Masentava blogitekstini

Olen halunnut ajatella, että eräs avain tyytyväiseen elämään olisi se, että elää mahdollisimman paljon "tässä ja nyt". Kuten tuntemani koirat ja kissat. Voi noita onnellisia. Kristinuskoisten merkkihenkilö Jeesuskin on sanonut heidän pyhän kirjansa Raamatun viimeisimmän neljänneksen Uuden testamentin mukaan: "Jokaiselle päivälle riittää sen oma huoli."

Toinen vaihtoehtoni on ollut se, että odottaa mielellään seuraavaa päivää, koska haluaa tietää, mitä kaikkea se tulee sisältämään.

Mutta kumpikin on ainakin meikämannelle vaikea tapa saada piristystä. Koska ihminen ei hallitse ajatuksiaan vaan ne hallitsevat häntä. Tai ainakin melko lailla näin lienee. Voisin kuvitella. Vapaata tahtoa ei joka tapauksessa ole eikä tule.

Romanialaisranskalainen filosofi Emil Cioran (1911–1995) tykkäsi hankkia elämälleen merkitystä kuvittelemalla omat hautajaisensa. Siteeraan häntä:

Ei ole parempaa tapaa karkottaa kauhu tai itsepintainen ahdistus kuin kuvitella omat hautajaisensa: tehokas menetelmä, ja kaikkien ulottuvilla. Ettei tarvitsisi turvautua siihen päivän aikana, on parasta heittäytyä sen hyveisiin heti ylös noustua. Tai kenties käyttää sitä hyödykseen erityistilanteissa, niin kuin paavi Innocentius IX maalautti itsestään muotokuvan kuolinvuoteella. Hän loi silmäyksen kuvaan joka kerta kun oli tehtävä tärkeä päätös…

Cioranista on Sarastus-verkkolehdessä noin 13 ja puoli vuotta sitten julkaistu kauhean kroatialaisyhdysvaltalaisen politiikantutkijan ja diplomaatin Tomislav Sunićin kirjoittama – ja kauhistuttavan suomalaisen kirjailijan Timo Hännikäisen suomentama – kirjoitus E. M. Cioran ja kuoleman kulttuuri. Englanninkielisessä Wikipediassa sanotaan kirjoittajasta muun ohella muuten näin, ainakin minun kannaltani mielenkiintoisesti, jos siis ketään kiinnostaa: "Sunić is critical of Judeo-Christian monotheism, to which he attributes the rise of communism and liberalism." Eli Tomislav Sunić tuon mukaan suhtautuu kriittisesti juutalaiskristilliseen monoteismiin, jonka ansioksi hän lukee kommunismin ja liberalismin nousun. No, jokaisella on oma mielipiteensä samoin kuin persereikänsä. Ei minulla muuta sanottavaa.

Siteeraan kuitenkin vielä pätkän kyseisestä kirjoituksesta:

Kiintoisa piirre Cioranissa on hänen pyrkimyksensä taistella eksistentiaalista nihilismiä vastaan nihilismin keinoin. Toisin kuin monet aikalaisensa, Cioran karsastaa muodikasta pessimismiä, jota viljelevät modernit intellektuellit voivottelevat kadonneita paratiiseja ja saarnaavat edelleen loputtomasta taloudellisesta edistyksestä.[...]

Aikaisemmin olin voinut tutuissa porukoissa heilutella viiden euron seteleistä koostuvaa setelitukkua ja sanoa samalla: "Minulla tätä riittää." Ja tämä oli vain osittain vitsi. Pärjäsin taloudellisesti hyvin.

Tätä nykyä taas taloudellinen toimeentuloni on jossain määrin kärvistelyä. Mutta tämä suhteellinen köyhyys, joka on koitunut osakseni, sai minut lopulta ajattelemaan elämän merkityksiä ja tarkoituksia uusiksi, varsinkin kun aika paljon muutenkin on ollut elämässäni viime aikoina ikävää. Muistin Cioraninkin.

Jouduin toteamaan itselleni, että elämä päättyy aina lopulta kuolemaan. Siteeraan Spede Pasasta: "Se on niin kiva."

