Elämän ristiriitaisuus, suuret ja lotkottaa

Elämä on ristiriitaista. Ei vain minun elämäni vaan elämä yleensä.

Kanadan parlamenttiin kuuluu senaatti

Kanada on parlamentaarisesti hallittu demokratia, jonka muodollinen päähenkilö on Yhdistyneen kuningaskunnan monarkki, jota maassa edustaa tämän nimittämä (kanadalainen) kenraalikuvernööri. Toisin kuin esim. Suomen eduskunta, on Kanadan parlamentti kaksikamarinen.

Olin joskus aikaisemmin tänä kuluvana vuonna 2025 jKr. ottanut selvää Kanadan parlamentin ylähuoneesta eli senaatista. En ollut muistanut tai tiennyt, että maan senaatin jäsenet eivät todellakaan ole saman pääministerin nimittämiä. Sain asiasta paremman selvyyden sitten.

Vuoteen 1965 saakka Kanadan senaattoreiden pesti oli ollut elinikäinen, mutta tuolloin saatettiin voimaan Kanadassa parlamenttiuudistus, jolla heidän pestinsä päättyy heidän 75. syntymäpäivänään. Viimeinen elinikäiseen pestiin nimitetty senaattori on kuollut vuonna 1999.

Kanadassa lainsäädännöstä ja hallituksen muodostamisesta huolehtii maan parlamentin alahuone, jonka jäsenet valitaan yleisillä vaaleilla. Mutta siitä enemmän joskus vuonna 2026.

Ja huomasin, että Kanadassa ei senaatin olemassaolo osana heidän parlamentaarista järjestelmäänsä nauti juuri minkäänlaista suosiota. Vielä siitä ei kuitenkaan olla pääsemässä eroon.

Alun perin senaatin oli ollut määrä estää demokraattisesti valittua alahuonetta saattamasta laeiksi yhteiskunnan eliitin kannalta ikävää lainsäädäntöä. Kanadan perustuslain muodostamisen aikoihin kun yhteiskunnassa vaikutti nykyistä enemmän epäluuloa kohdistuen äänestäjien kykyyn äänestää "järkevästi", etenkin nk. vastuullisten luokkien jäsenten keskuudessa.

Kanadan olemassaolo omana entiteettinään sai alkunsa vuonna 1867, kun Yhdistyneen kuningaskunnan parlamentti hyväksyi ensimmäisen Kanadan perustuslaeista. Se oli nimeltään The British North America Act. Kanadassa tästä ensimmäisestä ja tärkeimmästä perustuslaista käytetään nykyisin päivitetympää nimeä Constitution Act of 1867. Vuonna 1982 Kanadan pääministerin, quebeciläisen Pierre Trudeaun (1919-2000, virassa 1968–1979 ja 1980–1984) johtama hallitus yhteistyössä YKK:n pääministerin Margaret Thatcherin (1925–2013, virassa 1970-1990) johtaman hallituksen kanssa saattoi voimaan perustuslakitasoisen toisen lainsäädännön nimeltään Constitution Act of 1982. Tämä paitsi kanadalaisti maan perustuslait, niin myöskin määritteli kansalaisoikeudet ja -vapaudet.

Kanadan senaatin kansansuosion haperuutta selittää paitsi se, että senaattorit eivät ole äänestäjien virkaansa valitsemia, niin myöskin se, että varsinkaan nykyään ei senaatin jäsenten alueellinen edustavuus sisällä mitään järkeä.

Alun perin kuitenkin järjestelmän oli ollut tarkoitus varmistaa senaatin paikoissa jonkinlainen alueellinen tasa-arvo. Se alkuperäinen "järki", joka tässä edelleen pätee, on tällainen:

Ontarion provinssi lasketaan järjestelmässä yhdeksi "alueeksi, Quebec lasketaan toiseksi alueeksi, kolmanneksi alueeksi lasketaan "Atlantin provinssit" eli New Brunswick, Prinssi Edwardin saari ja Newfoundland ja Labrador. Neljänneksi alueeksi lasketaan Brittiläinen Kolumbia ja "preeriaprovinssit" elikkä Alberta, Saskatchewan ja Manitoba. Jokainen näistä "alueista" saa 24 senaattoria edustajikseen.

Tämä ei kuitenkaan millään lailla selitä Newfoundlandin ja Labradorin provinssin saamia kuutta senaattorin paikkaa eikä kolmen Pohjoisterritorion saamia kolmea paikkaa. Nämä "alueet" on määritelty melko mielivaltaisella tavalla vailla mitään johdonmukaista maantieteellistä tai poliittista logiikkaa.

Todellisuudessa senaatin paikkojen jaolla on enemmän tekemistä sen järjestyksen kanssa, missä eri provinssit liittyivät Kanadaan ja kuinka suuria ja voimakkaita ne olivat olleet niihin aikoihin. Näinollen jokaisella Kanadan neljästä alkuperäisestä provinssista, jotka ovat Ontario, Quebec, Nova Scotia ja New Brunswick, on varsin runsaasti senaatin paikkoja, kun taas kuudella "uudella" provinssilla, jotka alun perin olivat olleet harvaanasuttuja ja poliittisesti voimattomia, on vähemmän.

Tilanteen järjettömyys vähentää senaattoreiden arvovaltaa. Erittäin suuri osa kanadalaisista on halunnut muutosta paikkajakoon.

Kanadan senaatin virallinen tehtävä on hyväksyä kaikki parlamentin alahuoneen hyväksymät lakiehdotukset ennen kuin niistä tulee voimassaolevia lakeja. Käytännössä senaatti toimii kuitenkin eräänlaisena kumileimasimena. Pääministerin ja alahuoneen enemmistön tahtoa vastaan harvemmin senaattorit rupeavat pullikoimaan ihan riippumatta siitä, minkä puolueen pääministeri on heidät nimittänyt.

Vain harvoin ja joidenkin erityisen kiistanalaisten lakien kohdalla pääministerin puoluetta edustamaton senaatin jäsenten enemmistö voi mahdollisesti rohjeta toimia pääministerin tahtotilaa vastaan senaatin äänestyksissä.

Senaatti kuitenkin mieluummin ehdottaa lisäyksiä tai muutoksia alahuoneen hyväksymiin lakeihin kuin torjuu ne kokonaan.

Tätä nykyä Kanadan senaattorit tapaavat olla puuhakkaita erilaisissa kuulemisissa, valiokunnissa ja raporteissa, joissa he voivat tutkiskella asioita ja antaa neuvoja hallinnon muille tasoille. Koska senaattorit eivät kovin vahvasti ole mukana päivänpolitiikassa, heillä on suuri vapaus opiskella niitä aiheita, joita he pitävät itse mielenkiintoisina tai tärkeinä mutta joita valtavirtaa edustava poliittinen uoma jättää vähemmälle huomiolle. Joka tapauksessa maan kansalaiset tapaavat arvostaa senaatin raportteja monimutkaisista, haastavista tai poliittisesti epäsuosituista aiheista. Jos ei liikaa anneta painoa senaatin valuvioille, niin elintä voidaan pitää jossain määrin jopa hyödyllisenä laitoksena.

Maan kansalaisten keskuudessa senaattia pidetään laajalti epädemokraattisena ja elitistisenä elimenä, ja senaatin jäsenten tärkein tehtävä on käytännössä myönteisen ja kunnioitettavan kuvan antaminen senaatista ja työstään, joten kovin pahoja irtiottoja senaatin jäseniltä on yleensä turha odottaa.

Kanadan senaatin uudistaminen on kuitenkin muodostunut vaikeaksi, vaikka sitä kannatetaan maassa varsin laajalti, koska ei ole syntynyt riittävän laajaa kansallista yhteisymmärrystä siitä, mitä asian korjaamiseksi pitäisi täsmällisesti ottaen tehdä.

