäjäalueellaan lentävään yöhävittäjään. Koska johtoupseeri ei voinut johtaa toimintaa täysin reaaliaikaisesti, työ vaati häneltä erityistä vaistoa, ennakointia ja kyvykkyyttä. Jos hyvin kävi, niin johtoupseeri kykeni johdattamaan oman yöhävittäjän noin tuhannen metrin päähän vihollisesta.

Alankomaitten ja Tanskan välinen rannikko oli nyt täysin katettu sellaisilla, osittain toisensa leikkaavilla yöhävittäjäalueilla. Drewesin koulutuspaikkaan ei ollut kuitenkaan järjestetty tutkajärjestelmiä, joilla oppilaat olisivat kyenneet harjoittelemaan.

Koulutus päättyi. Drewesin lentue oli määrä liittää jo olemassa olevaan yöhävittäjälaivueeseen Ranskassa.

Jabs kuitenkin ilmaantui Drewesin eteen ja ilmoitti, että hän oli määrännyt tälle siirron lentueeseensa Stadeen Elben alajuoksulla. Jabs totesi myös Drewesistä tulevan hänen sijaisensa ja erityisupseerinsa. Jabs ei ajatellut itse hoitaa noita hommia mutta kertoi olevansa aina valmis tukemaan alaistaan tässä työssä.

Jabs ei koskaan häirinnyt tai estänyt Drewesiä. Välillä tämä joutui kuitenkin pyytämään esimieheltään allekirjoituksia johonkin paperiin.

Rauhan aikana rakennettu Staden kenttä huoltohalleineen ja teknisine laitteineen tajosi parhaat mahdolliset edellytykset pitää kalusto taisteluvalmiina. Paikka oli vain hieman ahdas, kun he saapuivat sinne vuoden 1942 tammikuussa.

Lentäjien kerhotila oli masentava ilmestys. Mutta yksikön johtaja Heiner Nacke kysyi tarkastuskierroksellaan: "Mikä tuo viereinen huone on?" Kävi ilmi, että huone kuului heille. Vääpeli saapui paikalle suurikokoisen moukarin kanssa.

Lentäjät tekivät parhaansa tehdäkseen uudesta upseerikerhostaan kodikkaan ja viihtyisän.

Heillä oli aikaa tehdä tällaista, sillä varsinaisia hälytyslentoja ei oikein ollut. Välillä he kyllä harjoituksen vuoksi lensivät maalilentoja.

Suojauslentoja saksalaisille sotalaivoille jouduttiin kyllä tekemään. Välillä Dreweskin joutui lentämään Norjaan asti.

Taistelulaiva Tirpitzin suojaaminen oli vaarallista lentäjille. Niillä leveysasteilla esiintyi paljon suuria kompassivirheitä, ja Norjan vuoret olivat myös iso riesa potentiaalisina törmäyskohteina.

Laivasto osasi kuitenkin arvostaa ilmasuojausta. Drewes ja kumppanit kutsuttiin jopa kerran vierailemaan taistelulaivalle, ja isännät tekivät kaikkensa, jotta vierailusta tulisi heille unohtumaton kokemus.

Japanin vuoden 1941 joulukuun 7. päivänä Havaijille Pearl Harborin satamaan ja muualle Oahun saarelle suuntaaman yllätyshyökkäyksen jälkeen Saksa oli julistanut sodan kuun 11. päivänä Yhdysvalloille. Sodanjulistus sai aikaan sen, että teolliselta ja sotilaalliselta kapasiteetiltaan potentiaalisesti ylivoimainen mahti Yhdysvallat kykeni nyt aivan laillisesti ja hyviä tapoja noudattaen toimittamaan aseita ja asejärjestelmiä Yhdistyneelle kuningaskunnalle ja Neuvostoliitolle.

Napapiirin alueen lentokentät olivat yleensä kivisiä, lyhyitä nousu- ja laskukaistaleita, ja jotkut kenttien kiitoteistä oli jopa päällystetty lankuilla. Kerran yhdellä pohjoisen lennolla Drewesin Mersun moottoripukki rikkoutui. Mekaanikot ahersivat kovasti, ja lopulta Drewes totesi nyt olevan aika ilmoittaa lennonjohtoon lähdöstään, mutta silloin sinne saapui käsky, että hänen tuli ilmoittautua Norjan hävittäjäjohtajalle Stavanger-Solan kentällä. Hävittäjäjohtaja oli entinen Drewesin esimies Carl Schumacher, joten hän teki mielellään tämän ison mutkan matkaansa. Neljän tunnin lento Bergeniin, tankkaus, ja siitä vielä kolmisen tuntia lentoa määränpäähän.

Schumacherilla oli Drewesille erikoistehtävä. Tämän tuli viedä hirmuinen määrä eläviä säkkeihin sullottuja hummereita sekä kaksi pullollista olutta mukanaan kerhon avajaisjuhliin. Jotain kautta mies oli saanut selville, että tällaista oli suunnitteilla. Oluitten avulla hummerit tuli pitää kosteina lennon ajan, jotta ne eivät kuolisi. Schumacher myöskin muistutti, ettei Drewesin kannata lentää matkaansa liian korkealla, ettei hummereille tulisi hengitysvaikeuksia ohuen ilman takia.

Hieman pelättiin, että hummerit voisivat voimakkailla saksillaan katkoa ulottuvillaan taka-ampumossa olevia kaapeleita.

Drewes totesi, että matalalentämisen vuoksi hänen ei ole syytä pelätä rangaistusta, koska hän teki sen eläinsuojelullisista syistä.

Mies teki välilaskun Aalborgiin, ja hänen saapumisensa aiheutti suurta iloa paikallisille taistelijoille, sillä näilläkin olivat alkamassa kerhon avajaiset. Drewes joutui kuitenkin tuottamaan pettymyksen kertomalla, että hummerit jatkavat kentältä vielä matkaansa.

Ja sitten uusi startti, mutta syntyneet savunpöllähdykset huolestuttivat Drewesiä. Jo alkunousun aikana oikeanpuoleinen moottori ravisti siinä määrin, että hänellä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin sammuttaa se. Sytytys pois, potkurin lepuutus, muutama kankea kaarto, ja Drewes laski koneensa takaisin kentälle, jolta he olivat juuri lähteneet.

Kävi kuitenkin ilmi, että yliväsyneet Aalborgin mekaanikot olivat unohtaneet moottorin öljypohjan tyhjennyspropun varmistusvaijerin, joka estää propun löystymisen tärinän takia. Syntyneessä rytäkässä Drewesin kone oli ehtinyt menettää paljon öljyä, mutta hänen nopean toimintansa vuoksi ei moottoriin kuitenkaan ollut ehtinyt syntyä mitään vaurioita. Kaikki tarkistettiin nyt läpikotaisin, kiristettiin kunnolla, ja kone todettiin jälleen lentokelpoiseksi.

Säätiedot kertoivat huonoa, ja pimeyskin oli jo laskeutumassa, mutta Drewes päätteli juuri ja juuri ehtivänsä takaisin tukikohtaansa ennen pahimman alkamista.

Sää muuttui kuitenkin kehnommaksi kuin hän oli odottanut. Yhä lukuisampina kohoavat ukkospilvet pakottivat Drewesin lentämään yhä korkeammalla, ja hän mietti, että mikä mahtoi olla hummereiden lakikorkeus. Heti ensimmäisen tilaisuuden tullen hän kuitenkin pudotti korkeutta ja sai samalla yhteyden Stadeen. 15 minuutin kuluttua Drewes jo rullasi hallinsa eteen. Hän tunnisti puolihämärässä Nacken hahmon. "No?" tämä kysyi virnistellen.

Oluen kastelemissa säkeissä näkyi vielä elonmerkkejä. Heidän huippukokkinsa, alikersantti Albert Pfoehler oli syvästi liikuttunut.

Muuten yölentäjän elämä oli tapahtumaköyhää. Mutta milloin minkäkin syyn vuoksi kohtalo oli päättänyt, että aina hänen koneensa ollessa Braunschweigin kentän lähellä hänen piti laskeutua sinne. Drewes kuvaili tarkasti havaitsemiaan vikoja paikallisille mekaanikoille, ja nämä totesivat, että korjaaminen kestää varmaan muutaman tunnin. He antoivat moottoripyörän lainaksi, ja sillä Drewes ajeli sitten vanhempiensa luokse.

Drewesille tuli tavaksi lähtiessään Braunschweigista lentää taitolentotemppuja matalalla paikallaolijoiden iloksi. Hän oppi yhä paremmaksi taitolentäjäksi, kun rutiinia kertyi. Kerran Heiner Nacke kuitenkin kiukustuneena kertoi, Drewesin palattua omalle kentälle, että miehen matalalennoista oli valitettu. Kävi ilmi, että valitus oli tullut Münsteristä. Drewes joutui toteamaan, että on hän voinut silläkin suunnalla hieman kurvailla.

Martin Drewes sai kutsun Berliiniin toukokuun 2. päivänä vuonna 1942. Kutsun aiheena oli irakilaisten Yhdistynyttä kuningaskuntaa vastaan aloittaman kansannousun vuosijuhla. Nyt Drewes oppi tuntemaan ne miehet, joiden puolesta hän tovereineen oli Kaksoisvirtainmaassa taistellut: Rašid Ali al-Kailani, tämän esikuntapäällikkö Fawzi ja Jerusalemin suurmufti Muhammad Amin al-Hussein, jolla oli kiistoja juutalaisten kanssa. Näiden miesten oli ollut pakko paeta kotimaastaan, koska saksalaiset eivät olleet vuonna 1941 kyenneet lyömään brittijoukkoja heidän käyttöönsä annetuilla vaatimattomilla resursseilla.

Drewes tapasi juhlareissun aikana myöskin tutun everstin Adolf Krummacherin. Hän selosti tälle elämäänsä ilmavoimissa, ja eversti tajusi, että Drewesiä ei nyt kauheasti huvittanut yötoiminta vaan että tämä halusi siirron päivähävittäjiin. Krummacher totesi Drewesille, että tämän tulee saada yksi pudotus tililleen, niin sitten voidaan virallisesti todeta, ettei tämä ole aselajissa epäonnistunut. Ja sitten hän voi suosittaa Drewesille siirtoa.

Kului monta kuukautta. Lopulta Drewes sai pudotettua vihollisen yöllä. Seuraavana päivänä hän soitti eversti Krummacherille ja kertoi onnistuneensa. Tämä joutui nyt kuitenkin toteamaan miehelle, että tämän kannatti pysyä nyt yöhävittäjätoiminnassa. Saksan sodanjohto oli alkanut arvostaa sitä. Joten siirtoa ei sitten tullutkaan. Drewes totesi nyt itselleen sen, että nyt hän on sitten todella oikeasti yöhävittäjälentäjä.

Kerran Martin Drewes oli Mersullaan joutunut päiväsaikaan lentämään asioita hoitamaan toiseen lentotukikohtaan. Hänen radistinsa päätti sitten lähteä suihkussa käymään.

Samassa tuli hälytys, ja vaikka Drewes ei kuulunut kyseisen lentotukikohdan lentäjiin, hän päätti lähteä mukaan torjumaan vihollisen pommikoneita. Hän rupesi laittamaan pikapikaa konettaan lähtökuntoon. Mutta missä oli hänen radistinsa, oli kysymys.

Hänen Mersunsa luona seisoskeli maahenkilökuntaan kuuluva herra, joka kysyi häneltä, että saisiko hän lähteä lennolle herra yliluutnantin kanssa. Drewes kysyi mieheltä, että hallitseeko tämä radistin ja konekivääriampujan tehtävät. Mies vastasi hallitsevansa ne erinomaisesti. No sitten lähdettiin lentämään.

Drewes yritti koneellaan ottaa kiinni toista Mersua, joka oli päässyt ilmaan ennen häntä. Hän ehti vain nähdä, kuinka käsittämättömän tehokkaasti vihollisen nelimoottoripommikoneen konekivääriampuja oli ampunut hänen edellään lentäneen Mersun alas. Hän otti pommikoneen tähtäimeensä, ja ampui. Viholliskone lähti putoamaan, mutta ennen sitä se oli saanut ammuttua runsaasti hänen konettaan.

Drewes ei nähnyt peilistä konekivääriampujaradistiaan enää. Koneen ohjaamo oli saanut osumia sellaisiin paikkoihin, että luodit olivat saattaneet osua tähän. Seurasi laskeutuminen takaisin kentälle.

Laskeutumisen yhteydessä ohjaamon takaosassa nousi mies kuitenkin taas pystyyn. Koneen pysähdyttyä lentokonehallin luokse mies hyppäsi nopeasti koneesta ulos ja sanoi vakaumuksen rintaäänellä, että Drewesin kanssa hän ei kyllä enää koskaan lennä. Mies oli maastoutunut ohjaamon lattialle juuri ennen kuin luodit olisivat osuneet kohdalle.

Kyseinen pommikone oli yksi niistä koneyksilöistä, joihin oli laitettu enemmän aseistusta kuin muihin. Tämä selittää erityisen sakean ja tehokkaan konekivääritulituksen. Näiden koneiden piti vartioida ilmatilaa ja pitää mahdollisimman hyvin saksalaisten hävittäjät poissa niiden pommikoneiden läheisyydestä, jotka kantoivat kunnon pommilasteja.

Yhdistyneen kuningaskunnan sotilasdoktriiniin olivat vuodesta 1928 saakka periaatteessa kuuluneet siviilikohteiden terroripommitukset. Niiden oli tarkoitus tuhota siviilien moraali.

Arthur Harris (1892-1984) oli Yhdistyneen kuningaskunnan pommitusilmavoimien johtaja toisen maailmansodan aikana. Vuodesta 1942 alkaen hän toteutti kohtuullisen menestyksekkäästi sekä häikäilemättömästi tätä virallista siviilienterrorisointioppia, jonka pääministeri Winston Churchill (1874–1965) oli juuri siunannut.

Vuonna 1940 Berliinin Düppelissä oli keksitty, että tutkia voidaan saada hämätyksi pudottamalla lentokoneesta suuria määriä alumiinisuikaleita. Luftwaffen komentaja Göring oli siinä määrin järkyttynyt asiasta, että hän määräsi salaamaan asian.

Vuonna 1943 länsiliittoutuneet kuitenkin keksivät, että he voivat käyttää tällaista keinoa saksalaisten tutkajärjestelmän hämmentämiseen. Koska Saksassa ei ollut Göringin ansiosta ollenkaan mietitty vastakeinoja tällaiselle, kesti jonkin aikaa ennen kuin Saksan asevoimissa keksittiin keinot nk. kiertää hämäyksen ympäri.

Martin Drewes joutui itsekin tutkanhämäyksen uhriksi lennolla.

Saksan asevoimien sotilasarvot ovat tietysti asia, joka pitää selittää. Suomen vänrikki on Saksassa Leutnant ja Suomen luutnantti on Saksassa Oberleutnant. Täten Suomen yliluutnantti on korkeampi sotilasarvo kuin Saksan Oberleutnant. Nämä eriävät nimitykset aiheuttivat Suomen ja Saksan sodanaikaisen liittolaisuuden aikana jonkin verran hämminkiä. Saksan puolustusvoimissa ei ilmeisestikään ole ollut kuten Suomen puolustusvoimissa on sotilasarvoa luutnantin ja kapteenin välillä.

Martin Drewes joutui 3. lokakuuta vuonna 1943 lähtemään alkuyöstä nelimoottoristen torjuntalennolle. Hän lentäjätoverinsa kanssa ei löytänyt ajoissa vihollista, vaan he näkivät jonkin ajan kuluttua tulipalojen kajon kaukaisuudessa. Saksalainen suurkaupunki paloi. He olivat myöhästyneet.

Mutta he onnistuivat arvaamaan, mitä kautta viholliskoneet lähtisivät palaamaan Englantiin.

Drewes löysi nelimoottorisen. Hän asettui 80 metrin päähän koneesta jonkin verran sen alapuolelle, jotta viholliskoneen taka-ampuja ei näkisi hänen konettaan. Kun hän painoi liipaisinta, viholliskone yhtäkkiä kallistui oikealle ja hidastui samalla. Drewesin oli pakko kiskaista sauvasta estyäkseen törmäämästä viholliskoneeseen, ja näin hän joutui tämän taka-ampujan tähtäimeen. Hänen otsaansa hipaisi luoti, ja hänen Mersunsa toinen moottori syttyi palamaan. Hän käski radistinsa ja taka-ampujansa hypätä samalla kun hän yritti vakauttaa koneen. Veri valui haavasta sokeuttaen hänen toisen silmänsä. Hänen kasvoilleen oli myöskin lentänyt lasinsirpaleita ja hänen toinen kätensä oli nyrjähtänyt.

Kun hän yritti sitten itse hypätä koneesta, jokin piteli häntä kiinni istuimessa. Se oli varmaankin jokin hänen vaatteissaan tai laskuvarjorepussaan. Hän päätteli siitä, että hänen on pakko suorittaa koneella pakkolasku.

Hän ei saanut palavaa moottoria lepuutettua. Hän oli kiertänyt koneellaan ympyrää, ja se oli pudottanut sitä tehdessä runsaasti korkeutta.

Sitten hän päätti pistää laskeutumisvalot päälle. Samassa hän näki jotain edessään: puu! Vaistomaisesti hän kiskaisi itseensä päin rajusti ohjaussauvasta. Mersu osui maahan kirskuen ja rämisten.

Kone pysähtyi melko lyhyellä matkalla. Se paloi jo entistä pahemmin. Hän irrotti laskuvarjorepun valjaat. Lyttyyn menneen ohjaamon kuomun sivuikkunasta hän onnistui pusertautumaan ulos.

Sitten hän lähti tallustelemaan pikaisesti pois palavan koneensa luota. 300 metriä taitettuaan koneessa räjähti, ja hän päätti rojahtaa maahan. Hän sytytti tupakan ja ampui hätäraketin ilmaan.

Paikalle asteli kohta kotilomalla ollut sotilas, joka kysyi, oliko Drewes vihollislentäjä. Hän vastasi olevansa saksalainen yöhävittäjälentäjä.

Sotilas auttoi hänet ylös ja talutti hänet sitten mäkeä alas läheiseen kylään, jonka kapakkaan he sitten astuivat. Baarinainen ensin järkyttyi Drewesin ulkonäöstä, mutta ryhtyi sitten toimimaan. Paikalle saatiin kutsuttua lääkäri, joka paikkasi Drewesin parhaansa mukaan.

Seuraavana päivänä Drewes näki ilmasta, että hän oli onnistunut törmäämään koneellaan rinteeseen ja että hänen vaistomainen ohjaussauvan kiskaisunsa oli pelastanut hänen henkensä. Se oli saattanut hänen Mersunsa juuri oikeaan asentoon rinteeseen nähden, ja näin hän oli onnistunut selviämään siltikin rajusta törmäyksestä hengissä. Hänen koneensa oli rinteeseen osuttuaan katkaissut neljä omenapuuta.

