Osallistuin jokin aika sitten erään ohjelmoidun ryhmän toimintaan. Sillä kertaa aiheena oli esikuvat.
Keksin heti kolme minulle tärkeää esikuvaa. Mutta ne sattuivat olemaan kaikki fiktiivisiä henkilöitä. Nämä kolme olivat ja ovat seuraavat:
- John Sheridan, yksi supermassiivisen Babylon 5 -avaruusaseman sotilaskuvernööreistä. Sheridan kannattaa oikeusvaltiota ja demokraattista prosessia ja vastustaa totalitarismia. Ja tottelemaan tottuneena sotilaana hän joutuu sitten miettimään, että mitä kohtaan hänen pitää lopulta olla uskollinen ja kuuliainen. Sheridaniin jotenkin liittyen voit niin halutessasi käydä lukemassa blogimerkintäni Vuosi 2024 alkaa kohta olla mennyt, jonka kohdassa 4 (neljä) selostan ko. tieteissarjasta jotakin oleellista.
- Christopher Foyle, englantilainen poliisipäällystöön kuuluva keski-ikään ehtinyt miesoletettu henkilö toisen maailmansodan aikaisessa Yhdistyneen kuningaskunnan etelärannikolla sijaitsevassa Hastingsin kaupungissa. Leski. Onkohan hänen poliisiarvonsa ylikomisario? Ja tv-sarja on Foylen sota. Foyle on joutunut lähettämään poikansa sotaan, ja sinne hän haluaisi itsekin, mutta taitava poliisi halutaan pitää kotirintamalla poliisivoimia johtamassa. Monet haluavat ottaa taloudellisen hyödyn sodan tuomasta vaikeasta tilanteesta, ja Foylen työsarkana ovat usein kiskonnat ja mustan pörssin keinottelut samoin kuin murhat. Hän on valmis panemaan itsensä alttiiksi sotilas- ja tiedusteluviranomaisten vihalle kaivaessaan esille totuutta. Maavoimat on lainannut hänelle autonkuljettajaksi naisoletetun Samantha Stewartin, ja tämän lisäksi hänen tärkeänä apulaisenaan toimii jalkaan haavoittunut ja sitä kautta sotatoimikelvottomaksi joutunut rikosylikonstaapeli Paul Milner. Christopher Foyle ei myöskään ole rasisti. Yhdysvaltalaisten sotilaitten maahantulo tuo hänen työhönsä omat haasteensa. Foyle on poliisistatuksestaan huolimatta sopivan inhimillinen kansalaisten palvelija. Jos minun pitäisi jotain kritiikkiä häntä kohtaan esittää, niin se on se, että mies näyttää kannattavan kuolemantuomiota. Mutta toisaalta poliisina hän joutuu noudattamaan toimessaan lakia, eikä hän edes voisi yksinään tehdä mitään kuolemantuomion poistamisen hyväksi, vaikka haluaisi.
Niin, ja sodan jälkeen Foyle pestautuu tiedusteluviranomaiseksi. Tämä osa sarjaa oli minusta vähemmän kiinnostava ja mukava.
Näin myöhemmin henkilöhahmoon liittyvän unen, jossa olin itse Foyle. - Patrick Jane, mentalisti. Mentalisti-tv-sarjan nimiosahenkilö. Jane oli julkisesti eli televisiossa mennyt vittuilemaan rankasti väärälle ja hyvin älykkäälle, runsaasti resursseja omaavalle ja kierolle rikolliselle. Tämä mies, josta käytetään nimitystä Red John, tappoi sitten hänen perheensä. Aikaisemmin Patrick Jane oli elänyt jonkinlaista erinomaisen taitavan huijarin elämää. Nyt kun hänen entinen normaali elämänsä on tuhoutunut, hän päättää omistaa elämänsä perheensä murhaajan saattamiseksi oikeuden eteen; toki toinen ja todellinen vaihtoehto on tämän tappaminen omin käsin. Niinpä hän onnistuu ujuttautumaan Kalifornian osavaltionpoliisin CBI:n (=California Bureau of Investigation) palkattomaksi konsultiksi. Samalla kun hän yrittää löytää Red Johnin, hän tulee auttaneeksi lainvalvontaviranomaisia myös muiden rikosten selvittelyssä, ja yleensä melko suurella onnistumisprosentilla. Jane on erinomainen tuki CBI:n tutkimuksissa erinomaisen havaintokykynsä ja ihmistuntemuksensa perusteella.