PS. Tämä tekstini perustuu enimmäkseen The Canada Guide -sivuston osioon Senate ja osaltaan myös osioon Constitution. Kyseessä ei ole mikään Kanadan virallinen sivusto, vaikka se on melko perusteellinen antamissaan tiedoissa, vaan ilmeisesti J. J. McCullough (s. 1984) -nimisen kanadalaisen Kanadan politiikkaan erikoistuneen kolumnistin ja mediakommentaattorin käsialaa. Miehellä on myöskin ollut taustavoimina hyviä tukijoita ja avustajia.

Linux on jonkinlainen tervehenkinen vaihtoehto Windowsille

Pitkän linjan tietotekniikkanörtti Petteri Järvisen blogissa oli äskettäin eli 21.10.2025 julkaistunut blogimerkintä otsikolla Zorin OS Linux, vaihtoehto Windowsille?. Käyttöjärjestelmä ei ilmeisesti kuitenkaan ollut onnistunut tekemään suurempaa vaikutusta kirjoittajaan.

Blogimerkinnän alle oli ehtinyt jo syntyä liuta lukijakommentteja silloin, kun itse vasta sain luettua sen, eli 26.10. Olin ajatellut itse kommentoida asiaa suoraan merkinnän lukijakommenttiosioon, kun jotain Linuxista työpöydällä tiedän sitä pitkään harrastaneena, mutta en saanut asiaani mahtumaan kovin rajallisen merkkimäärärajoituksen sisälle, enkä myöskään halunnut jakaa tekstiäni useaksi eri viestiksi. Sen sijaan sain lopulta aikaan seuraavanlaisen kokonaisen blogimerkinnän (sitä laaja-alaisemman blogitekstini Mikä on Linux, vuoden 2025 versio voi myös käydä halutessaan lukemassa), oi, siis, katso:

Zorinia tosiaankin sanotaan Microsoftin Windowsista pois siirtyville ihmisille sopivaksi, eli vähemmän pelottavaksi, Linux-kokemukseksi. Mutta minulla ei itselläni ole siitä pahemmin kokemusta. Lienen joskus lyhyeksi ajaksi asentanut sen virtualisointisovelluksessa. Ilmeisesti ei ollut tehnyt minuunkaan erityistä vaikutusta. Asiaan voi vaikuttaa myös sellainen, että minusta Linuxin ei suinkaan pitäisi olla Windowsin kaltainen. Olen puolueellinen. Linux on Linux. Käyttöjärjestelmän graafisen käyttöliittymän voi toki tehdä sujuvaksi ja järkeväksi tavallisen ihmisen kannalta, ja tämä onkin järkevää. Siitä, mikä on sujuvaa ja järkevää voi ihmisillä tietenkin olla toisistaan eriäviä käsityksiä. Mutta ihmisillä on varaa valita (vai onko?).

Olen iät ajat pyrkinyt siihen, että käytän kotikoneillani – tätä nykyä niitä on kaksi, joista toista, tehokkaampaa käytän lentosimulaattoripelaamiseen ja joskus harvakseltaan tv-ohjelmien katsomiseen verkon kautta – sellaista Linuxin levitysversiota, joka sopisi melko hyvin myöskin aloittelijoille. Jos ketään kiinnostaa, niin toinen tietokoneeni on jossain määrin nuhapumppuinen ikivanha kannettava tietokone, jota käytän päivittäisiin asioihin. Olin saanut sen aikoinaan piristymään vaihtamalla siihen perinteisen mekaanisen kiintolevyn tilalle modernin SSD-kiintolevyn.

Windowsista Linuxiin siirtymistä suunnittelevan kannattaa muistaa, että hän tulee Linuxin pariin siirtyessään kokemaan kulttuurishokin. Se on likimain väistämätöntä. Linux-käyttöjärjestelmä on erilainen. Tai ainakin se, mikä on sen "konepellin" alla. Siltä ei voi odottaa windowsmaista käyttäytymistä.

Jo iät ajat on eri Linuxin levitysversioissa ollut keskitetty pakettienhallintajärjestelmä. Tämä tarkoittaa sitä, että eri sovellukset ja ohjelmistot asennetaan erityisen sovelluksen kautta ja tarvitsematta käydä ennen tätä haahuilemassa internetissä. Ellei aivan välttämättä halua käyttää perinteistä komentorivisovellusta tällaiseen, niin voi sanoa, että kaikkiin "tavalliselle kansalle" tarkoitettuihin Linuxin levitysversioihin on sisällytetty graafinen sovellus, jota voi käyttää hiiren avulla. Ja järjestelmä sitten imuroi halutun paketin internetistä valmistajan pakettilähteestä. Hakusanat sovelluksessa kirjoitetaan toki näppäimistöllä. Tällaisessa hallintasovelluksessa voi olla olemassa myöskin valmis kätevä jaottelu erityyppisiin ohjelmistoihin, kuten Apuohjelmat, Kirjasimet (tai "Fontit"), Grafiikka, Internet, Järjestelmätyökalut, Ohjelmointi, Pelit, Tiede ja koulutus, Toimisto-ohjelmistot, Ääni ja video, Flatpak, Kaikki ohjelmistot.

Vastaavanlainen jaoittelu saattaa näkyä myös eri Linuxin levitysversioiden ohjelmistovalikossa.

"Levitysversio" tarkoittaa sitä, että mikä tahansa taho voi paketoida eri ohjelmisto-osista käyttövalmiin Linuxin levitysversion. Jotkut niistä voivat olla tavallisen ihmisen kannalta vaikeita. Mutta eniten maailmalla käytetään sellaisia, joissa oppimiskynnys ei ole kovin jyrkkä.

Tällainen "taho" voi olla niin yritys kuin yhteisö, joskus jopa yksittäinen ihminen. On olemassa myös kaiken maailman erikoiskäyttöihin tarkoitettuja Linuxin levitysversioita.

Itse käytän kotikoneissani Linux Mintiä. Mint perustuu toiseen helppokäyttöiseen levitysversioon, Canonical-yhtiön nyt 21 vuotta täyttäneeseen Ubuntuun. Mintistä on nykyään olemassa myös tooodella wanhaan ja alkuperäisehköön levitysversioon Debianiin perustuva versio sen vuoksi, että jos Ubuntun tekijätiimi joskus saisi aikaan sellaisen Ubuntun, joka on teknisesti turhan monimutkaista muuntaa toimivaksi Mintiksi, niin Debianiin perustuva versio on varasuunnitelmana. Ja kyllä Mintin Debian-versiokin on jo nyt ihan toimiva järjestelmä.

Linux-maailmassa on ihan tavallista, että levitysversiot perustuvat toiseen levitysversioon. Ubuntukin on alun perin perustunut Debianiin.

Debian on melko hyvä tavalliselle käyttäjälle nykyään, mutta minua henkilökohtaisesti ärsyttää siinä se, että siinä joutuu yhden käyttäjän tietokoneellakin käyttämään kahta eri salasanaa, joista toisella kirjaudutaan omaan profiiliin ja sen juttuihin, ja toisella ylläpidetään järjestelmää. Aikoinaan olin kyllä käyttänyt Debianiakin, mutta siitä on aikaa.

Ubuntun tekijätiimi oli aikoinaan keksinyt sen, että tavallisen käyttäjän käyttäjätunnuksen voisi salasanan kirjoittamalla korottaa väliaikaisesti hallinnoimaan käyttöjärjestelmää, ja olen siitä sille ikuisesti kiitollinen. Tämä Debianiin pohjautuvan järjestelmän uudistus on periytynyt tai kopioitu myöskin käyttämääni Mintiin, ja moneen muuhun.

Nykyään on jossain määrin harvinaista, että Linuxin käyttäjä joutuisi käyttämään komentorivisovellusta. 20 vuotta sitten, jolloin minä aloitin tämän kanssa, tuollaista joutui tekemään enemmän. Käyttäessäni muinoin Debiania jouduin sen asennuksen jälkeen käyttämään komentoriviloitsua, jotta sain näyttöpalvelimen toimimaan oikein. Nykyään en niin kovin hyvin enää muista noita asioita.

Komentoriviloitsuja opettelemalla voi toki nykyisinkin kyetä hallitsemaan varsin pitkälle ja syvältä omaa Linux-järjestelmäänsä (ellei käytössä ole sellainen moderni keksintö kuin ei-muutettavissa oleva Linux-järjestelmä). Mutta se on omasta halusta kiinni.