Lokakuun 24. päivänä vuonna 1943 Drewesin yksikkö oli kutsuttu tilaisuuteen, johon osallistui Luftwaffen komentaja Hermann Göring. Tämä arvosteli yöhävittäjälentäjiä siitä, etteivät nämä olleet kyenneet riittävästi estämään kovasti lisääntynyttä vihollispommituslaivueiden toimintaa. Lentäjistä arvostelu tuntui epäoikeudenmukaiselta, sillä he eivät olleet itse suinkaan vastuussa tekniikasta, johon he joutuivat lentäessään turvautumaan. Hieman hämmentävästi samassa tilaisuudessa tosin myöskin jaettiin ensimmäisen ja toisen luokan rautaristejä sotilaallisista ansioista.

Insinöörit olivat kuitenkin lopulta onnistuneet kehittämään toimivan lentokonetutkan, jota alettiin asentamaan yöhävittäjiin. Drewes oli yksi ensimmäisistä, jotka saivat sen. Hänen koneeseensa se asennettiin vuoden 1943 joulukuussa, ja seuraavien puolen vuoden sisällä niitä tuotettiin sen verran paljon, että lopulta yöhävittäjätoiminta varsin pitkälle toimi niiden avulla.

Drewesistä oli alkanut tuntua kuitenkin jo vuoden 1943 loppupuolella, että lopulta hänen aselajinsa oli alkanut selvitä voittajana koitoksesta ilmassa. He olivat jo ennen tutkan saamista koneisiin onnistuneet kehittämään toimivia tapoja torjua vihollispommikoneita.

Länsiliittoutuneitten päättävät tahot alkoivat olla asiasta samaa mieltä. Vuoden 1944 tammikuussa he päättivät, että liittoutuneiden täytyi saada haltuun ilmaherruus ennen kuin voitaisiin päästä pitemmälle. Alun perin Normandian maihinnousu oli ajateltu tehtävän jo toukokuun alussa, mutta ajankohtaa siirrettiin nyt kuukaudella eteenpäin.

"Bomber" Harris joka tapauksessa halusi jatkaa saksalaisten suurkaupunkien terroripommituksia, ja se hänelle sallittiin.

Vuonna 1944 saksalaisiin yöhävittäjiin saatiin myös 70 asteen kulmassa ylöspäin eteen ampuvat aseet, joiden ansiosta jatkossa vihollisen pommikoneiden ampuminen oli vähemmän riskialtista saksalaisille yöhävittäjälentäjille.

Drewes päätettiin nimittää lopulta kokonaisen laivueen komentajaksi. Se koostui 700 lentäjästä, ja sen uusi asemapaikka sijaitsi Ranskassa. Drewes oli tuolloin 25-vuotias. Vuoden 1944 maaliskuussa uusi yksikkö odotti vanhan komentajan saapumista ilmateitse, jotta komento saataisiin siirrettyä sotilaallisin menoin uudelle henkilölle. Kun oletetusta saapumisajasta oli kulunut jo tunnin verran, ruvettiin vihdoin selvittämään, että mihin valtansa luovuttava komentaja oli jäänyt. Kävi ilmi, että tämä 51 ilmavoittoa saanut erittäin pätevä, kokenut ja osaava lentäjä radisteineen ja konekivääriampujineen oli mennyt lentämään Ardenneille sitä verhonneen pilviverhon alapuolelle, jossa se oli sitten törmännyt vuoreen.

Martin Drewes kertoo kirjassaan Messerschmitt 110:n olevan helppo, aerodynaamisesti hyvin vakaa sokkolentoon sopiva kone.

Tuo asia lausutaan kirjassa kohdassa, jossa laivueeseen oli tullut kypsään 31 vuoden ikään ehtinyt majurin arvoinen uusi yölentäjä. Tämä oli joutunut paniikkiin, kun hänen Mersunsa oli kokenut vakavaa jäätämistä. Mies oli huutanut radioon, että he joutuvat hyppäämään. Drewes kuuli tuon radiossa ja neuvoi majuria, että tämän pitää päästää ohjaimista irti. Kone tekee aluksi syöksyn mutta oikenee sitten alempana. Mies ei kuitenkaan ottanut neuvoa onkeensa, mutta hänen taka-ampujansa onnistui rauhoittelemaan häntä. Ja niin tämä kone onnistui lopulta laskeutumaan ilman isompia ongelmia.

Muistiinpanojen kirjoittamisen aikana olin saanut ylempänä mainitsemaltani Jukka Piipposelta tiedon, että DC-3:ssa oli ollut jäänesto jo toisen maailmansodan aikana, vaikka muuten se oli ollut harvinaista herkkua siihen aikaan. Eli koneen siipien etureunassa oli sellainen kumi, joka laajeni joksikin aikaa, kun jääneston oli laittanut päälle. Se rikkoi mahdollisesti syntyneen jään. Mutta veikkaan, kun kyse on noin wanhasta konetyypistä, että kumin täyttyminen kesti, ja silloin oli vaaraa siitä, että kumin päälle syntyi nk. silta. Moderneissa konetyypeissä, joissa on vastaavanlainen, kumi täytyy suurin piirtein hetkessä.

Yöaikaan on lentäjän kuin lentäjän tosiaankin vaikea nähdä eteensä. Ja vielä vaikeammaksi se menee, jos on pilvistä. Jos ei kykene erottamaan taivaanrantaa, niin lentäjä voi menettää asentotajunsa ja syöksyä sitten lopulta maankamaraan. Drewes on kertonut kirjassaan, että monet Saksan yöhävittäjälaivaston tappioista johtuivat juuri asentotajun menetyksestä. Lentoturmatutkinta-ohjelmassakin sanotaan aina, että lentäjät koulutetaan luottamaan ohjaamon mittaristoon. Jos keinohorisontti ei ole vikaantunut, niin se on melko pätevä peli, jos pitää arvioida lentokoneen asentoa.

Sota-aikaan lentokoneitten miehistön käytettävissä ei ollut kovin kummoisia suunnistuslaitteistoja modernimpaan aikaan verrattaessa. Radiomajakoista sai toki aina suuntiman.

Tärkeää oli se, että lentokentät olivat riittävästi valaistuja silloin, kun lentäjä oli aikeissa laskeutua sille. Lentokenttien valaiseminen toki auttoi ikävä kyllä myös vihollista pommittamaan niitä.

Kirjassa on yksi sellainen tapauskertomus, jossa Drewes oli koneellaan yölennon päätteeksi aikeissa laskeutua jollekin lentokentälle. Polttoaine oli vähissä. Lentokentän valot oli laitettu päälle. Mutta juuri kun hän oli jo päässyt lähelle kiitorataa, niin valot sammuivat. Drewes kirosi ja yritti pitää koneen suorassa sen suhteen, missä hän ajatteli kiitotien kulkevan. Hän kahdella metrillä erehtyi kiitotien pinnan läheisyydestä, joten laskeutumisesta tuli hieman kolahtava, mutta isompia vaurioita ei koneeseen kuitenkaan syntynyt. Hänen koneensa päästyä maahan lentokentän valot jälleen syttyivät. Ikävä kyllä Drewes ei kirjassaan kertonut, että mikä oli ollut syynä valojen pätkimiseen.

Vuoden 1944 toukokuussa Martin Drewes onnistui laskeutumaan taistelulennolta erittäin huonossa säässä menestyksellisesti lentokentälle. Hän rullasi sitten koneellaan sirpalesuojaan, pysäytti sen ja sammutti koneen moottorit sulkemalla niiden magneetot antamasta virtaa.

Ennen kuin hän ehti nousta ohjaamosta ulos, paikalla olleista useasta mekaanikosta kaksi hoiti itsensä lentokoneen alle vetämään pikapysäyttimistä, jotka poistivat moottoreitten sylintereistä puristukset. Tämä oli tehtävä ilmeisesti siitä syystä, että harvinaisissa tapauksissa moottoreissa saattoi tapahtua itsesytytys, vaikka magneetoista olisi virta jo otettu pois.

Yhtäkkiä kuului voimakas pamaus. Drewes hoiti itsensä nopeasti ohjaamosta alas hallin lattialle. Ilmeisesti toinen näistä mekaanikoista oli liukastunut ja häneen oli osunut vielä pyörimässä oleva potkurin lapa. Hänen kätensä oli irronnut ruumiista. Drewes oli itse äimänkäkenä ja saattoi vain ottaa sideharsoa esiin lentohaalarinsa kätköistä, kun ei muuta keksinyt. Hän huomasi, ettei loukkaantuneen mekaanikon suurikokoisesta haavasta pahemmin vuotanut verta. Ilmeisesti yli 300-kiloisen potkurinlavan isku oli ollut sen verran voimakas, että se oli sulkenut verisuonet.

Loukkaantunut mekaanikko kysyi Drewesiltä, että kuoleeko hän. Tämä totesi, ettei hän kuole ja että ambulanssi tulee tuota pikaa viemään hänet sairaalaan.

Yksi mekaanikoista tuli tuomaan hänelle toverinsa irronneen käsivarren, joka oli iskeytynyt häntä jalkoihin niin kovalla voimalla, että hän oli kaatunut.

Ambulanssi saapui lääkäreineen vain muutamassa minuutissa sirpalesuojaan. Lääkäri teki ensitoimenpiteet, ja sitten potilas siirrettiin ambulanssiin paareilla.

Ambulanssin takaovet suljettiin, ja kuski käynnisti moottorin. Pian takaovet kuitenkin avattiin ja Drewesin nimeä huudettiin. Pahaa aavistaen hän riensi paikalle. Potilas ei kuitenkaan ollut kuollut tai kuolemassa, vaan hän makasi paareillaan silmät suurina ja kysyi, että voiko hän palata laivueeseen sitten kun hänet on hoidettu kuntoon. Drewes liikuttuneena totesi mekaanikolle, että totta kai tämä voi palata.

Sitten ambulanssi lähti 50 kilometrin pituiselle matkalle Reimsissä sijaitsevaan sairaalaan pimeällä. 

Drewes ei mainitse kirjassaan sitä, että myöskin polttoaineseoksen säätäminen laihalle konetta pysäköidessä sammuttaa moottorin.

Martin Drewesistä sun yhdestä sun toisesta muustakin saksalaisesta sotilashenkilöstä oli melko selvää, että länsiliittoutuneilla on aikomus lähempinä aikoina saada uusi jalansija mantereella, nimittäin Ranskan alueella.

Liittoutuneet pommittivat asiaa valmistellakseen aina päiväsaikaan sekä myös joka yö saksalaisia kohteita Saksan luoteisrajan ja Bretagnen välillä: lentokenttiä, rannikkotykistöpattereita, ammusvarastoja ja rautateiden solmukohtia.

Päivän vaihduttua 12. päivälle toukokuuta vuonna 1944 vihollisen isompi hyökkäys osui sitten Drewesin laivueen lentokentälle. Vahva B-17-osasto ("Lentäviä linnoituksia" siis) aiheutti noin kaksituhatta pommikuoppaa sille. Lentokenttä oli nyt pysyvä poissa normaalikäytöstä pitemmän aikaa. Onneksi sirpalesuojissa olleisiin lentokoneisiin oli tullut hyökkäyksessä vain vähäisiä vaurioita.

Lentokentän koko henkilöstö aina komentajaa myöten otti käyttöönsä kukin sangon ja lapion. Kovasti työskentelemällä saatiin lopulta aikaiseksi lyhyt väliaikainen kiitotie.

Seuraavaksi lentokentän lentokoneet oli siirrettävä muille, vielä toimiville lentokentille, jotta toimintaa voitaisiin jatkaa.

Drewes teki tovereineen välilaskun eräälle kentälle ollessaan matkaamassa uuteen sijoituspaikkkaansa. Hän odotti iltaan saakka, ja lopulta tuli hälytys. Hän nousi koneellaan ilmaan, ja 25 minuutin sisällä hän onnistui pudottamaan kaksi Avro Lancaster -pommikonetta ja yhden Handley Page Halifaxin.

40 vuotta myöhemmin eräs kanadalainen mies Brittiläisestä Kolumbiasta otti häneen yhteyttä. Miehen setä oli ollut tuolloin lennolla kyseisen Halifaxin miehistössä. Hänen äitinsä oli kuolinvuoteellaan vannottanut poikaansa pitämään huolen siitä, että hänen veljensä saisi kunnialliset hautajaiset. Mies oli joutunut tekemään paljon tutkimustyötä ennen kuin hänelle selvisi, kuka oli pudottanut hänen setänsä pommikoneen. Syyllinen oli Martin Drewes.

Kyseisen pommikoneen miehistöstä ei yksikään ollut onnistunut pelastautumaan koneestaan, tai ei ainakaan siten, että olisi selvinnyt loppuun saakka hengissä.

Drewes päätti auttaa miestä mäessä.

Drewes kertoo kirjassaan, että sodan jälkeen länsiliittoutuneitten pommikonelentäjät ja Saksan yöhävittäjälentäjät olivat ensimmäisiä, jotka järjestivät entisten vastustajien keskinäisiä tapaamisia.

P-51 Mustang on hävittäjälentokone, jonka avulla ilmasota Saksan yllä kääntyi länsiliittoutuneiden voitoksi.

Yhdistyneen kuningaskunnan Kuninkaalliset ilmavoimat (eli RAF) oli halunnut yhdysvaltalaisen North American Aviationin valmistavan heille P-40 Kittyhawk -hävittäjälentokoneita. Konetyyppiä ei kuitenkaan mitenkään tunnettu erinomaisena hävittäjälentokoneena. Yhtiön pääsuunnittelija väitti suunnittelevansa paremman koneen ja saavansa sen tuotantoon nopeammin kuin Kittyhawkin tuotannon uudelleenaloittamisessa menisi aikaa. YKK sekä Brittiläinen kansainyhteisö saivat kuitenkin jonkin verran käyttöönsä "Kittyhawkeja".

P-40 osoittautui tosiaankin huonoksi hävittäjälentokoneeksi, tai ainakin jos vertasi Hawker Hurricaneen, Supermarine Spitfireen tai Messerschmitt 109:ään, joten konetyyppiä käytettiin Brittilässä aluksi ainoastaan koulutukseen ja tiedusteluun. Kun YKK joutui lopulta puolustautumaan Italiaa vastaan Pohjois-Afrikassa sen asevoimien yrittäessä tunkeutua Egyptiin, niin koneen huonot ominaisuudet eivät juurikaan haitanneet, sillä Italian ilmavoimat oli lähes yhtä huono vastus kuin maan asevoimien maavoimat. Brittejä ei Kittyhawkissa haitannut edes Allisonin valmistaman moottorin huonohko ahdin, koska ilmataistelut käytiin Pohjois-Afrikassa melko matalalla.

YKK tilasi joka tapauksessa P-51 Mustangeja North American Aviationilta. Kone saatiin suunniteltua ja prototyyppi valmistettua alle puolessa vuodessa, mikä on melko nopeaa senkin ajan sotalentokonetuotannossa.

Mustangissa oli Allisonin valmistama V12-moottori, jonka suorituskyky oli hyvä matalalennossa mutta huono korkealla.  Yhdysvallat ei itse aluksi kiinnostunut koneesta hävittäjänä, mutta halusi käyttää sitä syöksypommittajana, joten Mustangin pohjalta kehitettiin syöksyjarruilla ja pommiripustimilla varustettu A-36 Apache -syöksypommittaja. Rolls-Roycen koelentäjä Ron Harker teki kuitenkin P-51 A -tyypillä koelennon ja ehdotti brittiläisen Merlin-moottorin asentamista runkoon. Suorituskyky osoittautui nyt erinomaiseksi ja lopulta myös Yhdysvaltain ilmavoimat kiinnostui tosissaan koneesta.

Mustangissa oli kuitenkin runsaasti lentäjiä ärsyttäviä tyyppivikoja. Tyypin D-versiossa oli kaikki ongelmat ratkaistu. Kaiken muun ohella versioon asennettiin Spitfirestä tuttu kuplamuotoinen kuomu, joka paransi näkyvyyttä taaksepäin. D-versiota alettiin käyttää pitkän matkan saattotehtäviin vuoden 1944 puolivälin tienoilla.

Mustang kykeni lopulta yltämään Englannista kaikkialle Saksan alueella ja takaisin.

Aluksi Yhdysvallat oli luottanut siihen, että pommikoneet eivät tarvitse edes hävittäjäsuojaa. Mieli muuttui ennen pitkää. Mutta Mustangeja maa ei käyttänyt aluksi kovin tehokkaasti. Niitä käytettiin tiiviisti yhteydessä pommikonemuodostemaan, jota ne suojasivat. Tämä soi toki turvallisuudentunnetta pommikoneiden miehistölle, mutta Mustangien lentäjät eivät päässeet kovin nopeasti puuttumaan tilanteisiin niiden lentäessä aivan pommikoneita luona osittain johtuen pommikonesaattueen hitaudesta.

Yhdysvaltalainen kenraali James Doolittle (1896-1993), Yhdysvaltain 8. ilmavoimien uusi komentaja, vapautti vuoden 1944 alussa useimmat hävittäjäsaattojen lentäjistä vaatimukselta lentää tiukasti samassa muodostelmassa pommikoneiden kanssa. Tarkoitus oli saavuttaa ilmaherruus Saksan ja sen miehittämien maiden yllä. Mustangien oli tarkoitus lentää kaukana pommikoneiden edellä etsimässä vihollisen hävittäjälentokoneita.

Se, että länsiliittoutuneet onnistuivat lopulta tempaamaan itselleen ilmaherruuden, johtui siitä, että Yhdysvalloissa hävittäjälentokoneitten tuotantoa lisättiin huimasti, ja samoin hävittäjälentäjien kouluttamista. Länsiliittoutuneiden aktiivitoiminnassa olevia lentäjiä oli paljon enemmän kuin Saksalla lopulta.

Vuoden 1944 ensimmäisellä puoliskolla länsiliittoutuneet myöskin melko paljon harjoittivat lentokone- ja polttoainetehtaitten sekä rannikon tutkajärjestelmien tuhoamista.

Kesäkuun tienoilla ilmaherruus oli saavutettu, ja maihinnousu Normandiaan saatettiin aloittaa.

Yksi asiaan vaikuttava seikka oli sekin, että Saksassa taitavia lentäjiä ei lopulta irrotettu sotalentämisestä ja siirretty kouluttajiksi, toisin kuin oli laita Yhdysvalloissa, Yhdistyneessä kuningaskunnassa ja Australiassa. Tämä merkitsi ennen pitkää pulaa hyvistä ja kokeneista lentäjien kouluttajista. Saksalaisten lentäjien kouluttamista haittasi ennen pitkää myös polttoainepula, joka johtui liittoutuneitten harjoittamasta polttoainetehtaitten pommittamisesta.