Sarjassa muuten tavattoman monen jakson nimessä on tavalla toisella adjektiivi punainen.
Olen itse tavannut arvostaa taikureita ja mentalisteja siitä syystä, että he ovat erinomaisia paljastamaan huijareita.
Vähän aikaa mietittyäni sinä päivänä keksin kyllä oikeankin elämän henkilön, jota voisin pitää esikuvanani. Tämä henkilö on Eduard Bernstein (1850-1932), saksalainen marxilainen teoreetikko ja poliitikko, josta tuli selkeän älynsä ja viileän järjenkäyttönsä ansiosta marxilaisuuden reformistisen suuntauksen perustaja. Toinen marxilaisen työväenliikkeen alkuperäisistä perustajista, Karl Marx (1818-1883), oli halunnut kääntää filosofi Friedrich Hegelin (1779-1831) idealistisen filosofian ylösalaisin, jotta se saataisiin jaloilleen eli perustumaan havaittaviin tosiasioihin. Minun mielestäni Bernstein taas on se, joka sai marxilaisuuden laskeutumaan pilvistä ja seisomaan tosiasioiden vankalla perustalla.
Vuonna 2017 toisessa blogissani julkaisemastani blogimerkinnästä Bernsteinilainen sosialidemokratia – ei utopismia voi halutessaan käydä katsastamassa, mitä olen aikaisemmin sanonut Bernsteinin teeseistä.
Bernsteinin vuonna 1899 ilmestynyt teos Sosialismin edellytykset ja sosialidemokratian tehtävät on näyttänyt suuntaa maailmalle. Asiaa toki auttoi sosialidemokratiasta irrottautuvan ja väkivaltaiseen vallankumoukseen uskovan kommunismin syntyminen ensimmäisen maailmansodan lopulta alkaen, mutta joka tapauksessa viimeksi kuluneiden sadan vuoden aikana sosialidemokraattisen aatteen sisältö alkoi yhä enemmän olla sitä, mitä Bernstein oli esittänyt kirjassaan.
Historia on myös osoittanut, että sosialidemokraattinen yhteiskuntamalli sanan laajassa merkityksessä tuottaa eniten hyvinvointia kansalaisille.
Myöhemmin olin keksinyt myös kaksi varsin pontevaa hyvää ehdokasta esikuvikseni: Spartacuksen ja Jeesus Nasaretilaisen.
Spartacus (k. 71 eKr.) on se traakialainen orjagladiaattori, joka onnistui saamaan aikaan pahiten Rooman valtakunnan olemassaoloa uhanneen orjakapinan. Kun hän oli tovereineen keittiöstä hankkimillaan välineillä taistellut tiensä ulos Capuan gladiaattorikoulusta, hän vetäytyi tovereineen, joihin oli liittynyt lisää vapautta janoavia karanneita orjia, ennen pitkää Vesuvius-vuorelle. Roomalaiset eivät pitäneet orjakapinallisia minään oikeana uhkana vaan pikemminkin vain poliisitoimet osakseen ansaitsevana tapauksena. Ja niinpä he lähettivät Spartacuksen joukkiota vastaan ensin vain tavallisista kansalaisista koostuvan miliisiyksikön. Jota armeijaa johtava Gaius Claudius Glaber oli siinä määrin ylimielinen ja varma omasta sotilaallisesta ylivoimastaan orjiin nähden, että hän tukittuaan näiltä pääsyn pois Vesuviukselta hän jätti linnoittamatta leirinsä. Mutta orjat valmistivatkin köynnöksistä välineitä, joiden avulla he laskeutuivat vuoren toiselta puolelta alas. Ja sitten vyöryttivät tehokkaasti roomalaiset asevelvolliset. Tämän jälkeen Glaberista ei kuultu enää mitään. Hän oli joko kuollut taistelussa taikka maineensa menetettyään menettänyt myöskin mahdollisuuden jatkoon virkauralla (cursus honorum).