Linux-käyttöjärjestelmässä on mielestäni parasta se, että sen käyttäjä ei ole sidottu yhteen ohjelmistoyhtiöön, koska kyseessä on hajautettu projekti. Linuxin käytön aloittavalle ihmiselle ensimmäinen valinta koskeekin sitä, että minkä "Linuxin" hän haluaa ottaa käyttöönsä. "Näytä minulle Linux" on järjetön pyyntö, johon on kuitenkin suhtauduttava asiallisesti.

Eri levitysversioissa käytetään myös erilaisia työpöytäympäristöjä. Suosituimpia tällaisia on noin kymmenkunta. Ne eroavat toiminnallisuuksiltaan, rakenteeltaan sekä ulkonäöltään. Ja yhdet vaativat vähemmän resursseja tietokoneelta, ja toiset taas hiukan enemmän. Voi sanoa nyrkkisäännön olevan, että suurin piirtein mikä tahansa Linuxissa käytettävä työpöytäympäristö on kevyempi kuin uusin Windowsin versio.

Jos pitäisi käyttöliittymän olemusta verrata Microsoft Windowsiin, niin Linuxissa käytettävistä työpöytäympäristöistä KDE:ta ja Cinnamonia voisi verrata Windowsin käyttöliittymään jossain määrin. Gnomesta taas voisi sanoa, että se on varsin erilainen. XFCE voi muistuttaa Windowsin käyttöliittymästä, jos se on muokattu sellaiseksi. LXQt ja LXDE ovat periaatteessa windowsmaisia.

KDE ja Gnome ovat mainitsemistani työpöytäympäristöistä raskaimpia. KDE on käyttöliittymältään, toiminnoiltaan ja muokattavuudeltaan hirvittävän monipuolinen. Gnome taas on suunniteltu sen oloiseksi kuin se olisi tarkoitettu idiooteille, mutta sitä saa ilmeisesti laajennusten avulla muokattua haluamiinsa suuntiin. XFCE on monipuolisesti muokattavissa mutta saattaa vaikuttaa graafisesti vanhentuneelta.

Cinnamon on hiukan KDE:ta ja Gnomea kevyempi. Itse käytän kotikoneissani Cinnamonia. XFCE, LXQt ja LXDE ovat kevyehköjä. Toki on olemassa myös näitä kevyempiä työpöytäympäristöjä, kuten Moksha ja Trinity, mutta lopulta päädytään lähelle syvää päätä, jossa käytetään vain ikkunamanagereita, ei kokonaista työpöytäympäristöä.

Linuxia voi toki halutessaan käyttää pelkästään merkkipohjaisena, mutta tällainen käyttö on tavallisinta palvelinympäristössä, ja tuskin kovin moni tavallinen ihminen sellaista käyttötapaa haluaa itselleen. Eikä onneksi tarvitsekaan.

Valinnanvaraa Linux-maailmassa siis on, ja ehkä hiukan liikaakin. Ja kuten kerroin aikaisemmin, niin on olemassa myöskin liuta erityiskäyttöön suunniteltuja Linuxin levitysversioita.

Tämä Linuxin tietty hajanaisuus merkitsee sitä, että Linuxin käyttö tulee mitä luultavimmin "aina" vaatimaan käyttäjältä enemmän "lukeneisuutta" kuin Windowsin käyttö. Ei voi vain odottaa, että "Linux" on aina samanlainen. Pitää kysyä: "Mikä Linux, mikä niistä?"

Pelien suoratoistopalvelun Steamin olemassaolo on auttanut Linuxia suuresti pelitarjonnan kannalta, vaikka nimikkeiden määrä on Linuxille vielä merkittävän paljon pienempi kuin Windowsille. Wine-ei-emulaattoriin, joka on eräänlainen Windows-yhteensopivuusrajapinta, perustuva ohjelmisto Proton on myöskin lisännyt runsaasti pelitarjontaa Linuxin käyttäjille saman Steamin kautta. Tätä nykyä suurimman osan palvelussa tarjolla olevista Windows-peleistä voi sanoa toimivan jo Linuxissakin. Mutta vielä nykyään monet tietokonepeleihin sisällytetyt invasiiviset huijauksenestoohjelmistot eivät siinä toimi. Kaikkia ohjelmistojen lonkeroita kun ei Linux-maailmassa kerta kaikkiaan siedetä.

Pakettienhallintajärjestelmienkin maailma on ollut hieman hajallaan, kun on käytetty erilaisia paketointijärjestelmiä eri Linuxeissa. Nykyään on toki käytössä Flatpak-niminen "globaali" paketointi, joka oletuksena toimii tai jonka saa helposti otettua käyttöön missä tahansa tavanomaisessa Linuxin levitysversiossa. Täten ohjelmistojen tekijöiden on myös aikaisempaa helpompi saattaa tuotoksensa eri levitysversioiden käyttäjille. Canonical on Ubuntuunsa pakottanut vastaavan mutta poropietarin Snap-paketoinnin, mikä on harmittanut Mintin tekijätiimiä. Mutta Mint on sitoutunut käyttämään kuitenkin avoimen lähdekoodin Flatpakia.

Kumpikin näistä globaaleista ohjelmistojen jakelutavoista on toteutettu siten, että ne on "hiekkalaatikoitu", eli yksittäinen sellaisen kautta asennettu sovellus ei kykene järkyttämään koko Linux-järjestelmää.

Flatpakissa (ja Snapissa) on lisäksi sellainen lievästi huonompi puoli, että koska sovelluksen tai ohjelmiston tarvitsemat ohjelmistoriippuvuudet on paketoitu mukaan samaan järjestelmän internetistä lataamaan pakettiin, niin siksi Flatpakin kautta saatavat ohjelmistot vievät ladatessa jonkin verran enemmän kaistaa ja tietokoneella sitten kiintolevytilaa kuin perinteinen paketointi, joka tulee Linux-järjestelmän omien pakettilähdeiden kautta. Toisaalta nykyään sekä kaista että kiintolevytila ovat halpoja.

Melko pitkään on ollut jo asianlaita sellainen, että kun on ensin "polttanut" Linuxin muistitikulle – ennen käytettiin DVD-levyjä ja vielä aikaisemmin oli käytetty CD-levyjä hommaan – voi muistivälineeltä käynnistää tietokoneen, ja käydä "live-levyn" avulla tarkastamassa, miltä uusi järjestelmä näyttää. Kyseessä on siis eräänlainen demo. Yleensä demosta itsestään käsin on mahdollista käynnistää itse levitysversion asennusohjelma.

Normaali Linuxin levitysversio on periaatteessa helppo asentaa, mikäli ei aio asentaa sitä Windowsin rinnalle ja mikäli ei ole välttämätöntä tehdä käsin muutoksia levyosioihin. Voi pistää halutessaan asennuksen automaattiajolle, ja välillä vain vastaa asennusohjelman esittämiin kysymyksiin hiirellä tai näppäimistöllä. Varmuuskopiot omista tiedostoista tulee toki tehdä ennen kuin aloittaa asentamisen. Linuxissa myöskin käytetään eri tiedostojärjestelmiä kuin Windowsissa.

Täytyy kuitenkin muistaa, että jos haluaa molemmat käyttöjärjestelmät omalle tietokoneelleen, niin koska Microsoft on molo, niin Windowsin tulee sijaita ihan levyn juuressa. Eli ensin Windowsin pitää olla asennettuna, ja sitten voi kiintolevyltä vapauttaa ja varata levytilaa Linuxille.

Niin, ja yksityisyyden kannalta Google Chromea parempi selain asentaa on avoimen lähdekoodin Chromium-selain, jonka päälle Google muuten on rakentanut tämän poropietari-Chromensa. Chromium on ihan normaali, toimiva WWW-selain, mutta Windowsin käyttäjille siitä ei ilmeisesti ole olemassa valmiiksi käännettyä versiota. Chromiumin saa asennettua mitä todennäköisimmin suoraan käyttämänsä Linuxin levitysversion pakettienhallinnasta. Joissain harvinaisissa tapauksissa se saattaa olla valmiiksi asennettuna Linux-järjestelmässä.