Ja P-51 Mustang oli myös kaikin puolin hyvä, ellei erinomainen hävittäjälentokone. Se oli riittävän nopea, riittävän ketterä, kykeni lentämään korkeallakin tehokkaasti ja se kykeni lentämään Saksan joka kolkkaan ja vielä siten, että pääsi samoilla bensoilla palaamaan takaisin Englantiinkin.

Drewes kertoo kirjassaan, että hänen tuntemansa saksalaiset hävittäjälentäjät pitivät huonona vihollisen pommikoneitten miehistön tappamista. He toivoivat aina, että mahdollisimman moni heidän pudottamiensa lentokoneiden miehistöjen jäsen selviäisi hengissä kohtaamisesta saksalaisten yöhävittäjälentäjien kanssa. Sodan jälkeen kävi myös ilmi, että samoin länsiliittoutuneitten Saksan suurkaupunkeja pommittamaan määrätyt pommikoneiden miehistöjen jäsenet olivat pitäneet terroripommituksia syvästi epämoraalisina.

Kirjoittaessani näitä muistiinpanoja olin saanut selville,että Yhdistyneen kuningaskunnan pommituslennoston tärkein nelimoottorinen pommikone Avro Lancaster oli ollut muuten erinomainen ja käyttökelpoinen pommikone, mutta siinä oli se vika, että jos koneeseen oli tullut takaisin Englantiin palaamista haittava vika, esim. bensiinitankin ja sitä myötä siiven palaminen, niin koneesta oli hankala pelastautua hyppäämällä laskuvarjolla. Suunnittelivat pohtivat, että ratkaisuna tähän olisi oven leventäminen, mutta päättäjät sitten päättivät, ettei sellaiseen ruveta, koska se merkitsisi tuotannon keskeytymistä joksikin aikaa, kun piti tehdä muutoksia tuotantolinjoihin.

Martin Drewesin saatua aikaisemmin mainitsemani yhteydenoton pudottamansa pommikoneen miehistön jäsenen sukulaiselta, hän kysyi asiasta eräältä entiseltä lentäjätoveriltaan, joka oli sodan aikana pitänyt päiväkirjaa. Drewesillä itsellään oli käytössä ainoastaan lyhyet maininnat tapahtumista sotalentopäiväkirjassa, eikä hän tavannut muistaa hyvin läheskään kaikkia kohtaamisiaan länsiliittoutuneiden pommikoneiden kanssa.

Lentäjätoveri oli joka tapauksessa avulias, ja saatiin tietää lopulta, miten oli vuonna 1944 käynyt. Kyseinen vihollisen pommikone oli pudonnut palavana ja iskeytynyt lopulta erään puron penkkaan. Koska pommikone ei ollut ehtinyt pudottaa pommejaan, ne kaikki räjähtivät törmäyksen takia. Viisi koneen miehistön kahdeksasta jäsenestä sinkoutui kauheasti silpoutuneina lentokoneesta ulos. Loput kolme taas upposivat saviseen maahan koneen hylyn mukana. Yksi näistä kolmesta oli tämä kanadalainen, jonka sukulainen oli ottanut yhteyttä Drewesiin.

Kanadalainen tutkimusryhmä oli nyt matkustanut Belgiaan yhdessä tämän sodan uhrin sukulaisen kanssa. Törmäyspaikka oli kuivatettu vedestä, ja yli kuuden metrin syvyydestä löytyivät kolmen lentosotilaan jäännökset.

Uhrin sukulainen soitti siihen aikaan Brasiliassa asuneelle Drewesille ja kysyi tältä, että haluaisiko tämä osallistua hautajaisiin. Hän sanoi ymmärtävänsä, jos Drewes kokisi asian jotenkin epämukavana. Drewes kuitenkin päätti lähteä Eurooppaan.

Kolme uhria haudattiin samalle hautausmaalle, jolla lepäsivät heidän vuosikymmeniä aikaisemmin haudatut toverinsa. Hautajaisissa oli läsnä uhrien sukulaisia. Kanadalainen kunniavartio ampui kunnialaukaukset ja hautausmaan yli lensi joukko belgialaisia hävittäjälentokoneita.

Palaamme jälleen sota-aikaan.

Vuoden 1944 kesäkuussa Normandian maihinnousun jälkeisenä aikana Martin Drewes tovereineen päivysti samalla toivoen, että myrsky menisi ohitse. Sitten heille tuli ilmoitus, että vihollisen lentotoimintaa ei ole odotettavissa. Drewes jäi joidenkin muiden upseereiden kanssa kuitenkin oleskelemaan komentopaikalle kolmen suuren puhelinpöydän lähelle.

Yksi heistä kaivoi varastoistaan syntymäpäiväjuhliaan varten säästämänsä pullon ranskalaista shampanjaa, joka oli jäänyt nauttimatta tulleen hälytyksen vuoksi. Toverit tekivät olonsa mukaviksi komentopaikalla, joivat ja höpöttivät.

Drewes keksi silloin, että eräs heidän tovereistaan oli paraikaa kotilomallaan Hampurissa. He päättivät soittaa tälle. Puhelimeen vastasi tuttu mies, joka oli hänkin ottanut jotain mehua vahvempaa.

Drewes ja toinen aloittivat vitsikkään huulenheiton, jossa ei mikään eikä kukaan ollut pyhää.

Puhelu päättyi seuraavalla tavalla:

Drewes: "Hei, Werner, onko natsit aina vain puikoissa?"

toveri: "On ne, on ne!"

Drewes: "No sitten me pysytään mieluummin vielä hetki täällä Hollannissa."

Drewes toivotti vielä lopuksi hyvää lomaa toverille ennen kuin lopetti puhelun.

Välittömästi puhelun päättymisen jälkeen yksi komentopaikan puhelimista soi. Siellä oli eräs kapteeni, joka toimi valvontaupseerin tehtävässä. Valvontahenkilö halusi tietää, kuka oli äsken puhunut puhelimessa. Drewes tunnusti olleensa tämä. Upseeri halusi tietää hänen nimensä, sotilasarvonsa, tehtävänsä ja yksikkönsä. Drewes kertoi ne asiat, jotka sääntöjen mukaan sai kertoa puhelimessa itselle tuntemattomalle henkilölle.

Upseeri kertoi Drewesille, että kysymys oli Drewesin "valtionvastaisista ja taistelutahtoa heikentävistä kommenteista äsken käydyn keskustelun aikana". Mies jatkoi sanomalla, että tästä tehdään ilmoitus ylempään portaaseen, koska kyseessä on sen verran vakava asia.

Drewes paasasi luuriin ja vittuili vielä päälle ennen kuin paiskasi puhelun poikki. Ja sitten ryyppäämään. Tässä meidän tulee kuitenkin muistaa, että "ryyppääminen" on ehkä liian vahva sana, kun kyse oli kuitenkin vain useamman upseerin keskenään jakamasta yhden viinipullon sisällöstä. Ellei kyseessä ollut sitten 1,5-litrainen yksilö. Määrää Drewes ei kirjassaan paljasta.

Kuukautta myöhemmin Drewes sai puhelun divisioonan esikunnasta: ilmakenraali halusi keskustella hänen kanssaan selvittääkseen jotakin. Drewes hyppäsi ilman tutkaa olevaan Mersuun ja lensi toiselle paikkakunnalle.

Siellä odotti tapausselostus kenraalin työpöydällä. Kenraali puhui ensin vakavia sanoja Drewesille ja kertoi onnistuneensa pysäyttämään asian etenemisen. Jos hän olisi ollut lomalla, niin asia olisi edennyt sotatuomarin pöydälle, ja silloin hän ei olisi voinut enää auttaa.

Kenraali antoi ymmärtää, että kyseessä on vakava asia. Drewes oli hieman ärsyyntyneellä mielellä, mutta pikku hiljaa hän lauhtui. Hänen ja kenraalin keskustelu muuttui lopulta leppoisaksi.

Asiaan ei koskaan enää tämän jälkeen palattu kenenkään eikä minkään tahon toimesta.

Ilmeisesti vitsikkään puhelun toinen osapuoli jäi myöskin ilman seuraamuksia. Tämä johtui varmaankin siitä, että hän oli ollut kotonaan puhelun aikana eikä tukikohdassaan.

Heinäkuun 20. päivän tapausta eli sitä, kun Hitler lähes onnistuttiin murhaamaan, Martin Drewes kommentoi vain lyhyesti. Vaikka hän ymmärtää, että jotkut hänen lentäjätoverinsakin ehkä saattoivat toimia diktaattoria vastaan, niin silti häneltä ja hänen tovereiltaan yöhävittäjäilmavoimissa ei liiennyt paljoakaan myötätuntoa salaliittolaisia kohtaan.

Drewes myös muistuttaa siitä, mitä hän oli joutunut oppimaan ensimmäisellä oppitunnillaan upseerioppilaana. Sen, että upseerin tulee ilmoittaa vain sellaisesta, minkä näkee. Pommin Hitlerin pään menoksi asettanut ja virittänyt yleisesikuntaeversti Claus von Stauffenberg (1907-1944) oli kuullut pommin räjähtävän, mutta hän ei ollut ottanut selvää, että oliko Führer tosiaan kuollut ennen kuin meni soittamaan muille salaliittolaisille johtajan kuolemasta.

Kun päivä oli ehtinyt jo vaihtua seuraavaksi, tuli hälytys ja Drewes alaisineen ja tovereineen joutui lähtemään torjuntatehtävään. Vihollinen oli jakautunut useaksi hyökkäyskiilaksi, joten maa-aseman oli vaikea ohjata lentäjät saaliin perään. Drewesin radisti Erich Handke sai kuitenkin pian tutkaansa kunnollisen kaiun, ja niin he pääsivät lähtemään vihollisen perään.

Drewesin lopulta saatua näkyvilleen viholliskoneita hän kahteen otteeseen ilmoitti tovereilleen saaliista. Seuraavaksi hän sai ammuttua yhden Lancasterin alas. Pommikoneitten lentäjät yrittivät pitää hävittäjät loitolla temppuilemalla.

Drewes pääsi koneellaan seuraavan saaliin taakse asemiin hieman sen alapuolelle. Nyt oli aika taas käyttää vinoaseita. Radisti Handke huusi radioon heidän olevan liian lähellä pommikonetta. Drewes kuitenkin päätti laukaista aseensa, koska mahdollisuus olisi pian muuten menetetty. Samassa kun hän laukaisi vinoaseet, Lancasterin lentäjä kuitenkin pisti samanaikaisesti koneensa jyrkkään kaartoon vasemmalle. Drewes oli tähdännyt normaaliin tapaansa vasemman siiven kahden moottorin väliin, jossa sijaitsi polttoainesäiliö. Pommikoneen lentäjän yritys välttyä tuholta kuitenkin sai aikaan sen, että Drewesin Mersun aseiden 20-milliset ammukset osuivat pommikoneen pommilastiin.

Yöhävittäjä putosi nyt pystysuoraan alaspäin. Räjähdys oli tuhonnut Mersun useiden senttien paksuisen panssarilasia olevan tuulilasin ja repäissyt kuomun irti. Drewes tunsi hirvittävää kipua molemmissa silmissään. Hän yritti epätoivoisesti saada koneen hallintaansa, mutta ohjaustuntuma oli täydet nolla. Hän karjui viran puolesta: "Ulos!"

Drewes repäisi oikealla kädellään istuinvyön lukon auki. Ilmavirran imu tarttui häneen alkaen nykiä häntä ulös ohjaamosta. Hänen lentopäähineensä radiokaapelin kytkentö pääsi lopulta irti, ja sitten se oli menoa. Yö oli korpinmusta.

Drewes tiesi heidän olleen korkealla, 6200 metrissä, ennen viholliskoneen pommilastin räjähdystä. Se merkitsi ohutta ilmaa. Lisäksi palavat siivenkappaleet saattaisivat pudota hänen laskuvarjonsa päälle, jos hän nyt heti vetäisisi laskuvarjon laukaisunarusta. Hänestä oli ikävä, ettei hänellä ollut nyt isompaa tietoa kuitenkaan siitä, millä korkeudella hän sillä hetkellä oli pudotessaan. Tarpeeksi pitkän aikaa mielestään odotettuaan hän vetäisi laskuvarjon laukaisunarusta ja huokaisi helpotuksesta tuntiessaan laskuvarjon voimakkaan nykäisyn.

Drewes heilahti pari kertaa avautuneen varjon alla, ja sitten hän oli maassa maaten pitkin pituuttaan pellolla palaneet kasvot yönviileään maahan painettuina.

Seuraavaksi oli selvitettävä, että olivatko hänen toverinsa selvinneet pudotuksesta hengissä. Heidän pelastusliiveihinsä oli kiinnitetty pilli. Hän puhalsi siihen. Hän oli onnellinen, kun kuuli sitten vastauspiippaukset kahdesta eri suunnasta.

"Enkö mä sanonut, että me ollaan liian lähellä sitä!" intti Handke jo ennen kuin he pääsivät kunnolla kasvotusten.

Radisti oli saanut vain pari naarmua. Taka-ampuja Schorsch Petz, joka oli istunut Mersussa melko hyvin suojassa selkä menosuuntaan päin, oli saanut sirpaleita molempiin kyynärpäihinsä.

Drewesiltä jossain määrin olivat palaneet räjähdyksen seurauksena kasvot, ja hän oli saanut silmiinsä vammoja. Hänen vasen kätensä ei myöskään ollut aivan yhteistyöhaluinen, mutta koko miehistö oli riittävässä kunnossa pientä yövaellusta varten. He koputtivat lopulta erään alankomaalaisen asuintalon ovelle. Kolmen rähjäisen ja hiiltyneen hahmon ilmestyminen ovensuuhun kirvoitti ensin kauhunhuudon, mutta sitten he saivat kyllä hyvää ja hyödyllistä tietoa asukkailta.

Joku vei heidät Gronaun sairaalaan, kun oli jo valoisaa. Taka-ampuja Petzin rannekellossa oli pomminsirpaleita. Kello oli luonnollisesti pysähtynyt, ja se näytti aikaa 1.19, jolloin pommikoneen lasti oli räjähtänyt. Lopulta laivueensa päällikkö Drewes tajusi, että heidän piti soittaa laivueelleen ja kertoa, että he ovat kunnossa.

Puhelimeen vastasi Martin Drewesin adjutantti luutnantti Scheel. Drewes sanoi puhelimeen. "Täällä kapteeni Drewes!"

Tuli hiljaisuus. Sitten muutaman sekunnin kuluttua, epäuskoisesti, Scheel lausui: "Anteeksi, kuka siellä on?"

Scheel oli ollut samalla lennolla majuri Höfelen kanssa ja huomannut, kuinka kahden lentokoneen kappaleet – hävittäjän ja saaliin – putosivat maahan.

"Kapteeni Drewes! Koko miehistö laskuvarjohypyn jälkeen kunnossa – tai no, ainakin melkein... lähettäkää minulle auto, olemme tulossa!"

Taas vallitsi hetken täydellinen hiljaisuus. "Ette voi tulla enää takaisin, herra kapteeni", vastasi Walter Scheel lopulta liioitellun vakavasti, "olemme nimittäin valinneet juuri uuden komentajan..."

Drewesin silmät parantuivat hyvin hitaasti, mutta ne parantuivat silti, pikku hiljaa ja ennen pitkää. Siinä meni aikaa. Vaikka hän ei pystynytkään enää seuraamaan miehistöjään taisteluun, hän vietti edelleenkin kaikki yöt laivueensa komentopaikalla. Hänen teki mieli repiä hiukset päästään. Hän oli pätevän esikuntansa kanssa organisoinut monta asiaa uudelleen ja nostanut heidän sotavalmiutensa aivan uudelle tasolle, ja nyt hän ei kyennyt itse enää lentämään!!

Kuusi päivää onnettomien tapahtumien jälkeen Martin Drewesille ja Erich Handkelle luovutettiin ritariristi. He kuulivat asiasta sähkeitse. Varsinainen luovutusseremonia pidettiin yleensä armeijakunnan- tai divisioonankomentajan luona. Drewes tosin oli nyt liikuntakyvytön, käsi kantositeessä ja näkemisenkin kanssa oli vähän niin tai näin, joten kysymys kuului, että löytyisikö asiaan inhimillisempi ratkaisu.

Hitler oli luovuttanut Itä-Preussissa sijaitsevassa päämajassaan Helmut Lentille (1918-1944) timantit tämän ritariristiin. Kyseessä oli ollut myös Johtajalle tärkeä propagandataphtuma.

Lentin palattua takaisin oli "Hampurin yöhävittäjien isä" Georg Ahrens pitänyt suuren vastaanoton Hampurissa hotelli Atlanticissa Binnenalsterjärven rannalla tälle. Hans-Joachim Jabs oli kuitenkin junaillut alaiselleen Drewesille kutsun juhliin. Niin tämä kutsuttiin illan aikana yleisön eteen, ja kenraalimajuri Max Ibel luovutti hänelle ritariristin. Ja sitten matkattiin takaisin tukikohtaan.

Jabs oli sopinut seuraavalle päivälle tapaamisen Drewesin kanssa. Hän totesi alaiselleen, että tällä oli nyt 51 pudotusta tilillään, vaikka kaikkia ei ole voitu vahvistaa ja tuntemattomasta syystä ei myöskään kaikkia raportteja ilmavoitoista ollut lähetetty eteenpäin. Jabs ilmoitti, että Drewesillä on kaikki edellytykset tammenlehvän saamiselle ja että hän aikoo tehdä esityksen asiasta seuraavana aamuna.

Martin Drewesistä siinä olisi ollut kuitenkin armopalan makua, joten hän sopi Jabsin kanssa, että odotetaan asian kanssa siihen asti, kunnes hän on saanut pudotettua seuraavan vihollisen pommikoneen.

Erich Handke kuului harvalukuiseen joukkoon radisteja, joilla oli ritariristi. Mies oli ollut mukana kymmenissä Drewesin tekemissä pudotuksissa. Handke oli nyt sotilasarvoltaan vääpeli, ja tuollaisilla ansioilla hän voisi niin halutessaan hyvin yletä upseeriksi asti.

Drewes ehdottikin Handkelle upseeriksi pyrkimistä nyt, kun hän hän itse kerran joutui olemaan vielä jonkin aikaa terveyssyistä maassa pääsemättä lentämään.

Handken mielestä hän joutuisi tuollaiseen ryhdyttyään viestiupseeriksi ja joutuisi puuhailemaan aamusta iltaan sitten sellaisten asioiden kanssa jossain työhuoneessa, jotka eivät häntä kiinnostaisi. Handke koki olevansa nyt sen sijaan vapaa mies.