Lisäksi siteeraan vielä Raamatun vanhimpaan pitkälliseen 3/4-osuuteen eli Vanhaan testamenttiin kuuluvan Saarnaajan kirjan | yhdeksättä lukua:

Kaiken tämän olen ottanut sydämelleni, tätä punninnut mielessäni: millä tavoin hurskaat ja viisaat ja heidän tekonsa ovat Jumalan kädessä. Ei ihminen itse tiedä, käykö hän kohti vihaa vai rakkautta. Kaikki, mikä hänen eteensä tulee, on turhuutta, koska kaikkien kohtalo on sama: niin jumalisen kuin jumalattoman, niin hyvän kuin pahan, puhtaan ja saastaisen, uhraajan ja sen joka ei uhraa. Hyvän käy samoin kuin syntisen, valan vannojan samoin kuin vannomista karttavan. Kaikessa, mikä auringon alla tapahtuu, on lohdutonta juuri se, että jokaisen kohtalo on sama, niin kuin sekin, että ihmisen sydän on pahuutta täynnä ja että hänen sisimmässään asuu mielettömyys koko hänen elinaikansa, ja sen jälkeen – suoraa päätä vainajien joukkoon!

Elämä on maailmankaikkeudessa hirmuisen harvinainen ja silkkaan onnekkaaseen sattumaan perustuva ilmiö. Ja eliöt joutuvat sitten kilpailemaan resursseista niin oman lajin muita yksilöitä kuin ja varsinkin muiden lajien yksilöitä vastaan, sekä käyttämään hyväksi muita lajeja, ja lajikkeita. Ne lajit ja lajikkeet, jotka nk. elävät ihmisiksi, tulevat todennäköisesti melko pian kuolemaan sukupuuttoon. Elämä on täynnä kurjuutta ja kärsimystä ja paskamaisuutta. Ja elämä päättyy poikkeuksetta kuolemaan.

Olen tavannut joskus tai välillä lausua: "Ruusut ovat punaisia, orvokit ovat sinisiä. Kaikki on mustaa, saatana." Tämä ei ole oma runoni, mutta joka tapauksessa viime vuonna 2025 lausuin näin suuremman virallisista kirkkokunnistamme paikallisessa kerhotilassa, ja lausumani kuuli paikalle juuri saapunut naispuolinen pastori. Eräs paikalla ollut entinen yhteistyökumppanini oli selittänyt lausumaani tälle kertomalla: "Tomppa on entinen seurakuntanuori." Ehkä oli vain armeliasta, ettei tuttuni kertonut pastorille, että olin ennen wanhaan toiminut eri kirkkokunnassa. Ja vieläpä sellaisessa, joka ei edes ole virallinen.

Viimeisten sadan tai kahdensadan vuoden aikana on kuitenkin suuressa osassa maailmaa köyhyys ja puute runsaasti vähentynyt teollisen vallankumouksen, vaurauden lisääntymisen, tieteen ja siihen liittyvän tekniikan, lääketieteen kehittymisen ja yhteiskuntien demokratisoitumisen ansiosta.

Sekin on todellisten viimeaikaisten edistysaskelten ansiota, että nykyihmisellä voi itse asiassa olla kodissaan parempi vessa kuin muinaisen Egyptin faaraoilla.

Mutta tosiasia kuitenkin on, että karkeasti ottaen ihmisen ruumis alkaa rappeutua 20 vuoden iässä. Noin 25 vuoden iässä hänen aivonsa ovat vihdoin aikuisessa tilassa eli täysin kehittyneitä, ja nekin rappeutuvat tästä eteenpäin. Koko ihmisen loppuelämä on tätä elimistön rappeutumista. Parhaimmassa tapauksessa hänellä on elämässä paljon kivaa, mutta se ei tee hänestä ikinuorta kuolematonta.

Minusta nyt on paras ottaa kuolemasta kiinni ja tähdätä siihen, että joskus sitä kuitenkin kuollaan.

Ihmisellä kuin ihmisellä on ihmisarvo, tai näin ainakin kuuluu nykyään melko laajalle levinnyt epätieteellinen uskomus, mutta hänen kuoltuaan sillä ei ole hänelle itselleen mitään merkitystä. Ihminen toki toivoo eläessään, että hänen elämällään on sitä, ja hän myöskin toivoo, että hänen kuoltuaan hänen läheisensä pärjäilevät. Mutta ei hän kuoltuaan läheisiäänkään muista. Nämä ovat muuttuneet merkityksettömiksi hänelle. Häntä itseään ei enää ole.

Jälkeenjääneet sen sijaan voivat surra.

(Itse uskon ihmisarvon olemassaoloon, vaikka pidän asiaa todistamattomana.) 

Ihmisten, kuten muidenkin eläinten, ja eliöiden, elämä on vain lyhyt tähdenlento. Ja elämä on täynnä turhaa kärsimystä. Ja sosiaalisilla yhteisölajeilla, kuten ihmisellä, se on muun ohella kilpailua statuksesta lajiyhteisössä.