Microsoftin WWW-selain Edge perustuu nykyisin myöskin Chromium-pohjalle. En kuitenkaan laskisi Edgeä yksityisyyttä kunnioittavaksi.

Mutta on myöskin olemassa Chromium-pohjaisia yksityisyyttä kunnioittavia selaimia, sellaisia kuten Vivaldi, Opera ja Brave. WWW on mennyt siitä hulluksi, että jostain syystä kaikki siellä olevat palvelut eivät toimi täysin oikein Mozilla Firefoxilla ja siihen pohjautuvilla selaimilla. Siksi käytän omissa tietokoneissani Firefoxin ja siihen perustuvan Zenin lisäksi Chromium-pohjaista Bravea. Ja syy sille, miksi valintani on Mozillan Firefox on se, että haluan alalle kilpailua. Minusta sellainen maailma on huono, jossa käytetään pelkästään Chromium-pohjaisia WWW-selaimia. Se maailma on kyllä nyt lähellä, ikävä kyllä. Firefoxia voi vähäiseksi menneen käyttäjämääränsä vuoksi nykyään luonnehtia kalpeaksi aavistukseksi entisestä suuruudesta.

Google Chromea ei mitä luultavimmin ole sisällytetty oletuksena yhdenkään "normaalin" Linuxin pakettilähteisin, koska Chrome ei kunnioita käyttäjien yksityisyyttä. Sen Linuxin käyttäjä joutuukin täten hakemaan wanhan ajan tapaan Googlen internetsivulta, jos siis sellaisen haluaa käyttöönsä. Sama koskee Edgeä, josta on nykyään olemassa jonkinlainen Linux-versio.

Olen selvästikin ikinuori

Tänään tapahtui jotain kummaa. Olenhan minä aina ollut itseäni nuoremman näköinen, mutta tänään ollessani käymässä Martinlaakson suuren ostoskeskuksen S-marketissa minulta kysyttiin kassalla papereita. Onneksi henkilökortti oli mukana. Terveisin: Tom Kärnä, 55 vuotta, Ei tuollaista ollut aika moneen vuoteen tapahtunutkaan.

Ostin siis yhden Iisalmi Porterin, joka on tumma pintahiivaolut. Ja riippumatta oluen tai juoman tyypistä, niin jos se sisältää riittävässä määrin etyylialkoholia, niin se herättää kassahenkilön iäntarkistajanvaistot. Ja se on minusta ihan okei.

PS. Kyse ei liene kuitenkaan pelkästään nuoresta ulkonäöstä vaan myös ja nimenomaan ruumiinkielestä ja käyttäytymisestä, jotka voivat antaa henkilöstäni tuollaista osviittaa.

Koskevatko kotikissojen peräreiät kaikkiin kodin pintoihin?

Alun perin kuluvan Jeesuksen vuoden 2025 huhtikuussa oli englanninkielisellä mitä ilmeisimmin artikkeleita myönteisistä uutisista julkaisevalla Upworthy-sivustolla julkaistunut artikkeli otsikolla 6th grader's science fair project answers age-old question: 'Do cat buttholes touch everything?'.

Kaikki varmasti ovat joskus pohtineet mielessään sellaista kysymystä, että koskevatko kotikissojen takapuolessa olevat peräreiät kaikkiin pintoihin, joilla he istuvat.

Vastaus kysymykseen on nyt kuitenkin selvitetty. Nimittäin yhdysvaltalainen Floridan osavaltiossa asuva kotiopetuksessa ollut utelias kuudesluokkalainen Kaeden Henry oli koulun tiedemessuja varten suorittanut aiheesta tieteellisen tutkimuksen. Asian selvittämistä toki auttoi se, että koululaisen äiti Kerry Hyde sattui olemaan paitsi eläinten käyttäytymisen väitellyt asiantuntija niin myöskin erikoistunut kotikissoihin.

Perheeseen myöskin kuului useampi kissa, joita saattoi käyttää koemateriaalina.

Puheena oleva Kaeden ja hänen äitinsä menivät täten tieteen vuoksi ostamaan kaupasta myrkyttömän huulipunan.

Sillä sitten punattiin kissojen peräreiän ympäristö, ja tämän jälkeen vain sitten antamaan kissoille käskyjä, joihin kuuluivat: istu, odota, pane maata, hyppää. Nämä kissat olivat pentuiästä alkaen kuitenkin tottuneet elämään, jossa käskyjä pitää noudattaa, sellaisia kuin ylävitonen, pyöri ympäri ja puhu. Kissojen motivaatiota suorittaa tehtävät ruokittiin runsaasti kehuilla, paijaamisilla ja antamalla heille heidän lempiherkkujansa. Testauksen lopuksi pyyhittiin vauvapyyhkeellä huulipunat pois kissojen peräreikien luota.

Koedatan kerääminen oli kestänyt vain kymmenen minuuttia.

Kaedenin tieteellisen kokeen "koekaniineissa" oli niin pitkä- kuin lyhytarvaisia ja keskipituisella karvoituksella varustettuja kissoja.

Saatujen tulosten mukaan pitkä- ja keskipitkäkarvaisten kissojen peräreiät eivät koskettaneet sen enempää kovia kuin pehmeitäkään pintoja. Sen sijaan lyhytkarvaisten kissojen perärei'istä saattoi välillä jäädä jälki pehmeisiin pintoihin.

Tieteellinen koe tietenkin on herättänyt suurta huomiota internetissä. Eräs huomioija oli kommentoinut: "Tämä on todennäköisesti hyödyllisin tieto mitä koskaan olen oppinut (koulun) tiedemessuilla. Eräs toinen oli lausunut: "Hyvä tietää! Voin nyt nauttia tasolle jääneet kerrosvoileipäni ilman huolta."

Tutkimuksen tuloksista voidaan luonnollisesti myös päätellä se, että karvattomien kissojen peräreikien kanssa kannattaa olla varuillaan ja varovainen.

Ja kyllä minäkin sanoisin, että ei kyseessä varsinaisesti ole mikään nollatutkimus, vaan tieto on kissanhaltijoiden kannalta jopati tärkeä, ja myöskin jossain määrin heidän luonaan kyläilevien ihmisten kannalta.

Ja kuten artikkelissa todetaan, niin myös Kaedenin äiti on eläinten käyttäytymisen tutkijana nyt oppinut jotain uutta.

Yhdistykseni Pähkinärinteen toimipiste aloitti juuri uudessa sijainnissa Martinlaaksossa

Juuri menneenä maanantaina 13.10.2025 jKr. vihdoin ja viimein koitti päivä, jona kolmannen sektorin vantaalaisen yhdistyksen, josta käytän nimitystä yhdistykseni, Pähkinärinteestä uuteen paikkaan Martinlaaksoon siirtynyt toimipiste eli uusi Myöhätuuli, osoitteessa Laajaniityntie 3, aukesi. Olin jo etukäteen piristynyt asiasta.

Alun perin sen olisi pitänyt aukaista ovensa jo viikkoa aiemmin, ja siitä oli jo ehditty julkistaa virallinen tieto, kun lopulta jouduttiin peruuttamaan asiassa, kun kaikkea tarpeellista asiaa ei ollutkaan vielä tehty aukaisun mahdollistamiseksi. Se oli tylsää.

Suoritettuani kotonani muut aamutoimet, söin aikaisemmin kaupasta ostamani pakastevalmisruoan lämmitettyäni sen ensin. Sen jälkeen pesin hampaani. Ja tämän jälkeen kotitaloni takaovesta ulos.

Menin lähistöllä asuvan ystäväni Liisan kanssa yhdellä bussilla perille. Tämä vaati kävelemistä ensin kotitanhuvieni Pähkinärinteen eteläpuolella kulkevalle Rajatorpantielle, jolla kulkee harvakseltaan – verrattuna runkolinjojen busseihin – bussi 335. Bussi kierteli ja kaarteli melkoisen paljon, mutta sillä pääsi perille periaatteessa kohtuullisessa ajassa kuitenkin. Jäimme bussista pois Martinlaakson asemalla.