Handken päätökseen luopua upseeriksi pyrkimisestä liittyi kuitenkin sekin, että hän kärsi vaikeasta astmasta, joka tapasi helpottaa aina lennettäessä Mersulla korkealla. 

Handke oli siis valmis vaarantamaan jatkuvasti henkensä ilmassa, jotta hänen ei tarvitsi kärsiä hengitysvaikeuksista suhteellisen rauhallisessa maapalveluksessa.

Lentorykmentin komentaja Jabs joutui kuitenkin piakkoin olemaan kaksi kuukautta poissa, joten Martin Drewes joutui johtamaan rykmenttiä hänen sijaisenaan. Työnkuvan vuoksi hän joutui vähän väliä ajamaan esikuntaan Dortmundiin.

Autolla ajamisesta maaseudulla oli kuitenkin ehtinyt tulla varsin vaarallista. Yhdysvaltalaiset hävittäjä- ja hävittäjäpommittajalentäjät vaanivat ilmassa kaikkea suurempaa liikettä alapuolellaan. Siksi Drewes ajoi kuljettajineen matkan Skoda-avoautolla, koska sitä käyttämällä saattoi kuulla ajoissa matalalla lentävät vihollislentokoneet ja ehti siten pysäyttää auton ja juosta pois sen luota.

Drewesin alaisia oli lisäksi alkanut kuolo korjata rankemmalla kädellä. Lentäjiä ammuttiin alas, he törmäsivät vastustajien kanssa yhteen ilmassa, syöksyivät maahan polttoaineen loputtua, saivat moottorivikoja, joutuivat oman ilmatorjuntatykistön alasampumiksi taikka menettivät koneen hallinnan jäätävien olosuhteiden ja kokemuksen puutteensa vuoksi. Vaihtuvuus rykmentin lentäjissä alkoi olla jo suurta.

Saksan yölentäjillä alkoi vuoden 1944 loppupuolella kuitenkin olla jo varsin hyvät valmiudet tehtäviensä suorittamiseen teknologisessa mielessä, sillä heidän uusimmilla tutkajärjestelmillään saattoi löytää vihollisen lentokoneita jo varsin tarkasti.

Tälle tuli kuitenkin varsin pian loppu, kun yksi Junkers 88 G-1 -koneen miehistö oli eksynyt tehtäväänsä suorittaessaan Pohjanmeren yllä ja oli sitten vahingossa peilannut brittiläisen radiomajakan saksalaisen sijaan. Saksalainen pommikone näin laskeutui Englannin Woodbridgeen, ja Yhdistyneen kuningaskunnan asevoimat saivat näin käsiinsä ehjänä saksalaisen sotalentokoneen kehittyneine tutkajärjestelmineen.

Ei kestänyt montaa päivää siinä, kun britit pääsivät selvyyteen järjestelmän saloista, ja sen jälkeen Saksan ilmapuolustus oli helisemässä, koska länsiliittoutuneet kykenivät nyt häiritsemään näiden tutkajärjestelmiä miten päin tahansa.

Saksalaiselle osapuolelle toki tuotti suuria vaikeuksia myöskin se, että Normandian maihinnousun jälkeen vihollinen oli vallannut paljon lisää alueita mantereella ja sen asevoimat olivat päässeet jo Saksan rajalle saakka. Näin Saksan asevoimat olivat menettäneet ennakkovaroitusjärjestelmänsä.

Drewesin alaisille lentäjille tämä näkyi siten, että vihollisen pommikoneita saatiin nyt pudotettua vain prosentin verran näiden kuhunkin pommitustehtävään osallistuneista koneista.

Jyrinä oli suuri. Vuoden 1944 neljän viimeisen kuukauden aikana länsiliittoutuneet pudottivat Saksaan yli neljäsosan näiden koko sodan aikana Saksaan pudottamista pommeista.

Drewesin yksikön käyttämä konetyyppi Messerschmitt 110 ei ollut alun perin kehitetty yöhävittäjätoimintaa varten. Ja nyt sen tekniset ja kehitysmahdollisuudet näyttivät olevan loppumassa, kun taas länsiliittoutuneitten pommikoneiden suorituskyky parani tasaisesti.

Eräänä päivänä vuoden 1944 keväällä Drewesille oli soittanut tuttu päällikkö Werner Baake, joka oli aivan tohkeissaan halutessaan näyttää hänelle omalle yksikölleen tulleen uuden konetyypin.

Kyseinen kone oli Heinkel 219, joka oikeasti erinomainen yöhävittäjä. Se oli nopea ja siinä oli tehokas aseistus, ja se oli alun perinkin suunniteltu nimenomaan yöhävittäjäksi.

Kone seisoi nokkapyörällä. Se oli muutenkin suunniteltu lentäjän ja navigaattorin hyvää näkyvyyttä silmällä pitäen. Taka-ampujaa ei enää ollut. Koneen lentäjä saattoi luottaa sen nopeuteen vältellessään joutumista vihollisen hävittäjien saaliiksi.

Drewes istuutui tilavaan ja  selkeään ohjaamoon, josta huomasi heti, että suunnittelija todellakin oli ymmärtänyt, mistä yöhävittäjätoiminnassa oli kyse. Koneessa oli jäänpoistolaite ja paineilmalla toimiva heittoistuin.

Huippunopeus oli selvästi yli 600 km/h.

"No?" Baake kysyi omistajan ylpeydellä. "Haluatkos kokeilla?"

Vaikka Drewes koki koneen sopivan itselleen kuin olisi mittatilaustyönä tehty, hän päätti, ettei rupea konetta kokeilemaan. Hänen yksikkönsä ei kuitenkaan koskaan saisi konetyyppiä käyttöönsä.

Heinkel 219 oli erinomainen kone, kuten oli Drewesistä oikeastaan myös uusi versio Junkers 88:sta, jossa oli voimakkaat hävittäjämoottorit ja jolla oli pitkä toimintasäde. Mutta hän oli lentänyt jo yli kolme ja puoli vuotta Messerschmitt 110:llä, ja hän oli varsin tottunut siihen, joten hänen ei kannattanut käyttää puolta tuntia uuteen konetyyppiin tutustumisessa, koska siihen se sitten jäisikin. Drewes oli myöskin antanut kiillottaa Mersunsa rungon, minkä jälkeen se kiilteli pienimmästäkin kuunsäteestä. Kiillotus oli kuitenkin antanut koneelle lisänopeutta 30 km/h, jota Drewes tarvitsi. Täten hänen wanha sotaratsunsa Messerschmitt 110 ei enää ollutkaan suorituskyvyltään kovin paljoa jäljessä Heinkel 219:sta.

Martin Drewes oli sitä mieltä, ettei öistä ilmasotaa hävitty Messerschmitt 110:n takia vaan elektronisen sodankäynnin saralla, pienemmän varustelupotentiaalin takia, jatkuvien lentokone- ja polttoaineteollisuuden pommitusten takia sekä liittoutuneiden maajoukkojen menestysten takia.

Syyskuun 5. päivänä vuonna 1944 pidetyn 3. hävittäjädivisioonan komentajien kokouksen pöytäkirjassa mainittiin sotilaallisen menestyksen haittatekijöitä, joiden vuoksi siinä todettiin myös, että ohjaamovalmiuden ylläpitämistä on edelleen lisättävä ja että lentobensiinin puute pakottaa käyttämään vain parhaita miehistöjä.

Se että länsiliittoutuneet pudottelivat edelleen pommeja siviilien niskaan pakotti kuitenkin yöhävittäjälentäjät jatkamaan katkeraan loppuun saakka, meni miten meni.

Laivueen lääkärin vahvistettua, että Drewesin yönäkökyky oli palautunut 65-prosenttisesti, tämä alkoi jälleen lentää sotalentoja. Hänen radistinsa Handken ja taka-ampujansa Petzin elämä oli hänen vastuullaan, joten olisi ollut häneltä vastuutonta jatkaa hommassa tätä aikaisemmin. Koska hänen yönäkökykynsä ei ollut täydellinen, homma oli nytkin melko hankalaa.

Koska kaikki Saksan länsirajan toisella puolella olleet yöhävittäjälentokentät oli menetetty, Drewes tovereineen oli jälleen valtakunnan alueella.

Yhdellä ensimmäisistä uusista lennoistaan hän oli lentämässä Luoteis-Saksan alueella. Säätila oli hyvä, mutta bensiini oli alkanut käydä vähiin. Drews päätti siksi lyödä kaksi kärpästä yhdellä iskulla ja laskeutua Dortmundiin, jossa pääsisi tapaamaan pomoaan Achim Jabsia keskustellakseen tämän kanssa muutamista sotalentoihin liittyvistä asioista. Maareportaasi oli varoittanut vihollisen yöhävittäjistä, mikä myöskin puhui aikaisen laskeutumisen puolesta.

Erich Handke oli saanut tiedon, että Dortmundin lentokentän kiitotietä oli juuri pommitettu. Ohjeistus kuului, että piti laskeutua valorivin vasemmalle puolelle, sillä kiitotien valoja ei ollut ehditty siirtää vielä.

Drewes pudotti korkeutta vauhdilla. Juuri oikeassa lentosuunnassa mutta aikaisemmin kuin hän oli odottanut, hän näki kiitotievalaistuksen muutaman lampun palavan rivissä.

Yöhävittäjien muodostaman uhan takia ei kannattanut tehdä laskukierrosta, vaan Drewes hoiti kaiken nopeasti: kaasu pois, laskusiivekkeet ja laskutelineet ulos ja suoraan laskuun valorivin vasemmalle puolelle.

Drewes painoi jarrupolkimia lujaa heti maakosketuksen saatuaan. Satakymppi pysähtyi hyvin lyhyellä matkalla. Sitten hän yritti hahmottaa tuttua lentokenttää pimeässä. Mutta jokin oli hullusti.

Kaikkien sääntöjen vastaisesti hän sytytti lentokoneensa valot ja kurkisti sitten suoraan edessään häämöttävään pommikuoppaan, johon oli vähemmän kuin 20 metriä matkaa.

Paikalle tuli moottoripyöräilijä, joka kuskasi Drewesin urheasti pimeässä pujotellen seisontapaikalle lennonjohdon viereen.

Kävi ilmi, että he olivat laskeutuneet neljäkymmentä kilometriä eli kolme ja puoli minuuttia liian aikaisin. He eivät olleet Dortmundissa vaan Werlissä.

Petz ja Handke eivät sanoneet sanaakaan, mutta heidän ilmeistään näki, että he pitivät lentäjäänsä kelloseppänä. Eikä se ollut kehu. Haukkumasanalla nimiteltiin lentäjiä, joilla oli putkinäkö, jolla he taivuttivat ulkopuolisen todellisuuden vastaamaan mittarien näyttöjä.

Onneksi Achim Jabs kuitenkin lähetti auton hakemaan heitä. Aamuhämärissä kuljettaja toi heidät takaisin Werliin. Heille oli mahdollista ehtiä vielä takaisin kotikentälleen ennen vihollisen ensimmäisten hävittäjäpommittajien ilmaantumista.

Lennonjohdon edessä heidän Mersunsa odottikin heitä jo tankattuna ja ammustäydennys tehtynä – ja vasemman siiven kärki sisäänpainuneena.

Joku joka oli laskeutunut heidän jälkeensä oli rullatessaan arvioinut väärin koneensa ja Drewesin ja kumppaneiden koneen välisen etäisyyden ja onnistunut näin runttaamaan melkoisen määrän alumiinilevyä.

"Aikamoinen kelloseppä!" kommentoi Drewes pudistellen päätään.

Myöhemmin, kun Drewes oli liian myöhäisen hälytyksen vuoksi joutunut jälleen tekemään tuloksettoman torjuntalennon, hän päätti laskeutua jälleen Werliin voidakseen auttaa onnettomia vihollisen pommihyökkäyksen uhreja. Hänelle ja hänen tovereilleen lentotukikohdan komentaja antoi tarkoitusta varten ajoneuvon käyttöön muitta mutkitta.

Länsiliittoutuneet pommittivat nyt vähemmän tärkeitä kaupunkeja jotka olivat tähän asti säästyneet tuhoamissodalta. Tärkeämmät kohteet oli jo pommitettu raunioiksi.

Soestiin asti ajettuaan lentäjämme näkivät itkevän pikkupojan, joka suri pommituksessa kuollutta koiraansa välittämättä omista haavoistaan. Aikuiset ihmiset kulkivat lapsen ohi vilkaisemattakaan häneen.

Lopulta kadut olivat muuttuneet läpipääsemättömiksi pommikuoppien, romahtaneiden rakennusten ja raivoavien tulipalojen vuoksi. He joutuivat näin ollen jalkautumaan.

Erään pahoin tuhoutuneen talon tulihehkussa he näkivät kolme ihmistä, jotka selvästi olivat neuvottelemassa jostain keskenään. Lentäjämme puhuttelivat heitä, ja nämä tuijottivat epäuskoisina ritariristiä Drewesin ja Handken kaulassa.

Lentäjille kerrottiin nyt, että talon asukkaat olivat kadonneet, ja piti ottaa selvää, olisivatko nämä päässeet turvaan kellariin.

Drewesin riisuttua lentotakkinsa auttajat menivät ulkorappusia myöten alas. Kellari oli täyttynyt vedellä melkein kattoa myöten. Drewes löysi kellarista kelluvan ruumiin. Hän työnsi sen ulkoilmaan, jossa hänen toverinsa ottivat sen vastaan ja nostivat maan pinnalle.

Drewes löysi talon vahingoittumattomat sisäportaat, joita pitkin hän nousi ylös. Erään puoliksi avoinna olevan oven takaa hän näki sohvalla hahmon, jolla istui nainen pää painuneena rintaa vasten. Tämän takana oli murskaantunut seinä, jonka oli täytynyt murtaa naisen niska. Kuolleen sylistä Drewes löysi itkevän, pelästyneen lapsen.

Valtakunnamarsalkka Hermann Göring oli kutsunut komentajakokouksen Berliiniin. Tällä kertaa kutsu kokoukseen oli lähetetty hyvissä ajoin. Se oli poikkeuksellista. Oltiin lokakuun lopussa vuonna 1944.

Drewes komentajatovereineen oli pitänyt näitä kokouksia silkkana ajan haaskauksena jatkuvassa sotalentojen paineessa, varsinkin kun niissä ei saatu tietoa mistään uudesta ja vihollisen pommikoneiden torjunnan kannalta tärkeästä asiasta.

Ainoa hyvä puoli kokouksissa oli se, että niissä saattoi tavata tovereita, joita ei muuten juuri koskaan näkisi.

Drewes lähti väsyneenä autokuskeineen yöaikaan matkaan. Ainakaan vihollisen maataistelukoneet eivät olisi yöllä ahdistelemassa. Niiden muodostaman uhan takia lentokoneella matkustaminen näihin tapaamisiin oli kiellettyä.

Kokous alkoi. Sen aikana Drewes oli nukahtanut äänettömään uneen. Hän jossain määrin kuitenkin havahtui unesta, kun puhuttiin uusista aseista, ja niinpä hän puoliunisena lausui melko kovaan ääneen: "Uudet aseet – niitä olemme aina vain me itse!"

Göring noteerasi Drewesin lausunnon ja puhutteli tätä luutnantiksi. Tällä kesti vähän aikaa huomata virnistelevien tovereiden keskellä, että joku oli hänen unensa aikana pihistänyt hänen olkapoleteistaan hänen kapteenin tähtensä.

Mutta lentäjätoverit taisivat olla kuitenkin samaa mieltä Drewesin kanssa hänen lausumastaan.

Jälleen kerran huoneessa keskusteltiin suihkuhävittäjistä, sillä yöhävittäjä-testikomennuskunta oli juuri perustettu. Ne kuitenkin tarvitsisivat pitempiä ja asfaltoituja kiitoteitä ja niitä varten täytyisi olla olemassa aivan erityinen infrastruktuuri maassa, ja siksi niillä eivät voinut lentää kauhean joustavasti sotalentoja. Koska kaikki lentokentät eivät sopisi niille.

Messerschmitt 262 saattoi olla ylivertainen teknologinen ihme, mutta konetyypin tehokas käyttö vihollista vastaan vaati sitä, että saataisiin monta asiaa toimimaan kunnolla yhdessä.

Dortmundista paikalle tullut Achim Jabs hyväksyi kokouksen jälkeen Drewesin kutsun yöpyä paluumatkalla tämän laivueen tilapäisessä sijaintipaikassa Fritzlarissa. Hän pyysi Drewesin autoonsa. Mukana matkassa oli myös Jabsin autonkuljettaja, ylikorpraali Lichtwark. Kukin miehistä ajoi autoa vuorollaan.

Jabsin ollessa vuorollaan kuskina ja Drewesin nuokkuessa hänen vierellään pelkääjän paikalla tapahtui pieni onnettomuus, kun tarkoitus oli ollut poistua moottoritieltä. Jabs huusi: "Pitäkää kiinni!" Lichtwark tarrasi Drewesiä niskasta, mikä sai tämän pään työntymään eteenpäin entistä enemmän, ja niin miehen leukaan tuli haava samalla kun osuttiin puuhun ja konepelti lyheni kummasti.

Drewesistä valui verta melko kovasti, ja kuski lausui virnistellen: "Mähän sanoin jo, että sun pitäisi pitää kiinni". Drewes päätti olla ryhtymättä sanalliseen haukkumiseen, koska kyseessä oli kuitenkin hänen esimiehensä.

Jabsin ohjastaman auton suuri vauhti oli saanut sen perän kaarteessa suuresti luisumaan, mutta täyskäännöksen täydellistymisen oli estänyt paikalle osunut jykevä puu. Drewesin leukaan jäi muistoksi tapahtumasta mojova arpi.

Yöhävittäjätoiminnan tulokset vain heikkenivät, mutta se ei saanut lopettaa taistelua. Eversti Helmut Lent oli rykmentinkomentajan ominaisuudessa hienossa vetoomuksessaan lausunut laivueenkomentajilleen ja lentueenpäälliköilleen kauniisti asiasta.

Drewesillä ja tovereilla oli johdon antama tehtävä, jonka täyttämiseen ei kuitenkaan annettu tarpeeksi tarvittavia välineitä. Hän oli kuitenkin sitä mieltä, että heidän moraalinen velvollisuutensa oli puolustaa viattomia ja aseettomia johdon huonosta toiminnasta riippumatta, viimeiseen siviilikohteeseen pudotettuun pommiin saakka.

Eversti Lent oli säästynyt edellä kuvatulta Luftwaffen johtajan Göringin pitämältä teatterilta yölentäjien johtajille. Hänen oli ennen siihen menoa ollut tarkoitus sopia tärkeistä asioista Jabsin kanssa, mutta hän menetti henkensä pian sen jälkeen, kun hänen ohjastamansa Junkers 88:n toinen moottori oli pettänyt hänen lentäessään sillä hyvin matalalla.