Ihmislajiin kuuluvilla on taakkanaan vielä se, että he kykenevät miettimään nk. syntyjä syviä. Tähän samaan lajityypilliseen ominaisuuteemme perustuu ihmisen kyky kehittää erilaisia kulttuureita ja kulttuurin ja siihen kuuluvien keksintöjen avulla sopeutua tehokkaasti kulloiseenkin elinympäristöön. Samaan perustuu myös ihmislajin edustajien kyky muodostaa yksilömäärältään todella suuria yhteisöjä.

Mutta koska transhumanismi ei ole tässä ja nyt, minä tähtään kuolemaan. Sen ainakin kykenen tekemään. Yritän kuitenkin olla tekemättä itsemurhaa.

Yritän tarkkailla elämääkin. Ehkä siitä löytyy jotain mielenkiintoista. Ja minulla on projekteja, joiden parissa haluan ehtiä puuhaamaan. Itsemurha olisi tässä vaiheessa "syntiä", jos sallitte tällaisen uskonnollisen ilmaisun.

Oma "kuolemankulttini" on ainakin omasta mielestäni myönteisempi kuin oli ollut natseilla.

Haluan olla kuin stoalaista elämänasennetta kannattava muinainen sotapäällikkö, joka siitä huolimatta, että tietää varsin varmasti tulevansa häviämään pian koittavan taistelun vihollisen supermassiivisen ylivoiman vuoksi, ei menetä toimintakykyään.

Aion nauttia. 

Ja tähän alle lisään vielä joitakin käyttökelpoisia masentavia ajatuksia:

Sadan vuoden kuluttua uusiutumattomat luonnonvarat ovat kaluttuja jo melko pitkälle tyhjiin. Jos emme ole siinä vaiheessa saastuttaneet maailmaa jo pilalle, niin ainakin nyt viimeistään elintaso meillä ihmisillä romahtaa lähemmäs keskiaikaista tasoa.

Emme tule koskaan pääsemään tähtiin.

Emme tule koskaan edes asuttamaan merkittävässä määrin omaa aurinkokuntaamme.

Muutaman miljardin vuoden kuluttua aurinko paisuu punaiseksi jättiläiseksi ja kärventää Maapallon tuhoten sillä vielä piilevän elämän.

Ja jo jonkin aikaa ennen sitä Maapallon pintakerrokset ovat ehtineet pitkälle kuivua auringon lisääntyneen lämmöntuoton vuoksi.

Entropia eli käyttökelpoisen energian määrä suljetussa järjestelmä syö lopulta kaiken. Maailmankaikkeus on kokeva lämpökuoleman, eikä tuolloin edes periaatteessa voi missään enää olla elämää.

Ja jos maailmankaikkeuden laajeneminen todella on kiihtyvää lajia, niin tähtiin pääseminen tulee olemaan siksikin vaikeaa, kun galaksijoukoissa olevat galaksit irtoavat erilleen toisistaan, ja seuraavaksi auringot eroavat toisistaan galakseissa.

Taivaankappaleet eroavat toisistaan yhä tyhjenevämpään avaruuteen.

Lopulta itse ainekin hajoaa tilan supernopean laajenemisen vuoksi. Molekyylit hajoavat osiinsa, ja atomit ja sitten protonit, neutronit ja elektronit hajoavat osiinsa. Lopulta maailmankaikkeus on täynnä pelkästään irrallisia kvarkkeja, tai jotain vielä kummallisempaa.

Ja alle vielä pätkä tuosta Sunićin tekstistä:

Jos Cioranista voisi laatia muotokuvan yhdessä lyhyessä tekstikappaleessa, häntä pitäisi luonnehtia kirjailijaksi, joka näkee modernissa älyn ihailussa älyllisten keskitysleirien ja maailman rumentamisen piirustukset. Cioranin mielestä ihmisen tehtävä on puhdistaa itsensä eksistentiaalisen tarkoituksettomuuden koulussa, sillä tarkoituksettomuus ei ole lohduttomuutta. Tarkoituksettomuus on palkinto niille, jotka haluavat päästä eroon elämän epidemiasta ja toivon viruksesta. Tämä kuvaa luultavasti parhaiten miestä, joka luonnehtii itseään fanaatikoksi vailla vakaumuksia – maailmankaikkeuteen hylätyksi sattumaksi, joka luo nostalgisia katseita kohti nopeaa katoamistaan.

Omaa "kuolemankulttiani" on lupa nimittää esimerkiksi joviaaliksi pessimismiksi.

Koen joka tapauksessa tässä kirjoituksessani siirtyneeni pois tavanomaisista elämän ajatteluluutumista, ja se hieman piristää mieltäni.