Toisen myöskin lähistöllä asuvan kävijämme herra J:n olin luullut myös astuvan kanssamme samaan bussiin, mutta hän oli lähtenyt jo edeltä. 

Joskus puoli kahdentoista jälkeen saavuimme perille ja astuimme maantasalta lähtevästä oviaukosta sisään. Sisäänkäynnille pääseen Lillaksenpolun kautta. Paikalla oli jo runsaasti väkeä. Päivän aikana paikalle tuli uusia, martinlaaksolaisia, kävijöitäkin. Niin se kehitys kehittyy.

Eräs Vernissa-niminen lafka oli ollut näissä tiloissa vielä jokin aika sitten väistötiloissa. Kesällä olivat muuttaneet takaisin Tikkurilaan. Vernissan isokokoiset mainosteipit olivat edelleen Martinlaaksontien puoleisissa ikkunoissa. Milloinhan ne tullaan poistamaan?

Odotettavissa on, että Pähkinärinteessä asuvista kävijoistämme monet eivät jatka hirveän intoisasti käymistä Myöhätuulen uusissa tiloissa, koska matkansa on entiseen verrattuna melko pitkä.

Paikalla olivat myös työntekijöistämme nimimerkki Vesa-Matti Lauri – minun keksimäni nimitys; Lauri on oikeasti hänen etunimensä –, toiminnanjohtajamme Anne, Myöhätuulen järjestötyöntekijä Terhi, Myöhätuulen uusi järjestöapulainen Pentti ja wanha kunnon Myöhätuulen järjestöapulainen Raino, jolla päättyvät kohta piakkoin työt.

Olin unohtaa työkokeilussa aloittaneen toisen Annen, jolle olin unohtanut esittäytyä. Olin vain tuolloin miettinyt, että onko tämä uuden näköinen ihminen työntekijä. Myöhemmin kävi ilmi, että hän sellainen on. Ja vielä myöhemmin, kun istuin lähempänä ruoka- ja oleskelupöytäistön kauimmaista päätä, lähempänä häntä oleva joukko kävijöitämme kävi uuden Annen kanssa hänen työntekijästatuksestaan keskustelua.

Maanantaina tarjottiin väelle ilmaiseksi kahvia, teetä tai yrttiä, pullaa ja konvehteja. Niin, ja vielä eräänlaista sipsipuolta. Ilmaisuus johtui varmaan siitä, että oltiin nyt ensimmäistä päivää uusissa tiloissa.

Itse nautin päivän aikana yhden kahvin kauramaidolla – upea vatsani ei ole vuosiin enää kestänyt lehmänmaitoa –, yhden kuumahkon hibiskusyrttijuoman ja kaksi erilaista konvehtia sekä kotoani mukaani ottamani banaanin.

Hirvittävän siistin ja modernin näköinen mikroaaltouuni sijaitsi tarjoilupöydällä. Myöskin oli kertakäyttöisiä kuppeja, lautasia ja lusikoita. Lisäksi meillä ilmeisesti on käytössä jokunen jääkaappikin jossain.

Odotettavissa on, että myöhemmin saamme taloon myös sämpylän tekijän sekä maksupäätteen, mutta saapumisestaan ei ole nyt vielä mitään tietoa.

Tiedossamme on sen sijaan, että kaupunki hoitaa meille siivouspalvelut. Ei tarvitse palkata omaa siivoojaa eli siistijää. Silti roskat pitää viedä päivän lopuksi, kuten entisessäkin paikassa. 

Tilaa on uudessa Myöhätuulessa silminkantamattomiin. Entinen Myöhätuuli oli sijainnut mukavalla paikalla lähellä luontoa, ja se oli varsin kodinomainen. Mutta se oli ikävä kyllä tiloiltaan myös hyvin pieni. Eikä niin hyvien kulkuyhteyksien varrella kuin uusi nyt. Tarkoitus olisi, että isommissa tiloissa voitaisiin järjestää laajemmin erilaista ryhmätoimintaa.

Uusissa tiloissa myöskin istuinpaikkoja vaikutti olevan tarpeeksi. Molemmin puolin tiloja olivat suurten ikkunoiden verhot auki, joten myöskin auringonvaloa saatiin sisälle jonkin verran.

Ravinnonsaanti on tosin aikaisempaa heikommalla tolalla, kun meillä ei ole eikä tule olemaankaan huokeaa, eikä edes kalliimpaa, lounastarjoilua. Tässä suhteessa yhdistykseni kaksi toimipistettä ovat nyt sitten jatkossa epätasa-arvoisia.

Onneksi sentään on ollut puhetta, että hallituksen kokoukset pidettäisiin tästä eteenpäin joka toisella kerralla Myöhätuulessa. On ollut jossain määrin rasittavaa, kun on joutunut menemään Simonkylään joka ikinen kerta.

Uuden Myöhätuulen valmistuskeittiö on tällä hetkellä noin kärpäsenpaskan kokoinen. Siis jos on kyse todella isokokoisesta kärpäsestä. On toki mahdollista, että se jossain vaiheessa laajennetaan fyysisesti, mutta mitään todella kattavaa palvelua me emme varmaankaan tule keittiöstämme saamaan tulevaisuudessa, koskaan.

Etuovi pidettiin lukossa. Joku kävi aina avaamassa, kun joku kävijöistämme, tai työntekijöistämme, tuli rynkyttämään ovea. Ikkunasta toki saattoi myös nähdä tulijan, jos silmät olivat siihen suuntaan. Vasta myöhemmin tullaan saamaan ovikellon toiminta kuntoon.

Monitoimitulostin saadaan varmaankin joskus tiloihimme. Sitä ennen voimme käydä tulostamassa ja kopioimassa yläkerran kirjastossa. 

Sosiaalista elämää tuli harrastettua nyt enemmänkin, pitkästä aikaa, Myöhätuulessa. Myöskin suunniteltiin lisää tulevaa toimintaa.

Myöhemmin iltapäivällä paikalle ilmaantui vielä joukko iloisen näköisiä ihmisiä tutustumaan. En tiedä, mistä olivat. Terhi joutui aika paljon hoitamaan asioita, nämäkin. 

Löysin ennen poislähtöäni myös vessan. Niitä on ilmeisesti tiloissa enemmänkin.

Myöhemmin rupean jälleen vetämään kävelylenkkiryhmää. Kuluvan viikon keskiviikkona tullen pitämään normaalin levyraadin.

Takaisin Pähkinärinteeseen ajoin jälleen Liisa seuranani. Käytimme tällä kertaa kahta bussia: busseja 520 ja 300.

Pähkinärinteen ja uuden Myöhätuulen välillä matkustaessa pääsee yhdellä liikennevälineellä alkupisteestä päätepisteeseen vain käyttämällä bussia 335. Muut vaihtoehdot sisältävät kaikki kaksi eri liikennevälinettä. Martinlaaksosta Myyrmäkeen ja kääntäen kulkee useita busseja.

Myöhätuulen uusien tilojen läheisyydessä kaksi kerrosta ylöspäin samassa rakennuksessa sijaitsee kannaltani kätevästi Martinlaakson kirjasto. Olin tilannut sinne erään romaanin viime viikon maanantaiksi, jolloin alun perin paikan olisi pitänyt avata ovensa. Koska jo tiistaina oli viimeinen päivä hakea se, kävin maanantaina siellä palauttamassa edellisen lainassa olleen kirjan ja lainaamassa uuden. Eräs ystäväni nimeltä Jaana auttoi vaadittavassa logistiikassa heittämällä minut ystävällisesti sinne autollaan ja takaisin kotitanhuvilleni. Mukana oli niin ikään ikään kuin sosiaalisena tukena myös em. ystäväni Liisa. Häntäkään ei varmaan haitannut se, että näki, millainen kirjasto on ja missä se sijaitsee.