Lent, hänen monivuotinen radistinsa, adjutanttinsa ja Drewesin ystävä Werner Kark kiskottiin kaikki neljä vielä elävinä lentokoneen hylystä, mutta jokainen heistä kuoli pian tämän jälkeen, viimeisenä eversti Lent itse.

Huolimatta hirvittävän vaikeasta ilmasotatilanteesta aina silloin tällöin saavutettiin edelleen merkittäviä ja yllättäviäkin voittoja vihollisesta. Esim. 10. lokakuuta vuonna 1944 Heinz Schnaufer oli palannut lennolta hankittuaan sadannen pudotuksensa, ja sitä ennen hän oli onnistunut saamaan kokonaisen ilmavoittojen sarjan.

Schnauferin saavuttaman rajapyykin kunniaksi Martin Drewes luovutti hänelle elävän "onnenporsaan". Pidettiin juhlat, ja porsas suojeli Heinz Schnauferin henkeä niin hyvin, että mies selvisi hengissä sodasta.

Drewesin mielestä hänen juhlittu lentäjätoverinsa yksinkertaisesti oli vain hyvin nopea ja hyvin johdonmukainen päätöksissään, toteutti ne rohkeasti, ja hänellä oli myöskin käytössään hyvin erinomainen radisti.

Schnauferin viimeisimmän voiton takia miehestä leivottiin rykmentinkomentaja, mitä hommaa hän itse vihasi, koska se merkitsi hautautumista paperisotaan sen sijaan että saisi olla paljon ilmassa.

Drewesin tavoin myös Schnaufer oli erityisen paljon arvostanut Messerschmitt 110 -hävittäjää. Edellinen oli myös joskus vuoden 1944 syksyllä päässyt tavallaan osalliseksi joistakin Schnauferin ilmavoitoista, koska hän oli lainannut tälle kerran nimikkokonettaan, koska tämän oma kone ja myös varalentokone olivat epäkunnossa. Drewes oli itse joutunut niihin aikoihin olemaan pois lennoilta haavoittumisen takia.

Vasta myöhemmin asia tuli ilmi, kun eräs brasilialainen hemmo oli soittanut Drewesille asiasta. Mies oli ihmetellyt, että tutkiessaan Schnauferin sodanaikaisia ilmavoittoja hän oli huomannut, että jokunen niistä oli saavutettu aivan vieraalla koneyksilöllä.

Niin se käy.

Lukuisat Luftwaffen lentäjät pitivät Luftwaffen koppalakkia oman yksilöllisyytensä sopivana ilmentymänä. Siihen liittyi myös lakin jatkuvan käytön aiheuttama luonnollinen kuluminen mutta myös lakin omavaltainen muotoilu. Tämä asenne päti myös Martin Drewesiin.

Yöhävittäjälentäjien palatessa torjuntalennoiltaan he usein joutuivat laskeutumaan vieraille kentille. Myös siksi mukana oli aina oltava Luftwaffen koppalakki, jotta lentopäähineen riisumisen jälkeen ja konetta huoltoon luovutettaessa olisi asianmukaisesti pukeutunut.

Drewesin koppalakkiyksilö oli ollut hänellä jo vuosia ja kasvanut kiinni paitsi hänen päähänsä, niin myöskin hänen sydämeensä. Kyseessä oli ollut lopulta pehmeä, jäykistävistä kuiduista lähes kokonaan vapautunut seuralainen.

Vuotta aikaisemmin Drewes oli joutunut tekemään pakkolaskun, jonka yhteydessä hän oli joutunut valitsemaan, että pelastaako itsensä mieluummin kuin koppalakkinsa. Siitä lähtien mies oli joutunut tyytymään huonoon korvikkeeseen, niin sanottuun Luftwaffen kenttälakkiin, joka oli otettu käyttöön 27. syyskuuta vuonna 1943: "...leikkaukseltaan ja tyyliltään jalkaväen kenttälakkia vastaava."

20. lokakuuta vuonna 1944 Drewesin adjutantti, luutnantti Walter Scheel kuitenkin luovutti esimiehelleen ystävällisesti syntymäpäivälahjana Luftwaffen koppalakin nelisäkeisen, runomuotoisen aitoustodistuksen kera. Talvisen sään lumet sekä sateet mukavaa kyllä jättivät nopeasti leimansa uuteen koppalakkiin.

Yhdysvaltalaiset ja britit ajoivat yöhävittäjälentäjiä mattopommituksillaan kentältä toiselle. Lopulta Martin Drewes määrättiin Störmedeen, jota tunnetusti hallitsi koko Luftwaffen pottumaisin kentän komendantti. Eräät konkarit säälittelivät Drewesiä.

Joissain välttämättömissä tilanteissa sotilasarvoltaan alempi lentävän yksikön komentaja saattoi antaa sotatoimiin liittyviä määräyksiä myös kentän komendantille. Drewes lähettikin ennen omaa siirtymistään uudelle kentälle adjutanttinsa Scheelen kertomaan kentän komendantille, että hänen yksikkönsä aloittaa seuraavana päivänä siirtymisensä.

Tunnin verran sen jälkeen, kun siirtyminen oli alkanut, Drewes astui teräskypärä päässään ja paraatipuku päällään uuden komentajan toimistoon. Hän halusi hoitaa viralliset sotilasasiat ensin alta pois, ja sitten mielihyvin riisui komentajan kehotuksesta teräskypärän päästään. Sitten he aloittivat vilkkaan keskustelun.

Kentän komentaja Becker ja Drewes hoitivat kenttää ja laivuetta hyvässä yhteisymmärryksessä. Alun perin pieneksi sotilaslentokentäksi rakennettu Störmeden kenttä vallan pursui lentokoneita. Ilmavaara oli kohonnut korkealle, ja siksi kiitotien ympärillä oli kaikkialla seisontapaikkoja ja sirpalesuojia. Turvallisuussyöstä lentävä henkilöstö ei saanut asua kentällä, ja siksi heidän piti löytää majoitustilat itselleen kenttäalueen ulkopuolelta. Tämä merkitsi myös sitä, että komendantin toimisto oli täystyöllistetty ruoka- ja huoltoasioiden takia. Drewes sanoo, että siitä huolimatta hänen oman esikuntansa ja kentän vakituisen henkilökunnan kesken ei syntynyt koskaan pahempia ristiriitoja. Kentän henkilökunta teki parhaansa niukkojen mahdollisuuksien rajoissa.

Walter Scheelin kyky löytää myös kovan paineen alla oikea sävy, joka sitoutti ja joka ei kuitenkaan jättänyt epäselväksi mitä haluttiin, auttoi asiassa myöhemmin. Lähes kaksikymmentä vuotta myöhemmin, kun Scheelistä oli tullut taloudellisen yhteistyön ministeri liittokansleri Konrad Adenauerin (1876-1967, liittokanslerina eli pääministerinä vuosina 1949-1963) hallitukseen, jälkimmäinen ihmetteli hänelle sitä, ettei Scheelillä ole yhtään vihollista. "Ettekö haluaisi minulta muutamaa?"

Vuoden 1944 lopulla yöhävittäjälentäjien tilanne oli jo melko raju. Kaiken aikaa suurhyökkäyksiä, ja briteillä oli toimivat härintäkeinot saksalaisten tutkia vastaan, ja kun vihollinen oli myöskin lisännyt huomattavasti kaukotoimintayöhävittäjiensä määrää, niin lentoonlöhdöistä ja laskuista oli tullut saksalaisille yöhävittäjälentäjille entistäkin vaarallisempia.

Tässä kamalassa tilanteessa kerhoaliupseeri Klingen tuli naama säteillen kerran piristämään esimiestään: "Herra majuri, tämä on elämäni onnellisin päivä, ja teidän pitää ottaa siihen osaa!"

Klingen oli saanut kehitettyä pullon, jossa kiinni oleva liipaisimella varustettu sylinterinmuotoinen korkki mahdollisti sen, että haluttu määrä laseja voitiin täyttää millilitran tarkkuudella. Nyt heidän alkoholinkäyttönsä oli lopultakin hänen hallinnassaan.

Drewes kehui kerhoaliupseeri Klingeniä konstruktiosta.

Laivueen korjaamo oli Klingenin mukaan myötävaikuttanut sen toteuttamisessa.

Edes jouluaattona ei saatu rauhaa viholliselta. Saksan maavoimat olivat aloittaneet länsirintamalla suurimittaisen offensiivin, joka tunnetaan nykyään Ardennien taisteluna (saksalaisten hämäysnimi operaatiolle oli Wacht am Rhein eli Vartio Reinillä, ja länsiliittoutuneille taistelu on nimeltään Battle of the Bulge, joka tarkoittaa "taistelua pullistumassa"). Saksalaisen osapuolen tarkoituksena oli päästä hyökkäyksellään Belgian Antwerpenin satamakaupunkiin saakka. Hyökkäyksen onnistuminen merkitsisi vakavia ongelmia länsiliittoutuneitten huollolle ja pirstoisi heidän yhtenäisen rintamansa iskemällä kiilan yhdysvaltalais- ja brittijoukkojen väliin.

Hyökkäyksen mahdollisti paksu sumu, joka esti käytännössä kaiken ilmatoiminnan. Nyt vihollisella ei ollut ilmaherruutta, koska sekään ei saanut lentokoneitaan ilmaan.

Saksalainen osapuoli saartoi pian Bastognen kaupungin, jota puolustamaan oli häthätää siirretty Yhdysvaltain 101. maahanlaskudivisioona ilman talvivarusteita. Kaupunki vihollisen hallussa hidasti saksalaisten etenemistä.

Yhdysvaltain erikosjoukot pitivät pintansa vaikeasta tilanteestaan huolimatta, ja näin saksalaiset eivät saaneet lopultakaan kaupunkia haltuunsa.

Koska saksalaiset eivät onnistuneet saamaan erästä liittoutuneitten tärkeää huoltokeskusta haltuunsa vimmaisesta yrittämisestään huolimatta, hyökkäyksen jatkaminen menetti melko lailla mahdollisuutensa.

Ja kun lopulta pilvipeitto jälleen aukeni, vihollinen pääsi myöskin iskemään ilmasta saksalaisten joukkojen kimppuun. Liittoutuneet myöskin toivat vihdoin vereksiä joukkoja saksalaisia vastaan, ja Bastognea peräänantamattomasti puolustaneet maahanlaskujoukkojen sotilaat pääsivät levähtämään.

Ardennien taistelun aikana yhdysvaltalaiset ja britit pääsivät sitten käymään kaikin voimin saksalaisten selustan huoltokeskusten ja Luftwaffen kimppuun. Joulukuun 24. päivänä, joka oli sunnuntai, Yhdysvaltain 8. ilma-armeijan 1400 Lentävää linnoitusta ja Consolidated B-24 Liberatoria 700 hävittäjän saattamana kävi kaikkia niitä saavutettavissa olevia lentokenttiä vastaan, joilta tuettiin Saksan hyökkäystä. Myöhemmin päivällä mukaan liittyi brittien Bomber Command: 338 nelimoottorista pommitti Düsseldorfin lentokenttää ja Essenin työkenttää, 104 konetta pommitti Bonn-Hangelarin kenttää ja vielä vajaa sata konetta pommitti erittäin onnistuneesti Kölnin järjestelyratapihaa.

Martin Drewes starttasi hälytyksen saatuaan klo 19.30 Störmedestä. Handke ja Petz sattuivat olemaan juuri silloin poissa, Drewesin radistina oli laivueen viestiupseeri yliluutnantti Willy Menger ja taka-ampujana sillä välin myös yliluutnantiksi ylennetty Walter Scheel. Drewesin heikoilla silmillä ja Mengerin vajaalla kokemuksella torjuntalennoista ei olisi toivoakaan saavuttaa nyt menestystä. Varsinkaan kun ilmaraportti ei pitkään aikaan antanut mitään mitään selvää vihjettä pommikoneiden sisääntuloreitistä ja kohteesta.

Vihollinen menetti näillä hyökkäyksillään hyvin vähän lentokoneita, kun taas Saksan yöhävittäjät menettivät suhteettoman paljon.

9. lentueen johdossa ollut Heinz Strüning oli muiden ohella kaatunut. Ennen kuin hänen murskaantunut ruumiinsa oli löydetty, tuntemattomat saksalaiset olivat ryöstäneet sen ja jopa katkaisseet lentäjän sormen varastaakseen miehen vihkisormuksen. Liittoutuneitten sotilaat olivat tähän aikaan kaikki vielä Reinin länsipuolella.

Martin Drewesin, Walter Scheelin ja Willy Mengerin kahden tunnin turhauttavan turhan yrittämisen jälkeen aikoessa palata Störmedeen, he saivatkin radioitse yllättäen kutsun saapua Dortmundiin rykmentin esikuntaan.

Siellä heitä odottivat Achim Jabs ja hävittäjäkenraali Adolf Galland (1912-1996), jotka esittelivät heille ja muille saapuneille epätoivoisen ja samalla myös hullun ilmaoperaation, johon he joutuisivat ottamaan osaa.

Tarkoitus oli pelastaa hyökkäys Antwerpeniin. Kaikki käytettävissä olevat päivähävittäjät kävisivät samanaikaisesti vihollisen tärkeimpien Ranskassa, Belgiassa ja Alankomaissa sijaitsevien lentokenttien kimppuun. Johto tarvitsisi yöhävittäjistä Junkers 88 -koneiden miehistöjä opastamaan päivähävittäjiä koordinoidusti kaikissa oloissa niiden kohteiden ylle, sillä päivähävittäjien ohjaajilla ei ollut tarpeeksi sokkolentokoulutusta pahimman varalle, eikä heidän lentokoneitaankaan ollut varustettu mittarilentoa varten.

Martin Drewes kykeni luovuttamaan hankkeeseen ainoastaan vasta tulleen luutnantti Josef Hettlichin miehistön. Nämä olivat siirtyneet Drewesin alaisuuteen, koska heidän oma yöhävittäjäyksikkönsä oli hajotettu. Tältä operaatio Blodenplatten opastuslennolta Jupp Hettlich ei tullut koskaan takaisin. Hänen pommikoneensa ollessa ylittämässä rintamalinjaa oma ilmatorjunta oli ampunut sen alas. Se ei ollut saanut mitään tietoa operaatiosta etukäteen. Junkers 88:n radisti ja mekaanikko tosin olivat onnistuneet pelastautumaan lentokoneesta laskuvarjoillaan, mutta Hettlich putosi koneen mukana maahan.

Bodenplattesta tuli Saksan hävittäjälennoston itsemurha. Liittoutuneet olivat menettäneet tapahtuman johdosta 290 lentokonetta tuhoutuneina ja 180 vaurioituneina. Ne pystyttiin korvaamaan kokonaisuudessaan kolmessa viikossa. Saksalaiset menettivät 336 lentokonetta, ja menetyksiin kuului myös 213 saksalaista lentäjää, joista 22 oli yksikön päälliköitä. Jos lentäjät eivät kuolleet, niin he todennäköisesti joutuivat sotavankeuteen. Saksalaisella osapuolella niin lentokoneista, polttoaineesta kuin hyvistä lentäjistä oli jo ennestään ollut suuri pula.

Joka tapauksessa Saksan asevoimien eteneminen Reinin länsipuolella pysähtyi. Lentomiehistöjen uhraukset olivat olleet täysin turhia.

Saksalaiset joutuivat jättämään polttoaineen loputtua määrättömät määrät niin kuorma-autoja kuin panssarivaunuja jälkeensä perääntyessään.

Hitler oli toivonut hyökkäyksensä pakottavan länsivallat neuvottelemaan rauhasta Saksan kanssa. Niin ei käynyt. Sen sijaan Saksa menetti maavoimiensa strategisen reservin, joka ei ollut enää korvattavissa.

Saksan joukoilta oli loppunut polttoaine, kun päämäärään eli Antwerpeniin oli enää 140 kilometriä matkaa. Niin lähellä, mutta kuitenkin niin kaukana.

Nyt oli Neuvostoliitonkin joukkojen mukavampi edetä idässä.

Gallandin ja Jabsin unohtumattoman tapaamisen jälkeen Drewes lensi Störmedestä käsin vielä 21 sotalentoa, mutta hän miehistöineen ei niiden kuluessa saavuttanut enää ainoatakaan ilmavoittoa. Tosin vähän myöhemmin, vuoden 1945 maaliskuun 2. ja 3. päivän välisenä yönä Drewes onnistu pudottamaan Münsterin lähellä Lancasterin, joka yhdessä 211 muun pommikoneen kanssa oli ollut pommittamassa Dortmundin-Emsin kanavan tärkeintä kohtaa. Iskun seurauksena lamautui useamman saksalaisen sisävesireitin liikenne. Pudotukseen, kuten yleensä hänen aikaisemmin tekemiinsäkin, riitti yksi ainoa sarja aseista.

Achim Jabs saattoi nyt Drewesin puolesta laittaa hakemuksen vetämään tämän ritariristin tammenlehvistä.

Koko maaliskuun ajan Luftwaffen yöhävittäjien käyttämät lentokentät olivat matalahyökkäysten kohteina. Idässä Neuvostoliiton armeija oli jo päässyt syvemmälle varsinaisen Saksan alueella. Lännessä taas Remagenin luona Reinin ylittävät sillat olivat jääneet ehjinä yhdysvaltalaisten haltuun. Näin länsiliittoutuneet olivat ylittäneet viimeisen luonnollisen maastoesteen matkalla kohti heidän voittoaan. Yhdysvaltalaisen kenraali Pattonin johtamat joukot taas onnistuivat maaliskuun 22. päivänä muodostamaan toisen sillanpään Reinin itäpuolelle Oppenheimissa, mistä käsin nämä jyräsivät alleen koko Reinin-Mainin alueen muutamassa päivässä.

Ja pian tapahtui lisää. Maaliskuun 24. päivänä yhdysvaltalaiset saapuivat muutaman kymmenen pommikoneen voimin ja myllersivät lentokentän kiitotien oikein kunnolla. Seuraava projekti vaati taas kaikkien yhteistyötä, kun piti täyttää 1800 pommikuoppaa sekä tasoittaa pieni starttirata käyttövalmiiksi. Kentän komendantti eversti Becker oli lapion ja kottikärryjen kanssa etunenässä.

Koska Störmedessä oli nyt varsin kuumat paikat, niin seuraavaksi lentäjät olisivat siirtyvä Lüneburgiin, jonka Drewes tunsi jo ensimmäisten yösotalentojensa ajalta.