Kirjastokortissani oli laminaatio alkanut rönsyillä jo aikaa sitten. Onnistuin kysymään palvelualttiilta kirjastonhoitajalta asiasta. Sain tietää, että he voivat hoitaa minulle uuden kortin ja että palvelu maksaa kolmen euron verran.

Meillä eli Myöhätuulen kävijöillä ja hiukan Lauhatuulenkin kävijöillä on muuten ollut melko kauhea vuosi.

Vuoden alussa jouduttiin lomauttamaan suurin osa työntekijöistämme. Toimipisteet olivat tänä aikana rajallisesti auki, ja pitkälti vapaaehtoistyöntekijöiden pyörittämiä.

Myöhemmin päästiin taas kunnolla aukaisemaan. Mutta jouduttiin sitten vielä antamaan potkut Myöhätuulen toiminnanohjaajalle tuotannollistaloudellisista syistä. Hän oli ollut erinomainen työntekijä, mutta jos emme olisi antaneet hänelle potkuja olisimme käytännössä joutuneet ajamaan toimintamme melko lailla alas. Ja sellaisesta tärkeimmät rahoittajamme, elikkä Sosiaali- ja terveysministeriön Stea sekä Vantaan kaupunki, eivät pitäisi. Rahoitus olisi mennyt alta.

Toukokuun puolivälin jälkeen vanha Myöhätuuli, joka oli sijainnut samassa paikassa vuodesta 2001 saakka, tietääkseni, jouduttiin sulkemaan. Asian taustalla on se, että jokunen vuosi aikaisemmin talon, jossa Myöhätuulen tilat sijaitsivat, ympärille oli tehty salaojaremontti, jonka olisi pitänyt parantaa sisäilmaa.

Myöhätuulelle se näytti tehneen kuitenkin sen, että sisäilma huononi sen sijaan että olisi parantunut.

Lopulta toimisto oli siirretty etusivuhuoneesta eteistilaan. Ja eteistila yleistilan etuosaan, ja wanhasta toimistosta tehtiin varasto. Työntekijät kokivat sen verran pahasti oireita.

Sulkeminen juuri toukokuun puolessa välissä johtui taloyhtiön päätöksestä tehdä jotain hiukan enemmän ongelmalle.

Myöhemmin on käynyt ilmi, että sisäilmaongelmat eivät olleetkaan johtuneet homeesta, vaan kyse oli siitä, että kosteus oli jotenkin reagoinut liiman kanssa.

Eli jouduimme elämään ilman Myöhätuulta noin viiden kuukauden ajan, koska taloyhtiön remontin valmistuminen pitkittyi melko pahasti. Tämä vuosi oli aiheuttanut minulle ainakin pienen syöksykierteen voinnissa. Luulen sen kuitenkin olevan nyt paranemaan päin.

Väliajalla toki yritettiin pitää lippua korkealla eri tavoin. Suomen virallisen evankelisluterilaisen kirkon Vantaan Hämeenkylän seurakunnan Pähkinärinteessä pitämä Café Pähkinä oli ystävällisesti antanut meidän pitää Myöhätuulen kuukausikahveja, joilla tiedotetaan ja keskustellaan yhdistyksen asioista, tiloissaan. Myöskin saimme pitää lafkan takahuoneessa lautapelikerhoa kerran viikossa.

Tänä vuonna olin käynyt tämän seurakunnan tiloissa enemmän kuin 24 edellisen vuoden aikana, voin sanoa yhtään liioittelematta. Tosin kävin siellä silloin tällöin ihan muutenkin. Ihmiset olivat mukavia ja keittiön tarjoomukset suurin piirtein yhtä halpoja kuin yhdistyksenikin toimipisteissä.

Kesällä ainoa jäljellejäänyt toiminnanohjaajamme, mainitsemani Anne, korotettiin toiminnanjohtajaksi. Hän lienee meidän historiamme ensimmäinen toiminnanjohtaja. Työnimikkeen muutoksesta ilmeisesti on jonkin verran käytännön hyötyjä, kun toimitaan yhdessä julkisen vallan tahojen, muiden yhdistysten ja muiden olennaisten tahojen kanssa.

Vantaan kaupungilla on ollut sellainen suunnitelma, josta käytän nimitystä synergian silta. Kyse on siis siitä, että kaupunki haluaa, että samoissa tiloissa tai samassa talossa olisi useita toimijoita, jotka voisivat saada yhteisestä sijainnistaan synergiaetuja. Itäpuoli eli Lauhatuuli onkin jo pitempään sijainnut sellaisessa paikassa. Nyt oli Myöhätuulen vuoro. Kaupunki oli ilmoittanut, että mitään muuta tilaa ei ole meille saatavilla kuin tämä Martinlaakson paikka. Kaupunki lopettaa vuokran maksamisen Myöhätuulen vanhoista tiloista ilmeisesti kuluvan vuoden 2025 lopussa.

Näillä mennään eteenpäin.

...Olen jo jonkin aikaa itse harjoitellut Helsingin seudun liikenteen kuukausilippujen käyttöä.

Kuudes osa maailman ainoalle viisiosaiselle kirjatrilogialle

Joka ilta Ford nousi lihastimella kattohuoneistoonsa, raakkui ovea päästämään hänet sisään ja seisahtui sitten hetkeksi peilin eteen katsomaan itseään syvälle verestäviin silmiin ennen kuin sammui naama pesualtaassa.

Satuin lainaamaan naamantaina 6.10.2025 jKr. länsi-Vantaalla sijaitsevasta Martinlaakson kirjastosta kuudennen osan maailman ainoaan viisiosaiseen kirjatrilogiaan. Kirja siis ei ole alkuperäisen kirjasarjan kirjoittajan englantilaisen Douglas Adamsin (1952-2001) kynäilemä vaan toisen eli irlantilaisen Eoin Colferin (s. 1965), mutta on tehty ihan oikeudenhaltijoiden luvan kanssa, ja tähänastisen kokemukseni mukaan pieteetillä. Olen päässyt nyt sivulle 60 asti. Olin lukenut kirjailijalta aikaisemmin yhden romaanin, joka oli oikeastaan aika hyvä, joten minulla ei ollut mitään syytä ruveta nuivimaan tätä uusinta ja lopullisesti viimeistä osaa kirjasarjalle.

Tähän asti romaani on ollut kannaltani varsin makoisa.

Kirjasarjassa on siis kyse tieteisparodiasta, ja se oli aloitettu kuunnelmien muodossa. 

Vielä yksi juttu on ilmestynyt sekä alkukielellä englanniksi että käännettynä suomeksi vuonna 2009.

Siinä vaiheessa alkuperäisten romaanien viimeisimmänkin kirjan julkaisusta oli jo jonkin verran aikaa. Tässä listaus niistä ja niiden julkaisupäivämääristä:

1. Linnunradan käsikirja liftareille, 1981 (The Hitchhiker’s Guide to the Galaxy, 1979)
2. Maailmanlopun ravintola, 1990 (The Restaurant at the End of the Universe, 1980)
3. Elämä, maailmankaikkeus – ja kaikki, 1991 (Life, the Universe and Everything, 1982)
4. Terve, ja kiitos kaloista, 1993 (So Long, and Thanks for All the Fish, 1984)
5. Enimmäkseen harmiton, 1994 (Mostly Harmless, 1992)

Mitä hyvää Gaius Julius Caesarissa oli

Kysymys: Mitä hyvää Gaius Julius Caesarissa oli?

Vastaus: Hän antoi ristiinnaulita soturiprinsessa Xenan.

Tai, no, tämä oli vitsi.

Vai oliko?

PS. Oikeasti oli aikoinaan – minä paljon nykyistä nuorempana henkilönä seurasin sarjaa – todella hiton ärsyttävää, että kun fiktiivisen fantasia-tv-sarjan päähenkilö muka elää jossain Kreikan myyttisehkön takahistorian aikana, niin sitten vähintäänkin vuosisatoja myöhemmin elävä roomalainen hyvin rohkea ja erittäin kunnianhimoinen kusipää, poliitikko ja taitava sotapäällikkö Gaius Julius Caesar (100-44 eKr.) sarjan yhdessä jaksossa antaa ristiinnaulita hänet. Ristiinnaulitseminen taitaa kyllä olla ihmiskunnan historian kiduttavin ihmisen teloitustapa, mutta minua hieman haittasi jo tuolloin tällainen anakronismi...

Kirjaesittely: Denis Diderot: Jaakko fatalisti ja hänen isäntänsä [vuodelta 1773]

Vain jokunen vuosi myöhemmin edesmennyt Tapio Tuuri, entinen SDP:läinen, oli 5.5.2011 lausunut blogissaan seuraavanlaista:

Minä ryhdyn nyt lukemaan Marcel Proustia sivistääkseni itseäni entisestään. Sitten luen jokapäiväiseen tapaani suuran Koraanista.

Siitä on jo monta viikkoa, kun satuin käymään Vantaalla sijaitsevassa Myyrmäen kirjastossa. Esittelyhyllystä bongasin ranskalaisen valistusfilosofin Denis Diderot'n (1713-1883) romaanin Jaakko fatalisti ja hänen isäntänsä, joka on julkaistu vuonna 1773.

Mietin tuolloin, että tämä on siinä määrin harvinaista herkkua, että minun pitää lähikuukausien aikana lainata se kirjastosta luettavakseni.

Ja näin jälkikäteen ajatellen, kyllä romaani hakkaa 6-0 kirjailija Marcel Proustin (1871-1922) ja Koraanin suurat.

Diderot'n romaanin Jaakko fatalisti ja hänen isäntänsä päähenkilöinä ovat oppimaton mutta melko älykäs palvelija Jaakko ja hänen isäntänsä, jotka matkaavat yhdessä paikasta A paikkaan B.

Jaakko on elämänsä aikana onnistunut herättämään suurta vihastusta, missä hän ikinä onkin ollut palkollisena, sen vuoksi, että hänen tekee mieli puhua koko ajan. Hän olikin joutunut vaihtamaan palveluspaikkojaan moneen otteeseen työuransa aikana. Välillä hän oli pestautunut jopa sotaväkeen, mutta se "ilo" päättyi siihen, kun hän haavoittui.

Lopulta Jaakko oli kuitenkin saanut pestauduttua sellaisen isännän palvelukseen, joka arvosti hänen suulauttaan. Ja tämän kanssa hän sitten matkaa teki, koko romaanin pituudelta.

Romaanin teema on olevinaan se, että isäntä haluaa palvelijansa Jaakon kertovan rakkauksistaan. Minusta tämä oli melko hölmö juttu romaanin aiheeksi, mutta minut yllätti iloisesti se, kuinka mukavasti ja millaista sitä jutustelua piisasi.

Välillä saatettiin päästä aina aiheeseenkin.

Romaanin nimessä kerrotaan Jaakon olevan fatalisti, ja se onkin vakaa osa lukunautintoa. Jaakko uskoo vakaasti, että ihmisen elämän tapahtumat on kirjoitettu etukäteen ylös suureen kirjakääröön, joten kohtaloaan ei hän voi paeta. Toisaalta hän ei itse pääse lukemaan, mitä siellä hänen tulevaisuudestaan kerrotaan, joten hän joutuu elämään kuitenkin asian suhteen pimennossa.

Tästä ajatuksesta on kuitenkin Jaakon elämässä muodostanut hänelle tärkein filosofinen pohja.

Yhdessä paikkaa kirjaa käytiin läpi erästä minun kannaltani inhottavaa juonenkäännettä, mutta kun päästiin sen loppuun, niin jouduin toteamaan, että kyllä se sittenkin sopi osaksi tarinaa. 

I PS. Kirjoittaessani tätä kirjaesittelyäni minulle tuli kyllä mieleen, että kyllä minun pitäisi joskus Proustiakin lukea.

II PS.:

Alussa siteeraamani Tapio Tuuri piti eläessään mainiota blogia, josta oli iloa varsin monille. Hänen kuoltuaan vuoden 2015 alussa syöpään joku hänen läheisensä poisti hänen bloginsa internetistä, ja näin menetettiin merkittävä kulttuurihistoriallinen teos.

Tuurilla oli kissoja, ja blogissaan hän pisti nämä lausumaan kaiken maailman viisauksia. Kolme niistä olen tallentanut tänne. Siteerauksia Tapio Tuurilta itseltään olen tallentanut tänne. Nämä siteeraukset itse asiassa löytyvät kaikki samasta siteerausblogistani.

III PS. Olin julkaissut toisessa blogissani juuri Diderot'n romaanin päähenkilön Jaakon filosofiaan liittyvän blogimerkinnän otsikolla Ja niin minusta tuli kohtalonuskoinen.

Uniani lainvalvontatehtävissä olemisesta

Jokin aika sitten olin nähnyt kahtena peräkkäisenä yönä unia, joissa oli jonkin verran sama teema.

Ensimmäisenä yönä näin unta siitä, että pistin lainvalvontaviranomaisen roolissa tms. erään epäillyn henkilön ranteisiin käsiraudat siten, että kätensä olivat selän takana. Noin on turvallisempaa tuo tehdä lainvalvontaviranomaisen työn toimittamisen kannalta.

Seuraavana yönä taas olin jotenkin Yhdysvaltain laivaston poliisin NCIS:n (NCIS = Naval Criminal Investigative Service) porukan mukana isommassa autossa. Meidän piti mennä erääseen huoneistoon estämään ajastimella varustettua pommia räjähtämästä.

Saavuimme lopulta kyseiseen sijaintiin. Auto pysähtyi. Pommin räjähtämiseen oli vain kaksi minuuttia aikaa. Ja nyt sitten ruvettiin etsimään avainta, jolla pommin ajastuksen laskenta saataisiin pysäytettyä. Löysin itse yhden avaimen, ja se näytti täsmälleen erään nuorempana omistamani polkupyörän lukon avaimelta. Porukka ei vaikuttanut ollenkaan hermostuneelta taikka hätäiseltä. No, ammattilainen on aina ammattilainen.

Menimme sisälle huoneistoon. Meillä oli selvät sävelet. Pommi paikallistettiin melko nopeasti. En tiedä, käytettiinkö pommin ajastuksen lopettamiseen minun löytämääni avainta, vaiko jotakin toista, mutta pommia joka tapauksessa estettiin räjähtämästä. Siteeraan Spede Pasasta: "Se on niin kiva."

Olen tavannut seurata alkuperäistä NCIS-tv-sarjaa pitemmän aikaa. (Mutta en käytännössä ollenkaan sen "spin-off"-sarjoja (anteeksi anglismi).)

Minusta on sääli, että näyttelijä Mark Harmon (s. 1951) on lopettanut lopulta, hyvin pitkän ajan jälkeen, sarjassa. Hänen sarjassa esittämänsä kenttäpomo Leroy Jethro Gibbs oli mainio henkilöhahmo mielestäni. Mutta ikivanha mies kenttäpomona ei jotenkin ole uskottava, joten joskus hänen piti tehdä mieli jäädä eläkkeelle. Ja hän teki sen. Aika aikansa kutakin.

Alle viisi ja puoli vuotta sitten olin julkaissut tässä blogissani tekstin siitä, että tapasin unessa Mark Harmonin.

Yksi ainoa mutaatio teki hevosista ratsastuskelpoisia muuttaen koko ihmiskunnan historian

Jokin aika sitten olin törmännyt populaaritieteellisen ZME Science -sivuston sivuilla 28.8.2025 julkaistuun Tibi Puiun kirjoittamaan englanninkieliseen artikkeliin A Single Mutation Made Horses Rideable and Changed Human History. Kävin sen läpi tuolloin, ja minusta alkoi heti tuntua, että eräs tuntemani hevosia rakastava ihminen voisi arvostaa sitä, että puran artikkelin asian suomenkieliseksi blogimerkinnäksi. Ja hän vahvisti otaksumani minulle, joten rupesin myöhemmin sitten kirjoittamaan tätä tekstiäni.