Suunniteltuna lähtöaamuna lentokentän lentäjät ja sotilaat kuulivat jo vihollisen panssarivaunujen äänten kumua jostain. Drewes antoi kaikkien miehistöjen lähteä turvaan ennen häntä, mutta sitten kävi ikävästi ilmi, etteivät hänen oman koneensa moottorit käynnistyneet. Kahdenkymmenen minuutin ajan Drewes miehistöineen yritti kaikenlaista, kunnes kumpikin moottoreista lopulta ryhtyi käymään.

Lähtö Störmedestä osoittautui tämänkin jälkeen vielä vaikeaksi. Noustuaan ilmaan Drewes sai heti kantaansa matalalla lentävän vihollisen hävittäjän. Hildesheimin lentokentän lähellä Drewes soitti kentälle ilmoittaakseen kohta lentävänsä hyvin jyrkkiä kaartoja kentän päällä ja että kentän ilmatorjunnan tuli ampua sitten kaikkea muuta ilmassa näkemäänsä. Keino tepsi, eikä oma ilmatorjunta myöskään osunut Mersuun. Drewes onnistui lopulta laskeutumaan kohdekentälle onnistuneesti.

Yöhävittäjien siirtäminen lentokentältä toiselle vaati logistista tarkkuustyötä. Yli kolmekymmentä kaksimoottorista pakattiin täyteen elektroniikkaa, koska komentopaikka piti liittää välittömästi uudelleen viestiyhteyksiin. Störmeden kentän laitteet vaativat 27 kuorma-autoa, ja tällainen kolonna oli päiväsaikaan kuin liikkuva maalitaulu rynnäköiville Thunderbolteille, Mustangeille ja Lightningeille. Kuorma-autot matkasivatkin vain yöaikaan ja silloinkin pimennysohjeita noudattaen. Tämä oli hidasta ja vaarallista.

Nopeasti lyhenevät rintamalinjat toivat yhä uusia lentokoneita vielä saksalaisen osapuolen hallussa oleville lentokentille.

Martin Drewesin Fritzlarissa olleelle 8. lentueelle kävi jonkin verran huonosti, sillä se jäi yhdysvaltalaisen panssariyksikön jalkoihin, jolloin sekä lentävä että teknillinen henkilökunta kärsivät tappioita.

Drewes ei pitkään ehtinyt oleskella Lüneburgissa, sillä kenttä tuli melko pian aivan liian täyteen, joten matkaa oli jatkettava. Huhtikuun alkupuolella hän joutui muuttamaan väkineen ja lentokoneineen Neumünsteriin. Samalla lentäjät lensivät edelleen rankkoja yölentojaan. Kaikki henkilökohtaiset asiat oli nyt työnnetty syrjään.

Jabs oli joka käänteessä kehottanut Drewesiä huolehtimaan perheensä sijainnista. Kysymys kuului, että mikä länsiliittoutuneitten pommikoneiden toistaiseksi säästämistä kaupungeista olisi jatkossakin turvallinen.

Jabsin perhe asui sillä hetkellä Reinfeldissä Lyypekin ja Bad Oldesloen välissä. Jabs ehdotti, että Drewes voisi viedä oman perheensä samaan paikkaan, sillä siellä olisi pieni, hyvin varustettu asunto saatavilla.

Drewesin laivueen pysähdyttyä Lyypekkiin mies totesi, että nyt tilanne oli otollinen perheen muutolle. Tuhottujen Elben siltojen takia jouduttaisiin menemään pitkää kiertotietä. Drewes menisi vaimoaan autolla vastaan loppumatkalle ja saattaisi perheensä uuteen kotiinsa.

Lyypekki-Blankenseen lentokenttä oli pullollaan kaikkea sellaista, minkä tuhoaminen voisi suuresti kiinnostaa länsiliittoutuneita. Kaiken muun lisäksi sinne oli sjoitettu myös Arado Ar 234 "Blitz" -suihkupommikoneita ja Messerschmitt 262 -suihkuhävittäjän yöversiota.

Kentän kalusto muodosti ilmeisen uhan brittijoukkojen etenemiselle.

Sinä päivänä, jona Martin Drewesin oli ollut määrä lähteä hakemaan perhettään, kävi ilmi, että eräs vihollisen sisäänlentävä yksikkö oli ottanut kohteekseen Lyypekin lentokentän. Drewes ei voinut nyt lähteä tämän uhan edessä pois. Walter Scheel kuitenkin ilmoittautui hoitamaan hakutehtävän. Drewes kertoi, mistä hänen perheensä piti hakea. Paikka ei sijainnut kovinkaan kaukana kentän päävartiosta.

Walter Scheel oli juuri onnistunut löytämään esimiehensä vaimon ja tyttären, kun vihollinen saapui paikalle. Mies syöksyi tytär mukanaan lähimpään sirpalesuojaan, kun taas Drewesin vaimo löysi toisen suojapaikan. Eikä sekuntiakaan liian aikaisin! Heti tämän jälkeen pommit iskivät juuri siihen, missä Scheel oli tavannut esimiehensä perheen.

Drewes ja muut paikallaolivat olivat sujahtaneet poteroihinsa.

Tuhon tapahduttua lentokentällä alkoi suuri hirveä rumba: lukuisia käskyjä tuli hyvinkin korkealta, koskien jopa yksittäisten lentueitten hajottamista ja niiden henkilöstön siirtämistä maavoimiin loppukamppailua varten. Kyse oli sellaisista uudelleenvärvättävistä, jotka olivat tekniikan huippuammattilaisia mutta jotka todennäköisesti olivat ampuneet edellisen kerran kiväärillä peruskoulutuksensa aikana vuosia aikaisemmin ja jotka tunsivat panssarinyrkin vain kuulopuheista. Nämä piti nyt melko lailla siirtää maavoimiin. Drewes joutui voimattomana asian edessä luovuttamaan epävarmaan kohtaloon miehiä, joiden ainoa tehtävä oli ollut huoltaa lentäjiä ja heidän lentokoneitaan.

Kohtalon merkit olivat kuitenkin nyt kaikille selvät: Saksa tulisi häviämään tämän sodan, ja kaikki uhraukset sen aikana olivat olleet turhia.

Pommeja putosi kuitenkin edelleen siviilien päälle, ja siksi jäljellä olevien harvojen yöhävittäjälentäjien oli jatkettava taistelua. Niinpä lentokentän henkilöstö teki kaikkensa, jotta heidän sotavalmiutensa olisi mahdollisimman korkea.

Eräänä päivänä tapahtui kuitenkin erikoinen juttu. Neumünsterin lentokentälle ajoi yllättäen kolme suurta säiliöautoa. Joukkoa johti tuntematon eversti.

Eversti vaati lupaa saada pumpata lentobensiiniä lentotukikohdan säiliöistä. Mies väitti vielä, että hänellä on käsky asiaa koskien. Lentokentälle ei kuitenkaan ollut tullut siitä etukäteisilmoitusta tai käskyä ylemmästä virkaportaasta. Viestiyhteydet divisioonaan olivat myös täysin kunnossa, joten kyse ei voinut olla siitä, että käskyä ylemmältä taholta ei voitu saada.

Martin Drewes nousi suurimman säiliön pääluukulle, veti pistoolin esiin ja sanoi: "Se joka koskee tähän tankkiin, pääsee hengestään." Niin se käy.

Vieras eversti ei kuitenkaan toiminut normaalisti eli perääntynyt ja pyytänyt Drewesiä toimistoon keskustelemaan asiasta, jotta voitaisiin saada aikaiseksi jonkinlainen ratkaisu. Hän sen sijaan kääntyi pois sanomatta sanaakaan, eikä näitä kolmea säiliöautoa nähty enää koskaan. Myöskään kukaan ei jälkeenpäin ottanut yhteyttä everstin asiaa koskien.

Drewesistä tuntui nyt, että piti olla enemmän varuillaan kuin koskaan. Elettiin vaikeita aikoja.

Huhtikuun 17. päivän illalla kaukokirjoitin nakutti sähkeen, jonka mukaan Valtakunnankanslian bunkkerista, Luftlotte Reichin välittämänä, Hitler oli myöntänyt Martin Drewesille tammenlehvän hänen ritariristiinsä. Ilmoituksessa luki: "Kiitollisena arvostaen sankarillista taisteluanne kamppailussa kansamme tulevaisuuden puolesta..." Kolme päivää myöhemmin 2. hävittäjädivisioonan komentaja eversti Rödel tuli vierailemaan lentotukikohtaan. Hän ojensi nyt Drewesille tämän korkean kunniamerkin. Päällimmäisenä tunteena Drewesin sydänalaan kohosi syvä liikutus.

Illalla Drewes lensi Handken ja Petzin kanssa viimeisen sotalentonsa. Pudotuksen saaminen olisi ollut nyt pelkkää sattumaa. Länsiliittoutuneet tekivät vielä tehokkaita ilmahyökkäyksiä Saksan kimppuun, ja sitten Neuvostoliiton puna-armeija tunkeutui Berliiniin.

Drewes tovereineen joutui siirtymään vielä yhden kerran. Pääteaseman nimi oli Husum. Vihollinen vaikutti kuitenkin tässä vaiheessa jo haluttomalta kohtaamaan enää Saksan yöhävittäjiä. Miksi heidän tarvitsisikaan, kun he olivat jo voittaneet.

Edelleen oli kuitenkin voimassa hermostunut valmius reagoida tarvittaessa.

Kerran Walter Scheel oli vastannut tukikohdan puhelimeen. Puhelimen toisessa päässä oli ilmavoimien kenraali. Pian kuului kenraalin käsky, että laivueen tuli siirtyä välittömästi kaikkine lentokoneineen Prahaan.

Drewesistä käsky tuntui suunnattoman typerältä. Heidän tuli muka lentää kirkkaassa päivänvalossa vähintään puolitoista tuntia kestävä kuudenkymmenen kilometrin matka tiiviinä osastona Prahaan, kun liittoutuneilla oli täysi ilmaherruus.

Päätään pudistellen hän viestitti puhelimessa olevalle Scheelille, mitä hän käskystä ajatteli.

"Mutta herra kenraali", puuttui Scheel nyt kenraalin puheeseen tämän vetäessä välillä henkeä. "Hollannin yläpuolella on aina huono sää!"

"Ei minua kiinnosta säätila siellä", tiuskaisi soittaja Drewesin adjutantille nyt hyvin närkästyneenä. "Mistä lähtien Husumista Prahaan on alettu lentää Hollannin kautta?"?

"Herra kenraali", vastasi Scheel nyt aivan yhtä painokkaasti, "me lennämme aina Hollannin yllä!" lopettaen puhelun siihen. Sitten kuului miehen raikuva, vapauttava nauru.

Vain joitakin päiviä tämän jälkeen, nimittäin toukokuun 4. päivänä Jeesuksen vuonna 1945, allekirjoitettiin marsalkka Bernard Montgomeryn (1887-1976) päämajassa Lüneburgissa tämän sodan viimeinen Saksan asevoimien osittaista antautumista koskeva sopimus. Se koski myös yöhävittäjälentäjiä.

Toukokuun 8. päivänä aseet vaikenivat lopullisesti.

Hans-Joachim Jabs kutsui joukon jälleen kerran koolle, Husumissa. Hän halusi antaa laivueenkomentajilleen muistolehden, johon oli koottu laivueen tilinpäätös. Sen mukaan porukan loppusaldona oli 2300 alasammuttua lentokonetta. Sen vastapainona laivueen lentäjistä oli kaatunut 676.

Martin Drewes säilytti muistolehden vanhusikään saakka.

Drewes otti huolehtiakseen Lüneburgin varikolta peräisin olevan tavaran kristillisen ja oikeudenmukaisen jakamisen henkilökunnalle. Jokainen sai rasian Brinkmann-tupakkaa, viisi sikarilaatikkoa, muutamia satoja savukkeita, kahdeksan tölkkiä sianlihaa, rasian makkaraa, leipää, keksejä sun muuta. Näin eivät nämä tarpeet joutuisi etenevien brittijoukkojen käsiin ja suihin.

Alkoholin mies yritti jättää jakamatta, mutta se juotiin pois kuitenkin siinä paikassa, koska oli syytä nyt juhlia sitä, että he olivat selvinneet sodasta hengissä.

Noin kahdeksan päivää antautumisen jälkeen, joskus toukokuun 15. päivän tienoilla, jyristelivät ensin kanadalaiset ja sitten brittijoukot Husumin alueelle, juuri ruoka-aikaan. Drewes sattui olemaan itse silloin muualla.

Tapahtuma oli alkanut sillä, että kentän portille oli ensin ajanut vihollisen panssariauto.

Miehityssotilaat päästettiin sisään, ja nämä tulivat kauhean resuisen oloisina, ja heidät kutsuttiin välittömästi syömään.

Lentokentän, jolle oli ahdettu täyteen kaikkein uudenaikaisimpia saksalaisia lentolaitteita, luovutti miehitysjoukkojen käsiin komentaja Günther Radusch.

Voittajat eivät olleet kiinnostuneita Messerschmitt 110 -lentokoneista. He halusivat vain huolehtia siitä, että niillä ei voisi lentää pois. Niinpä korkeusperäsimet tehtiin kaikissa koneissa toimintakelvottomiksi.

Ennen tätä Drewesin entinen radisti Fritz Hrachowina oli ehtinyt paeta rykmentinkomentajan koneella erään lentäjäystävänsä kanssa. Kumpikin oli kotoisin Tshekkoslovakiasta, joten he pelkäsivät tulevansa luovutetuksi Neuvostoliittoon. He päätyivät koneellaan sitten Ruotsiin.

Hrachowina meni myöhemmin naimisiin Ruotsissa erään ravintolan omistajan tyttären kanssa. Myöhemmin hänestä tuli menestyvä liikemies. Hän ei koskaan palannut Saksaan.

Saksalaisen henkilöstön piti poistua lentokentältä. Brittisotilaat, vapautetut sotavangit ja puolalaiset vierastyöläiset metsästivät sotamuistoja tai jotain arvokasta: lentokoneiden kelloja, laskuvarjosilkkiä ja työkaluja yksityistettiin. Drewesin alaisina toimineet sotilaat pestautuivat maatiloille apumiehiksi.

Drewes oli jo aikaisemmin antanut muuttaa yhden radioauton Walter Scheelille ja itselleen sopivaksi: tavaratilan molemmilla reunoilla oli nyt pieni makuulaveri, ja niiden välissä oli jonkinlainen kokoontaitettava pöytä. Drewes ja Scheel ajoivat autolla nyt kentältä Oldersbekiin erään puuryhmän alle, minne he majoittuivat muutaman kuukauden ajaksi.

Lentohenkilöstö sai liikkua vapaasti rajatulla alueella, vaikka he olivat kaikki nyt sotavankeja. Skandinaviasta saapui sinne lisää saksalaisia joukkoja, jotka riisuttiin aseista ja internoitiin.

Drewesin mielestä pakoyritys ei olisi vienyt pitkälle, ja hän koki myös velvollisuudekseen pysyä siellä sotilaitaan varten, kunnes voittanut osapuoli osaisi sanoa, mitä se tekisi voitetuille. Briteille sopi toistaiseksi hyvin se, että saksalaiset säilyttivät komentoketjunsa sekä pitivät yllä järjestystä ja turvallisuutta.

Kaikki saksalaiset eivät kuitenkaan voineet hankkia leipäänsä maataloudesta, ja niinpä Drewes kumppaneineen joutui olemaan luova keksiessään ratkaisuja sotilaiden ongelmiin. Drewes oli Scheelin ja kapteeni Dieter Schmidtin kanssa varautunut tuleviin ongelmiin ottamalla Husumin kentältä käyttöönsä Drewesin virka-auton ja kaksi pätevää sivuvaunullista moottoripyörää, jotka takasivat heille ainakin hiukan liikkuvuutta. He hankkivat syötävää sieltä täältä ja öisin he kuljettivat Eider-joelle ihmisiä, joiden täytyi välttämättä päästä perheensä luo. Sieltä nämä pystyivät pujahtamaan huomaamatta siviilielämään. Suurin osa väestä oli kuitenkin täysin pimennossa kotiseutunsa ja perheensä kohtalosta.

Yhdysvaltalaiset luovuttivat osan miehittämästään alueesta Neuvostoliiton hallintaan. Monet Drewesin henkilöstöön kuuluvista olivat kotoisin siltä alueelta. Minne nämä vankeudesta päästyään sitten menisivät?

Walter Scheel järjesti jollain ihmeellisellä konstilla vuoden 1945 kesäkuussa ajoluvan "hankkiakseen keittiöön suolaa, josta oli huutava pula". Perustelu oli siinä määrin härski, että se vaikutti jopa järkeenkäyvältä. Britit luovuttivat hänelle kuorma-auton, ja hän sai ottaa reilun tusinan miehiä mukaansa. Scheel pääsi lastinsa kanssa läpi kaikista tarkastuspisteistä ilman mitään ongelmia. Hän pääsi jopa Elben yli ja saapui lopulta suunnitelman mukaisesti Salzgitteriin. Aivan sattumalta Lobmachtersen oli vain parin kilometrin päässä. Siellä asuivat sekä Drewesin vanhemmat että myös Scheelin vaimo sekä Scheelien kaksivuotias poika Ulrich.

Lobmachtersenissa oli taisteltu, ja yhdysvaltalaiset olivat onnistuneet ampumaan panssarikranaatin Drewesien kotitaloon, jolloin Martin Drewesin isän apteekki oli vaurioitunut pahoin. Ja kun yhdysvaltalaiset pian tämän jälkeen olivat saapuneet vaatimaan lääkkeitä, isä-Drewes oli viitannut raunioihin ja kehottanut ottamaan sieltä, mitä he tarvitsivat.

Miehitysjoukot olisivat mielellään valinneet isä-Drewesin kaupungin pormestariksi, koska hän ei ollut kuulunut Saksan kansallissosialistiseen työväenpuolueeseen, mutta hän lähetti anojat matkoihinsa sanomalla: "Poikani on upseeri ja teidän sotavankinanne." Walter Scheel kertoi loput tarinasta sitten, kun tapasi jälleen poikansa: "He olivat vielä myös pudottaneet Bismarckin kuvan seinältä. He luulivat varmaankin, että se on Rapid Wienin keskushyökkääjä."

Jotenkin Scheel onnistui sitten hankkimaan vielä suolaakin. Operaation varsinainen tai tärkein tarkoitus oli kuitenkin se, että kaikki mukanaolijat hajaantuivat ja yrittivät saada yhteyden Saksan keski- ja itäosista kotoisin olevien tovereiden perheisiin. Neuvostoliiton miehitysalueella asuvat perheenjäsenet olivat suuri kysymysmerkki tässä.

Yksikään Scheelin matkakumppaneista ei rikkonut lupaustaan palata takaisin. Tavalliset sotilaat saivat kokea, että heidän upseerinsa pitivät heistä huolta vielä senkin jälkeen, kun nämä olivat menettäneet muodollisen käskyvaltansa.