Artikkelin otsikko asia suomeksi käännettynä kuuluu suurin piirtein näin: "Yksi ainoa mutaatio teki hevosista ratsastuskelpoisia ja muutti ihmisen historian."

Ja käsittelen artikkelin asian sitten tässä:

Artikkelissa alussa todetaan, että hevoset eivät pelkästään muuttaneet sitä, kuinka ihmiset matkustivat, vaan niiden voi sanoa muuttaneen ihmisen sivilisaation kulun. Ja että siitä huolimatta on tutkijoille tuottanut aina päänvaivaa se, että millä tavoin täsmälleen aroeläimistä tuli ratsastuskelpoisia kumppaneita, jotka vetivät vaunuja, kuljettivat sotureita ja lopulta tekivät valtakunnista mahtavia.

Artikkelissa sanotaan, että hyvä vastaus kysymykseen on kuitenkin löytynyt tuoreen DNA-tutkimuksen avulla: nimittäin geneettinen muutos yhdessä ainoassa hevosen geenissä nimeltä GSDMC auttoi muuttamaan nämä arat ja säikyt eläimet olennoiksi, jotka ihmiset voisivat satuloida ja joilla he voisivat ratsastaa.

Geenivariantin eli alleelin levitessä ihmiskunnan historia lähti suorastaan laukalle, jos sallitaan tällainen ilmaisu.

Xuexue Liun ja Ludovic Orlandon johtama tutkimusryhmä olivat siis analysoineet hevosen genomin useamman tuhannen vuoden ajalta. He kävivät läpi 266 geenimerkkiä, joiden tiedetään liittyvän käyttäytymiseen, ruumiin kokoon ja turkin väriin. Heidän arvostetussa Science-lehdessä julkaisemansa tulokset antavat ymmärtää, että hevosen varhainen domestikaatio ei alkanut näyttävillä ruumiin värityksillä tai suurempana ruumiin korkeutena. Sen sijaan hevosen ensimmäiset jalostajat valitsivat sukua jatkaa saavat hevoset jatkoon näiden osoittaman temperamentin perusteella. (Yleensä sanaa "temperamentti" käytetään suomen kielessä vain ihmisistä puhuttaessa, mutta veikkaan eläintieteen olevan poikkeus sääntöön.)

Yksi varhaisimmista merkeistä ihmisen hevoseen aiheuttamasta muutoksesta oli siis ilmennyt geenissä nimeltä ZFPM1. Hiirillä geenin tiedetään liittyvän hermostuneisuuteen ja stressinsietokykyyn. Tämä geneettinen muutos, joka tapahtui noin 5000 vuotta sitten, saattaapi olla tehnyt hevosista vain hiukan aikaisempaa rauhallisempia. Ja silti riittävän säyseitä, jotta ihmiset ovat voineet pitää niitä läheisyydessään tarvitsematta pelätä henkensä edestä.

Kunnollinen muutos tapahtui kuitenkin vasta noin 4200 vuotta sitten. Hevoset, jotka kantoivat erityistä versiota GSDMC-geenistä, alkoivat olla vallitsevia kesyhevospopulaatioissa. Ihmisillä tämän geenin alleelit liittyvät krooniseen selkäkipuun ja selkärangan rakenteeseen. Hevosilla sekä hiirillä mutaatio kuitenkin uudelleenmuotoilee nikamia, parantaa motorista koordinaatiota ja vahvistaa raajojen rakennetta. Lyhyestä virsi kaunis: tämä muutos teki hevosista kelvollisia ratsastukseen.

Artikkelissa on kaavakuva hevosen piirteisiin liittyvästä 14 eri geenimerkistä. Kyseinen GSDMC-geenin alleeli yleistyi hevosissa hämmästyttävästi vain muutaman sadan vuoden aikana yhdestä prosentista täyteen sataan.

Tutkija Laurent Frantz Münchenin Ludwig Maximilian -yliopistolta kutsuu tätä suhteettoman äkillistä geneettistä muutosta lähes ennennäkemättömäksi biologisen evoluution historiassa.

Jos kuitenkin verrataan ihmisen evoluutioon, niin se mutaatio joka mahdollistaa ihmiselle maidon juomisen vielä aikuisiällä – ominaisuus jolla on ollut suunnaton merkitys hengissä selviämisen kannalta – oli levinnyt huomattavan paljon tuota hitaammin. 

Vaikka toki täytyy tässä todeta, että edellisessä kyse on ollut kuitenkin ihmisen enemmän tai vähemmän tarkoituksella ohjaamasta toisen eläinlajin, hevosen, evoluutiosta. Domestikaatio ei tarkoita pelkästään kesyttämistä vaan myös eläimen DNA:han vaikuttamista valitsemalla omalta kannalta sopivimmat eläimet jatkoon eli jatkamaan sukua.

Frantz on selittänyt asiaa näin: "Oikeat olosuhteet ratsastuskelpoisen hevosen ilmestymiselle syntyivät noin 3500 vuotta sitten Euraasian arolla Kaspianmeren pohjoispuolella. Noihin aikoihin paikallisissa ihmiskulttuureissa alettiin etsiä sopivia eläimiä ennemminkin sodankäynnin ja tavaroiden ja ihmisten kuljetuksen avuksi kuin ruoaksi. Geneettiset tähdet osuivat samalle linjalle: harvinaiset mutta jo olemassaolevat mutaatiot hevospopulaatioissa kohtasivat ihmisen pyyteet.

Kyseistä GSDMC-alleelia kantavat hevoset levisivät metsäpalon lailla yli Euraasian syrjäyttäen kaikki muut hevoseläimet yksin aaseja lukuunottamatta. Arkeologisen todistusaineiston mukaan tarve ratsastaa, ei tarve vetoeläimelle, oli kuitenkin ensisijainen ajuri tälle vallankumoukselliselle muutokselle hevosessa. Vain joidenkin vuosisatojen kuluttua ratsastajia saattoi nähdä aina Volgan aroilta Kiinan rajoille.

Tutkimuksen tuloksista löytyy kuitenkin sellainenkin tieto, että hevonen muuttui myös muissa suhteissa. Rautakauden alusta alkaen – nyt varmaan puhutaan noin vuodesta 1000 eKr. – ihmiset jalostivat hevosia suurikokoisemmiksi ja vankemmiksi, jotta niitä saattoi paremmin käyttää ratsuväessä. Ihmisten erilaiset mieltymykset ohjasivat hevosten turkin väriä ja kuvioita, mutta nämä olivat joka tapauksessa vain ohimeneviä muoteja, ja mahdollisuus ratsastaa hevosilla ohjasi niiden jalostusta eniten.

On silti helppo unohtaa, kuinka paljon oli kuitenkin kiinni silkasta sattumasta. Kyseistä GSDMC-geenin alleelia syntyi harvoin ja useimmat katosivat ennen kuin niillä saattoi olla merkitystä ihmiselle. Jos sitä kantavat hevoset olisivat kuolleet, tai mikäli yksikään yhteisö ei olisi halunnut alkaa ratsastaa hevosilla, ihmisen historia saattaisi näyttää varsin erilaiselta. Frantz on sanonut: "Selvää on, että nämä ensimmäiset ratsastajat pistivät alkuun vallankumouksen, joka muutti maailman, osoittaen kuinka suuri vaikutus voi olla pienimmällä mahdollisella biologisista muutoksista."

Tuosta historian pisteestä alkaen ratsastajan ja hevosen välinen side auttoi eteenpäin valtakuntia, sodankäyntiä ja muuttoliikkeitä. Jousiratsumiehet muotoilivat uudestaan käytetyt taistelutavat pitkin Aasiaa. Matkustaminen pitkiä matkoja maitse tuli mahdolliseksi. Jopa maanviljely muuttui hevosen vetämän auran ansiosta. Polttomoottorin saapumiseen saakka hevoset olivat ihmiskunnan nopein keino kulkea maan halki.

Ja se kaikki riippui pienestä DNA:n pätkästä, joka taivutti selkärankaa ja pidensi jalkoja sallien meidän nousta hevosen selkään.