Eräänä päivänä teknillinen tarkastaja, tutka-asiantuntija Christophel oli koputtanut Drewesin ja Scheelin muunnetun radioauton takaoveen ja ilmoittanut haluavansa puhua Drewesin kanssa. Lentoarmeijakunta oli aikoinaan lähettänyt miehen pitämään lentokoneiden elektroniikan huippukunnossa.

Yliluutnantti Christophel luetteli neljä Drewesin lentoa ja totesi ihmettelevänsä, kuinka mies oli kyennyt selviämään niistä hengissä. Mies tunnusti nyt harjoittaneensa kansallissosialistisen järjestyksen vastaista vastarintaa kytkemällä ristiin lentotutkajärjestelmän. Se oli yliluutnantin sabotaasin vuoksi näyttänyt kaiken peilikuvana. Oli selvää, että Christophel oli yrittänyt tappaa heidät.

Martin Drewes mietiskeli nyt, että tämä sabotaasi saattoi hyvinkin selittää sen, että vihollisen kaukotoimintayöhävittäjä oli onnistunut pudottamaan niin pätevän lentäjän kuin Strüningin. Ja 9. lentueessa helmikuussa, kun oli ilmoitettu vihollisen yöhävittäjätoiminnasta alueella, toinen hyvä lentäjä oli pudotettu tämän ensin ilmoitettua lentobensan olevan vähissä. Radiossa oli lopulta kuultu vain: "Kaikki on ohi!"

Ja vuoden 1944 lopussa laivueen ohentuneita rivejä oli tullut paikkaamaan luutnantti Theo Adamski, joka oli todella hyvä ampumaan vihollislentokoneita alas. Kerran Drewes oli laskeutunut juuri Störmedeen. Vihollisen yöhävittäjiä oli jälleen ollut liikkeellä, mutta huono sää oli toisaalta suojellut saksalaisia yöhävittäjälentäjiä. Radioyhteys Adamskiin oli katkennut yhdellä iskulla.

Drewes oli joitakin päiviä toverinsa maahansyöksyn jälkeen antanut noutaa Adamskin vanhemmat poikansa hautajaisiin. Kun kunniavartio oli hajaantunut ja seremonia ohi, Martin Drewesin täytyi hyvästellä nämä, koska yöpäivystys oli alkamassa. Adamsin pieni, kalpea äiti puristi poikansa esimiehen kättä ja sanoi hiljaa: "Herra majuri, minun pojalleni ei sitä suotu; tulkaa edes te terveenä takaisin tästä sodasta." Drewes ei kyennyt vastaamaan nyt mitään.

Yliluutnantti Christophel nauraen kertoi jättäneensä saman, mistä oli Drewesille kertonut, viitenä kappaleena heidän internointialueensa ulkopuolelle. Drewesille hän jätti vielä pöytäkirjan luettavaksi.

Näin petturi jätti oman turvallisuutensa alueella entisen esi-miehensä taattavaksi.

Christophelin lähdettyä lentueitten vääpelit saapuivat päivittäiseen käskyjenjakoon. Drewesin pistäydyttyä välillä ulkosalla käymään vääpelit lukivat omin lupinensa esimiehensä pöydälle jättämät paperit, ja he vaativat kostoa. Yksi miehistä murisi: "Tänä yönä me pannaan se paskiainen kylmäksi."

Drewes päätti jättää nyt oman kostonjanonsa asiasta sivuun ja sanoi vääpeleille: "Ei pojat, sitä te ette tee, nyt on hänen hetkensä. Hänen suuri hetkensä vastarintataistelijana."

Sitten hän vei yhden miehistä ulos ja kertoi tälle, että he vievät Christophelin varhain aamulla Büsumin upseerivankileirille. "Siellä luovutatte hänet kuittausta vastaan."

Ja niin tehtiin. Mutta Martin Drewes ei enää koskaan kuullut petturista mitään lopun elämänsä aikana.

Sodan päätyttyä Drewesistä oli alkanut tuntua, että hänen isänmaansa Saksa ei enää tuntunut rakastavan häntä. Mies koki olevansa nyt ei-toivottu, tarpeeton muukalainen. Niinpä hän muutti Brasiliaan. Siitä tuli hänen uusi kotimaansa. Vuonna 1949 29. elokuuta hän astui laivasta Brasilian maankamaralle.

Neljä vuotta aikaisemmin hänet oli vapautettu brittien sotavankeudesta. Brittikapteenin univormuun pukeutunut täydellistä saksaa puhuva puolalainen esitti hänelle teltassa kysymyksiä. Upseeri li hyvin perillä haastateltavansa palvelusurasta. Lopuksi seurasi kunnioittava kädenpuristus sekä Drewesin käteen annettu lomake, joka vahvisti: tämän todistuksen haltijaa vastaan ei ole esitetty mitään automaattista pidätysperustetta.

Martin Drewes uskoi nyt olevansa vihdoin vapaa. Kuukautta myöhemmin hän joutui kuitenkin istumaan erään toisen brittiupseerin edessä, jolla piti olla vain pari kysymystä. Tervehtimisen sijasta hän alkoi selittää vastaväitteet poissulkevalla tyylillä, että saksalaisten yöhävittäjien ilmoittamat pudotukset olivat suurimmaksi osaksi valhetta.

Drewes oli vastannut tähän melko tylysti lausumalla: "Laskekaapa sitten vielä kertaalleen Royal Air Forcessa, paljonkin pommikoneita puuttuu." Ja kuulustelija kirjoitti hänen vastauksensa ylös. Muutamaa minuuttia myöhemmin heidän mielipiteenvaihtonsa oli tuonut Drewesille puolitoista lisävuotta brittien leireillä Westertimke, Munster-Breloh ja Fallingsbostel. Siellä pistettiin piikkilanka-aidan taakse kaikki, jotka olivat 15-70 ikävuoden välillä ja vaikuttivat epäilyttäviltä. Helmut Lentin veli, evankelinen pastori, joka oli joutunut olemaan jonkin aikaa Gestapon vankilassa, kävi silloin tällöin leirillä sieluja hoitamassa.

Drewes oli kerran puolustanut erästä vankitoveria, jonka molemmat jalat oli amputoitu ja jolle talviset nimenhuudot ulkona olivat silkkaa kidutusta, ja tämä johti siihen, että häntä pidettiin niskuroijana.

Toisten leiriläisten pakoyrityksen onnistuttua Drewesiä pidettiin vankien valitsemana leirinjohtajana osasyyllisenä.

Hän ei päässyt pois, ei pitkään aikaan.

Martin Drewes oppi vankileireillä tuntemaan myös avoimia ja reiluja brittiläisiä upseereita, ja näiden joukosta löytyi heitäkin, joita vastaan Drewes tovereineen oli tehnyt matalahyökkäyksiä Irakissa vuonna 1941. Pätevän vapautuspaperin mies sai kuitenkin vasta vuoden 1947 helmikuussa.

Vapautettujen sotavankien piti ilmoittautua paikallispoliisin toimistossa, mutta byrokratian toimistohirviöt yrittivät tapella Drewesin pyrkimyksiä vastaan. Vasta hänen appiukkonsa Erich Wegenerin puututtua asiaan liikahtivat byrokratian rattaan Drewesin hyväksi.

Martin Drewes tarvitsi töitä pikaisesti mutta entisenä internointileirin vankina hänen oli turha kuvitella saavansa jostain esimiehen paikkaa. Tällaisen menneisyyden omaavana hän ei myöskään voinut opiskella. Hän ei halunnut pyytää apua jo kaksi vuotta aikaisemmin vapautuneilta tovereiltaan, joilla meni tässä vaiheessa jo vähän paremmin, koska näillä oli jo tarpeeksi töitä itsensä elättämisessä.

Niinpä Drewes ryhtyi miehityshallinnon kuorma-autokuskiksi. Lopulta hän eteni 300 kuljettajan ja 250 auton muodostaman joukon vetäjäksi, koska eräällä everstillä sattui olemaan tarpeeksi kanttia olla välittämättä lukuisista nöyryyttävistä rajoituksista. Kolmekymppiselle abiturientille, jolla ei ollut hankittuna porvarillista ammattia, ei kuitenkaan näissä hommissa ollut luvassa mielekästä tulevaisuutta.

Myöskään Drewesin avioliitto ei kestänyt miehen pitkää poissaoloa. Hänen tyttärensä ei tuntenut häntä hänen vapauduttuaan. Vuonna 1948 pariskunnan osapuolet päätyivät hakemaan avioeroa, joka siihen aikaan hoidettiin vielä syyllisyysperiaatetta noudattaen. Niinpä heidän juoneensa saada avioero kuului sellainen, että Drewesin ystävä kertoi oikeudelle nähneensä hänet Braunschweigissa toisen naisen seurassa. Oikeasti tämä nainen oli ollut Martin Drewesin sisar. Vaimo ei vaatinut elatusmaksuja, ja tuomari myönsi eron. Appiukko, joka vuonna 1980 oli pitävä tyttärensä entisen puolison kuvaa kuolinvuoteensa vieressä, lupasi pitää huolta tyttärestään.

Appiukko ymmärsi hyvin, että Drewes tarvitsi uuden alun.

Mies vietti kahden uskollisen toverinsa kanssa unohtumattoman jäähyväisillan ennen lähtöään pois Saksasta.

Martin Drewesin uusi elämä Brasiliassa alkoi sujuvasti. Hän oli kielitaidoton siirtolainen, jolla ei ollut passia, mutta hän sai sieltä kuitenkin henkilöllisyystodistuksen, ja oli jo neljän viikon kuluttua matkalla Rio de Janeirosta 900 kilometriä pohjoiseen sijaitsevaan Goiâniaan. Kyseessä oli vielä alkutekijöissään oleva Goiâsin osavaltion vasta parikymmentä vuotta aikaisemmin perustettu pääkaupunki. Kaupunki sijaitsi ja sijaitsee edelleen ylätasangolla. 1940-luvulla se sijaitsi vielä hyvin kaukana kaikesta sivistyksestä. Lähimmät päällystetyt tiet sijaitsivat kammottavan kaukana. Lähimmälle rautatieasemalle oli sentään matkaa ainoastaan 125 kilometriä mutta lähimmällle liikennelentokentälle matkaa oli jopa 190 kilometrin verran.

Alueen kartoittamisessa ei ollut päästy alkua pidemmälle. Ilman ilmakartoitusta teitäkin olisi vaikea rakentaa.

Drewes oli sattunut aikaisemmin ilmoittamaan eräälle virkamiehelle Genuassa, että hän tiesi jotain ilmakuvauksesta. Virkamies oli kehottanut häntä sitten menemään paikalliselle lentokentälle puhumaan niin sanotun ensimmäisen valtionlentäjän kanssa yhteistyöstä. Kyseessä oli myös maan ainoa valtionlentäjä.

Valtionlentäjä oli työskennellyt aikanaan Brasilian koillisrannikon yhdysvaltalaistukikohdissa. Työpaikkaneuvottelut kuitenkin muodostuivat vaikeiksi, koska Drewes ei vielä ymmärtänyt juurikaan portugalia eikä Brownyksi kutsuttu valtionlentäjä osannut kuin jonkin verran yhdysvaltalaista sotilaslangia.

Drewes sai kuitenkin harjoittelupaikan.

Brownyn lentolaivaston muodosti yksi ikivanha Bellanca CH-300 Pacemaker.

Drewesin oli määrä nyt lentää Brownyn kanssa lentokoneella hirveän pitkä matka kohteeseen, ja koneessa tuli olemaan mukana paljon tuiki tärkeää tavaraa sekä myös kaksi automekaanikkoa.

Lastausjärjestelyissä ei ollut ollut juurikaan järkeä. Lastausta koskevaan huonolla portugalilla mutta kunnioittavaan sävyyn esitettyyn kysymykseen Browny vastasi vain uudella kysymyksellä: "Pelkäätkö?"

Mekaanikot saapuivat seuraavana päivänä paikalle myöhässä ja Brownyllakin oli tuikitärkeitä asioita hoidettavana ennen lähtöä, joten lähtö myöhästyi huomattavasti. Säätila ei enää olisi sitä sallinut, mutta lähdettiin kuitenkin.

Lento oli pian vienyt lentokoneen roikkuviin pilvikerroksiin. Brownyn piti kiertää korkeimpia kukkuloita. Lentäjillä oli vain pienimittakaavainen kartta mukanaan, joten he hukkasivat sijaintinsa yksitoikkoisen maiseman yllä. Browny ei kahden tunnin päästä enää kyennyt tekemään järkeviä lentämistä koskevia päätöksiä, joten Drewes otti koneen hallintaansa. Lentokone oli pakattu vaikeasti takapainoiseksi, ja korkeusperäsintrimmin ollessa säädetty maahaniskeytymistä varten Drewes huomasi polun, jolle laskeutua. Bellanca olisi muuten selvinnyt laskeutumisesta hengissä, mutta kapteenin puolella polkua sattui olemaan termiittikeko, johon kone törmäsi.

Nyt lentokone makasi vasen laskuteline rikkoutuneena polulla brasilialaisessa pusikossa. Tasan kuusi vuotta aikaisemmin, ja vielä samana päivän ajankohtana 3.10.1943 Drewes muisti pudonneensa Messerschmitt 110:llä Westerwaldiin.

Ensin miehet patikoivat kolme tuntia viidakossa trooppisessa kuumuudessa. Sitten he törmäsivät kylään. Siellä heille ehdotettiin erittäin harvoin mutta säännöllisen epäsäännöllisesti paikalle saapuvan kuorma-auton kyydissä matkaamista erääseen kaupunkiin. Eräs kyläläisistä onneksi vei heidät kolmella hevosella lähimmän maantien varteen, josta he onnistuivat liftaamaan Goiâniaan.

Kuukautta myöhemmin Drewesille ehdotettiin palaamista sittemmin korjatun Bellancan luokse, jotta hän lentäisi koneen pois viidakosta. Hän kuitenkin kiitti luottamuksesta mutta luovutti sen suosiolla pois. Ja hän päätti jatkossa välttää aina lentämistä lokakuun 3. päivänä.

Martin Drewes sai tehtyä sopimuksenkin. Hän työskenteli nyt nimikkeellä mekaanikkolentäjä. "Yhtiö" sai käyttöönsä myös uusia lentokoneita, eikä mitä tahansa sellaisia vaan kaksi Focke-Wulf 58 Weihea. "Vanhoja kunnon laastaripommikoneita!"

Drewesistä maailma oli tuntenut tyylikkäämpiäkin lentokoneita, mutta konetyyppi oli hänelle tuttu jo lentokoulun ajoilta. "Weihea" valmistettiin myös lisenssillä Brasiliassa.

Hänen piti nyt hoitaa kummankin uuden lentokoneen säännölliset huoltotoimet ja pitää ne lentokunnossa. Suurikokoisten Fairchild-kameroiden hakemista varten Drewesille myönnettiin ilman mitään mutinoita väliaikainen vain viisitoista päivää voimassa oleva ajokortti. Luvan myöntäjä ilmeisesti oletti, että lentäjä pärjää myös Land Roverin ratissa. Viisitoista päivää venyi melkein vuodeksi, eikä kukaan kiinnittänyt asiaan mitään huomiota. Hän oppi lopulta liikennesäännöt portugalin kielellä, ja hän hankki itselleen normaalin brasilialaisen ajokortin syntymäpäivälahjaksi itselleen vuonna 1950 lokakuun 20. päiväksi.

Lentojenhoitoporukka koostui pienestä joukosta erimaalaisia maahanmuuttajia.

Ilmakartoitushommaa jouduttiin myös auttamaan ajelemalla maastoautolla maanteillä mittaamassa etäisyyksiä. Yhdellä tällaisella maa-ajelureissulla törmättiin kylään, jossa puhuttiin saksaa, ja vieläpä hyvää saksaa. Kyläläiset olivat iloisia ja uteliaita heidän ilmestymisensä johdosta. Kuukautta myöhemmin retkeläiset löysyvät itsensä uudelleen samasta kylästä, ja edellisen kylääntutustumisen aikana otetut kuvat heidän mukanaan saivat ihastuneen vastaanoton.

Martin Drewes tottui nopeasti uuteen elämäänsä Brasiliassa, koska huolimatta hänen alkuaikojen kehnosta portugalin taidostaan muut lentäjät hyväksyivät hänet joukkoonsa tasavertaisena. Hänen tunnettiin saksalaisena hävittäjälentäjänä.

Heidän kentällään toimi myös joitakin lentotaksiyrityksiä, joilla oli käytössään ainoastaan yksimoottorisia lentokoneita. Kun tällaisilla lennettiin tiettömien taipaleitten yllä, niin ainoalle moottorille ei saanut silloin sattua mitään, koska sitten se olisi menoa. Kaksimoottoristen lentokokoneiden hankinta ja ylläpito taas tulee selvästi kalliimmaksi.

Kysymykseen "Mutta entä jos moottori pysähtyy?" sai aina saman vastauksen: "Ei se pysähdy."

Raskaissa töissä, kuten moottorin vaihtamisessa, työntekijät auttoivat toisiaan vastavuoroisesti.

Lennonjohdosta ja säätiedoista ei ollut tietoakaan.

Sade- ja kuiva kausi olivat siihen aikaan alueella melko selvästi erillisiä. Tiedettiin, että toukokuun lopusta syyskuun puoliväliin ei sada mutta että muiden kahdeksan kuukauden aikana koetaan kovia trooppisia sateita sekä lämpöukkosia.

Lentäjät varmistivat maaseudulla lentäessään oman turvallisuutensa laskeutumalla kaikille matkan varrella oleville kentille.

Jos joku lentäjistä sattui olemaan myöhässä, muut lentäjät alkoivat etsiä tätä, jopa silloin, kun kyydissä oli omia asiakkaita. Melkein aina kadoksissa olleet lentäjät löydettiin hengissä, vaikka yhden kerran törmättiin tapaukseen, joihin liittyivät korppikotkat.

Kerran Martin Drewes vältti maassa ollessaan lentäjänkuoleman vain täpärästi. Sadekausi oli juuri alkanut, ja hän päätteli, että nyt olisi hyvin aikaa vaihtaa yhden Weihen loppuunajetut moottorit. Myös lentokoneen peräsin piti pinnoittaa uudelleen.

Goiâniassa ei ollut huoltohallia, mutta oli talli, jossa oli katto riittävän korkealla ja seinät leveällä. Joku oli kuitenkin leikkinyt koneen laskutelinevivulla. Irrotettiin siivet, ja koneen runko piti ujuttaa niistä irti yhteisvoimin.

Laskutelineen lukitus petti, se taittui, ja Drewes huomasi nyt makaavansa laskutelinekotelon alla. Laskutelineen luukku oli repäissyt hänen päänahastaan palan.

Drewes oli onnistunut kaatumaan sopivasti maassa olevaan painaumaan, joten hänen selkäänsä vasten painunut toinen laskutelineen luukku ei ollut rikkonut hänen luitaan. Heidän autonkuljettajansa kuitenkin reagoi salamannopeasti. Hän tempaisi tunkin autostaan, laittoi sen koneen notkahtaneen puolen potkurin alle ja nosti. Joku käänsi Drewesiä varovaisesti ja totesi: "Se on kuollut."

Drewes tuli kunnolla tolkkuihinsa vasta kun tohtori Jakobsohn puhutteli häntä klinikallaan perinteisellä Berliinin murteella. Lopputulos: ei vammoja elintärkeissä elimissä. Hoito: lepoa.

Miehen irti lähtenyt pala päänahkaa ommeltiin myöhemmin takaisin. Se vaati 21 tikkiä.

Tieto onnettomuudesta levisi nopeasti aiheuttaen valtavan määrän osanoton ilmaisuja. Drewesin ystävä, italialainen lentäjä ja maahanmuuttaja Alberto Lostracco oli hänen vuoteensa vieressä ensimmäisten joukossa: "Viisi vuotta hävittäjälentäjänä sodassa, mutta nytkö haluat kuolla lentokonetta työntäessäsi?"

Tohtori Jakobsohnin mukaan 48 tunnin aikana potilasta kävi tapaamassa 84 vierasta.

Drewes päätti siirtyä toipumaan kotiinsa, kurjaan talorähjään, jonka ulko-oven ali olisi ollut torakoilla vapaa pääsy muuten mutta hän oli keksinyt pysäyttää niiden virran Neocid-pulverivanan avulla. Myöskin kodin kenttävuoteen jalat seisoivat varmuuden vuoksi kerosiinilla täytetyissä säilyketölkeissä. Nyt saattoi hän toipua.

Jakobsohn oli löytänyt Drewesin kylkiluusta murtuman. Tämä kykeni yön ajaksi riisumaan laitetun kipsin, ja murtuma parani kyllä ilman sitäkin.

Ensiavun Martin Drewes joutui maksamaan omasta pussistaan, mutta tohtori auttoi häntä byrokratian kanssa niin, että hän sai myöhemmin vakuutuksesta korvauksen. Jakobsohn ei myöskään ottanut lisämaksua kyljen kipsauksesta.

Drewes eli tuntemattomassa maassa hyvin vaatimattomasti, mutta hän oli arvostettu ja pidetty.

Brasilian lain mukaan vain syntyperäiset brasilialaiset saivat lentää. Poliittinen oppositio oli nyt ryhtynyt kampanjoimaan heidän ulkomaalaistaustaista lentoporukkaansa vastaan tällä perusteella. Heidän perimmäinen tarkoituksensa oli kuitenkin saada kaadettua osavaltion kuvernööri.

Goiâsin osavaltion talousarvioon hänen viranhoitonsa oli jo merkitty.

Drewesiä neuvottiin ainakin hankkimaan Brasilian kansalaisuus, jolloin olisi mahdollista laillistaa hänen työskentelynsä lentäjänä, mutta hän ei kyennyt heti ottamaan tätä askelta.

Hänestä järkevästi ajatellen ilmakuvaustoiminta ei tarjonnut hänelle pitkäaikaista eikä myöskään hänen kunnianhimoaan tyydyttävää tulevaisuudennäkymää. Drewes oli vasta 32-vuotias, hyvin koulutettu ja kokenut johtaja. Hänestä ei olisi hänen itsensä kannalta oikein antaa hyvän koulutuksen mennä hukkaan lentokoneita huoltamalla.

Tilaisuus elämänmuutokseen koitti, kun vuoden 1951 toukokuussa hänen piti viedä Focke-Wulf 58 "Weihe" Goiâniasta São Paulon kautta Rio de Janeiroon. Tehtävä antoi Drewesille mainion tilaisuuden käydä tapaamassa Ludwig Klauseria São Paulossa.

Hän oli saanut Klauserin osoitteen kotimaasta sananparren kera: jos sattumalta siellä päin oot kerran, mee käymään luona tämän herran.

Ludwig Krauser oli kotiutunut luutnanttina ensimmäisestä maailmansodasta, ja sen jälkeen hän oli hankkinut tutkinnon taloustieteistä. Erinomaisesta koulutuksestaan huolimatta hän ei ollut kyennyt löytämään töitä kriisien runtelemassa 1920-luvun Saksassa. Etelä-Afrikkaan muutettuaan miehen koulutus ja kyvyt olivat vihdoin päässeet oikeuksiinsa. Hänestä oli tullut vauras mies.

Martin Drewesin tullessa piipahtamaan hänen luokseen Krauserilla sattui olemaan syntymäpäivä. Siitä huolimatta tällä oli aikaa keskusteluun, ja Krauser pyysi Drewesiä tulemaan pian uudestaan käymään.

Jo vuoden 1951 lopussa Ludwig Krauserista tuli Drewesille arvokas opettaja ja neuvonantaja, kun jälkimmäinen oli saanut uuden työpaikan pesukonetehtaan johtajana samassa kaupungissa. Ilman erityisempää kaupallista osaamista Drewes vastasi yrityksessä ostoista, henkilökunnasta, tuotannosta ja liiketoiminnan suunnittelusta. Sen vähän, mitä Drewes työt aloittaessaan osasi, hän oli oppinut internointileirillä ollessaan eräältä yliopiston professorilta. Kaiken muun hän oppi nyt Klauserilta ja käytännön työssä.

Koska Martin Drewesin entinen appiukko ei eläisi enää ikuisesti, hän ja hänen entinen vaimonsa päättivät yrittää uudestaan. Entinen vaimoke kuitenkin muutti Brasiliaan saavuttuaan jo muutaman viikon kuluttua erään Drewesin ystävän luokse. Mutta Drewesille muodostui hyvä ja läheinen suhde tyttäreensä.

Pesukonetehdas oli kasvanut ja kehittynyt, mutta lisäkasvu onnistuisi vain vieraan pääoman avulla. Yritys päätyi toisellle omistajalle. Drewes päätti lähteä työpaikastaan yhtä mainiota työkokemusta rikkaampana, mutta uudet omistajat pyysivät häntä jatkamaan vielä kolme kuukautta ja varmistamaan ylimenovaiheen sujuvuuden. Drewes suostui hieman pitkittämään töissäoloaan.

Kävi sitten vielä niin, että Lufthansa pyysi Drewesiä soveltuvuustesteihin Saksaan. Drewes ei ollut koskaan näiden seitsemän vuoden aikana menettänyt yhteyksiään synnyinmaahan ja hän oli koko ajan seurannut kiinnostuneena isänmaansa asioiden kehitystä.

Mies ehti pitkällä matkallaan Saksaan ilmateitse miettiä syntyjä syviä. Hän oli toisaalta vuodattanut paljon hikeä saavuttaakseen jotain uudessa kotimaassaan saaden nyt nauttia ensimmäisestä menestyksestään, mutta toisaalta hän kuitenkin tunsi hiljaista kaipuuta Saksaan.

Lufthansa ilmoitti välittömästi testien jälkeen Drewesille, että tämä oli päässyt läpi. Hän saisi lisätietoja, kun olisi takaisin Brasiliassa. Paluulento oli jo varattu, mutta ennen sitä hänellä olisi vielä muutama päivä aikaa, ja hän päätti käydä tapaamassa vanhempiaan. Käynti osui hänen syntymäpäiväänsä vieläpä. Hän kilisteli myöskin Werner Baaken kanssa laseja Hampurissa, koska tämän hienoon Lufthansan univormuun oli tullut neljäs kapteenin "männänrengas". Walter Scheel tuli liittopäivien istunnosta Braunschweigiin, missä hän ja Drewes tapasivat erään ystävän asunnolla. Koska aikataulu oli tiukka, Drewes joutui sopimaan tapaamisen Achim ja Ruth Jabsin kanssa huoltoasemalle moottoritien varteen.

Drewesin ollessa jo nautimmassa sampanjalasi kädessään Pyreneiden yllä matkastaan matkustajalentokoneessa, TWA:n kapteeni Hal Sherwood, jonka kanssa hän oli ystävystynyt Brasiliassa, joutui "onnittelemaan" ystäväänsä kolmen päivän yllätyslomasta Pariisissa lentoyhtiön piikkiin. Yhdessä koneen moottoreista oli nimittäin ilmennyt vikaa, ja siksi kone oli kääntynyt takaisin päin. Välilasku Pariisiin tehtäisiin pääasiassa matkustajien vuoksi. Drewes nimitettiin välilaskun jälkeisen viimeisen osuuden ajaksi väliaikaiseksi miehistön jäseneksi, ja loppumatkan hän istui Super Constellationin ohjaamossa perämiehen paikalla. Hän sai lyhyen perehdytyksen, ja niin hän ohjasi matkustajalentokoneen Ruhrin alueen ylitse. Se oli nyt varsin erinäköinen kuin sodan aikana, jolloin se oli liekehtinyt ja ollut täynnä raunioita ja pommikuoppia.

Drewes sai kuitenkin myöhemmin byrokratian virheiden ja väärän osoitteen takia kutsun Lufthansan entisille ilmavoimien lentäjille tarkoitetulle viimeiselle uudelleenkoulutuskurssille liian myöhään.

Vuoden 1957 keväällä Drewes haki erään päiväntasaajalla sijaitsevan kookosöljytehtaan johtajan paikkaa. Kyseessä oli hyvämaineisen yrityksen ainoa yksikkö, joka tuotti tappiota. Drewesiä mietitytti se, että hänellä ei kuitenkaan ollut biokemiallista erikoisasiantutemusta, mutta hänen huolensa pyyhkäistiin menemään kertomalla hänelle, että hänen kokemuksensa Luftwaffen upseerina oli hyvin valmistanut hänet tehtävään. Yrityksen belgialainen osakas, joka oli palvellut kuninkaallisessa laivastossa sekä ensimmäisessä että toisessa maailmansodassa, kertoi hänelle, että hänen ei tarvitsisi kantaa huolta asian tieteellisestä puolesta.

Drewes kantoi huolta tuoreesta vaimostaan Dulcesta, joka saapui hänen perässään tähän peräkylään. Dulce oli opiskellut trooppisia sairauksia Puerto Ricossa ja työskennellyt sen jälkeen sekä Brasilian terveysministeriössä että ilmailuministeriössä. Drewes oli tutustunut tulevaan vaimoonsa jo vuonna 1950. Tutustuminen oli tuolloin johtunut lähetyslistan puutteista, jolloin Drewes oli joutunut manuaalisesti tutkimaan "Weiheen" tarkoitettuja varaosia sisältäviä postipaketteja.

Tuttavuus oli syventynyt ystävyydeksi, ja siitä se myöhemmin oli vielä syventynyt, kuten arvata saattaa.

Kun Martin Drewesiltä oli joskus kysytty, mikä on maailman paras lentokone, hän oli aina vastannut: Focke-Wulf 58 "Weihe". Se kun oli tuonut hänelle paljon onnea, ja sen ansiosta hän oli tavannut tulevan vaimonsa.

Drewes pisti uudessa työpaikassaan hihat heilumaan. Yrityksen saaminen voitolliseksi vaati sen perusteellista uudistamista. Irtisanomiset olivat välttämättömiä, ja suunnittelu- ja tuotanto-organisaatio oli sopeutettava markkinoiden vaatimuksiin. Eräät alihankkijat piti taivuttaa rehellisempään yhteistyöhön. Tuotantoyksiköllä oli jopa oma dieselgeneraattori, koska ilman sellaista tuotannossa olisi voinut syntyä harmillisia ja kalliita katkoksia; paikallinen voimalaitos kun oli kaikkea muuta kuin luotettava energiantoimittaja.

Drewes sai aikaa myöten yksikön kaikille avainpaikoille hyviä, luotettavia ihmisiä. Nämä myöskin pysyivät töissä, koska yhtiö antoi heidän asua tehtaan alueella.

Pääkonttori antoi luvan rakentaa Drewesille ja tämän perheelle yksinkertaisen omakotitalon. Heille oli syntynyt juuri poika, jolle oli annettu nimeksi Klaus.

Firman pääjohtaja pistäytyi silloin tällöin tarkastuskäynneillä. Hän huomasi kaiken olevan hyvin ja häipyi jälleen takaisin Rio de Janeiroon. Drewes itsekin olisi mielellään aina välillä hengittänyt kaupunki-ilmaa.

Rio ja São Paulo kasvoivat vauhdilla, ja Drewesin kaliiperin miehelle olisi voitu tehdä muualtakin hyviä tarjouksia, eikä hänellä ollut tarkoitusta jäädä pysyvästi pohjoiseen.

Vuonna 1960 yrityksessä alkoi suuri organisaatiouudistus, ja Drewesille tarjottiin mahdollisuutta miellyttävällä tittelillä varustettuun käyntikorttiin, joka olisi tuonut muutamia juttuja lisää mutta toisaalta vähentänyt häneltä päätösvaltaa. Nyt oli oikea aika vaihtaa työtä ja maisemia.

Jäähyväiset jätettiin pahoitellen ja uusia lupauksia hyvin anteliaasti jakaen. Drewes pyysi, että tehtäisiin tilintarkastus. Sen lopputulos oli ehdottoman positiivinen.

Hän lähti nyt Saksaan nuoren perheensä kanssa jouluksi. He tapasivat Drewesin vanhemmat. Kaksi- ja puolivuotias Klaus ihastui lumeen ja kelkkailuun.

Martin Drewes, Dulce ja Klaus viettivät Saksassa neljä kuukautta aikaa, joka oli varsin antoisaa. Silti Dulce totesi kotimatkalle päästyä, että Saksassa ei ole koskaan kunnolla valoisaa.

Tämän jälkeen Drewes teki lukemattomia matkoja Brasiliasta Eurooppaan. Vuosien 1961 ja 1966 välisenä aikana hän jopa käytti vierailuillaan Luftwaffen sinistä univormua kertausharjoitusten vuoksi. Nämä olivat mukavia asioita ennen kaikkea hänen illalla nuorten upseerien kanssa käymiensä keskustelujen vuoksi.

Kuuban ohjuskriisin aikana vuonna 1962 Drewes määrättiin vaativien esikuntatehtävien kurssille Bundeswehrin johtajakoulutuskeskukseen. Äärimmäisen kireä maailmantilanne puhutti paikallaolijoita pitkälle yöhön. Eräs everstiluutnantti oli tokaissut silloin: "Drewes – tehän voitte tuskin kuvitella, mitä on tekeillä. Teidän perheenne on Rio de Janeirossa! Mutta minun vaimoni on paennut Itä-Preussista vuonna 1945 ja asuu nyt Helstedtissä!"

Vuonna 1967 Drewes vastaanotti Rion Saksan lähetystön sotilasasiamieheltä ylennyksen reservin everstiluutnantiksi. Hän todella arvosti tunnustusta.

Vanhat ja uudet toverit saattoivat aina joskus ehdottaa hänelle astumista uudelleen palvelukseen, mutta 22 vuoden maasta poissaolon ja siviilissäolon jälkeen hän koki, ettei sellainen enää sopinut hänelle.

Martin Drewes oli jatkanut uraansa Brasiliassa. Työpaikka ehti vaihtua useita kertoja. Dulce saattoi käyttää kokemustaan terveydenhuollosta miehensä asemapaikoissa ihmisten rokottamiseen, mistä monet ihmiset saivat olla hänelle kiitollisia.

Klaus oli kasvanut lähellä luontoa, ja hän osasi sytyttää tulen lyömällä kiviä yhteen ja tiesi, mitä eläimiä piti väistää.

Kerran poika oli onnistunut kunnolla pelästyttämäänkin vanhempansa, kun hän oli ryhtynyt kalastamaan piraijoja kuhisevassa vedessä. Klaus palasi turvalliselle maaperälle, mutta hän oli saanut saaliikseen sitä ennen ahneen petokalan.

Vuodesta 1967 asti Drewesin perhe asui kuitenkin São Paulossa, jossa Klaus saattoi saada kunnollisen koulutuksen. Martin Drewes toimi vielä 20 vuotta johtotehtävissä.

Wanhalta mantereelta kävi myös tuttuja vierailemassa heidän luonaan. Heihin kuului taloudellisen yhteistyön ministeri Walter Scheel, joka joutui työssään matkustamaan kehitysmaihin, joihin Brasiliakin luettiin. Myöhemmin mies tuli ulkoministerin ominaisuudessa avaamaan uuden Saksan lähetystön. Sillä kertaa hän järjesti Drewesille ja tämän perheelle kyydin lentokoneella Brasilian pääkaupunkiin Brasiliaan kysymällä päädiplomaatilta: "Herra suurlähettiläs, kuka muu lentää vaimoni, minun ja Drewesin pariskunnan lisäksi presidentin koneella Brasiliaan?"

Scheelin kolmas vierailu päättyi  jäähyväisillallisiin Saksan lähetystössä, jolloin eräs Drewesin liikemiesystävä pyysi Drewesiä ja tämän vaimoa lentämään hänen kanssaan suihkukoneella São Pauloon vielä samana iltana. Nyt oli kuitenkin 3. lokakuuta, joten Martin Drewes joutui kieltäytymään kohteliaasti. Hän ei halunnut enää koskaan kokea maahansyöksyä.

Martin Drewes vetäytyi työelämästä 1980-luvun lopulla. Hän asettui nyt Dulcen kanssa Santa Carinan osavaltiossa sijaitsevaan Blumenaun suurkaupunkiin. Kaupungissa tavattiin järjestää maailman toiseksi suurin Oktoberfest. Blumenaun olivat perustaneet saksalaiset maahanmuuttajat vuonna 1850 Hermann Blumenaun johdolla. Kaupungissa näkyi edelleen merkkejä sen saksalaisista juurista.

Drewes säilytti kuitenkin Saksan kansalaisuuden, mutta hän oli oppinut rakastamaan Brasiliaa ja brasilialaisia. Dulce kuoli 29.9. vuonna 2010, eikä Drewes senkään jälkeen tuntenut vastustamatonta halua palata Saksaan. Jotain puuttuisi, mikäli hän ei enää voisi katsella kirkasta täysikuuta palmunlehtien lomasta.

PS. Tässä tekstissä on yli 161.000 merkkiä poislukien otsikko, välilyönnit ja tämä kappale. Ennen Yhdysvaltojen vuoden 2024 varsinaista presidentinvaalipäivää julkaisemani blogimerkintä otsikolla Yhdysvaltain presidentinvaali on yksi iso sotku, ja minä rakastan sitä on kuitenkin hienompi saavutus minulta vain yli 82.000 merkillään, koska se on kokonaisuudessaan minun omaa tekstiäni. Tämä blogimerkintä tässä taas on vain itse toimittamaani tekstiä, joka perustuu toiseen teokseen.