Tämän jälkeen Spartacus ja kumppanit onnistuivat lyömään vielä useita heitä vastaan lähetettyjä roomalaisia armeijoita, mukaan lukien Rooman korkeimpien viranhaltijoiden konsuleiden johtamat armeijat. Rooman rikkain mies ja suuri kusipää, Marcus Licinius Crassus onnistui lopulta lyömään entisten orjien armeijan, mutta se vaati erittäin paljon oman pätäkän pistämistä tiskiin ja hirvittävän määrän legioonalaisia varustamista ja kouluttamista. Yhden kerran hän sotakampanjan aikana joutui jopa turvautumaan wanhaan ja jo osittain unohtuneeseen perinteeseen, hirvittävään decimatioon kurin parantamiseksi joukoissaan. Onneksi hän sitten kuoli vuosikymmeniä myöhemmin lähdettyään omin luvin sotimaan Parthiaa vastaan. Mutta sääli tavallisia sotaretkeen osallistuneita legioonalaisia, joista myöskin lähes kaikki kuolivat.
Ei sinänsä liity enempää Spartacukseen, mutta vasta äskettäin olen julkaissut blogimerkinnän Crassula-rahapuun latinankielisen nimen ja Marcus Crassuksen henkilön välisestä todennäköisestä suhteesta.
Nämä kaksi miestä ovat tietty esikuvina hiukan hankalia. Tämä johtuu siitä, että kummastakin on jäänyt jälkimaailmalle vain vähän todellista tietoa.
Jeesus Nasaretilainen on minusta eri asia kuin Jeesus Kristus. Jälkimmäinen on normikristityillä uskonnollisen uskon kohde.
Uskon, että Jeesus Kristus -hahmo perustuu kuitenkin tietyiltä osin todelliseen historialliseen henkilöön. Hänen henkilöönsä on kuitenkin liitetty runsaasti legendanomaista ainesta sen jälkeen, kun häntä jumaloivat ihmiset tekivät hänestä paitsi maailman messiaan niin lopulta vielä Jumalan ainoan pojan.
Luultavasti kaikki evankeliumeihin sisällytetyt kertomukset miehen lapsuudesta ovat ei-aitoperäisiä.
Minusta näyttää siltä kuin Jeesus olisi kuitenkin ollut juutalainen rabbi, joka olisi kerännyt ympärilleen oppilasjoukon, johon poikkeuksellisesti sen ajan juutalaisen kulttuurin kannalta kuului myös naisoletettuja.
Ennen julkista toimintaansa Jeesus lienee toiminut keskiluokkaisessa rakentajan ammatissa, jonka hän oli oppinut isältään Joosefilta, joka näyttää kuolleen ennen poikansa ryhtymistä aktivistirabbiksi.
Jeesuksen opetuksen mukaan Jumalan valtakunta oli lähellä. Hän myös Vuori- tai Kenttäsaarnassaan veti eettiset vaatimukset aivan tappiin, jotta kuulijat lopulta ymmärtäisivät, ettei kukaan kykene pelastamaan itseään omilla Jumalasta irrallisilla voimavaroillaan ja mahdollisuuksillaan. "Mikä on ihmiselle mahdotonta, se on Jumalalle mahdollista", Jeesus on Uuden testamentin mukaan todennut.
Jeesus oli ideologisesti lähellä farisealaisten "puoluetta" johon kuuluvat pyrkivät tekemään juutalaisen lain noudattamisesta vähemmän kuormittavaa tavallisille juutalaisille. Hän kuitenkin saattoi arvostella lainopettajia tekopyhyydestä ja kovuudesta, mikä toi hänelle vihamiehiä.
Juutalaisten pääsiäisjuhlan aikana, jolloin uskonnollinen loiskiehunta tapasi olla korkeimmillaan, eräiden juutalaisten johtomiesten lähettämä aseistettu miesjoukko nouti Jeesuksen oikeudenkäyntiin, joka pidettiin yöllä. Monet johtohenkilöistä olivat pelänneet, että Jeesuksen puhe itsestään messiaana saisi roomalaiset vallanpitäjät hermostumaan. Ja Rooma sitten mittavilla sotilaallisilla voimavaroillaan aiheuttaisi runsaasti henkilömenetyksiä rauhanomaisille juutalaisille.
Uuden testamentin mukaan Jeesus oli kieltänyt tilanteessa itsensä puolustamisen miekalla, ja tämä on minusta myönteistä.
Juudean roomalainen praefectus, sotilasviranomainen nimeltä Pontius Pilatus, lopulta tuomitsi Jeesuksen kuolemaan ristillä. Koska Jeesus ei ollut Rooman kansalainen, hänelle ei suotu helppoa kuolemaa hänen kaulansa katkaisemisella miekalla. Ristiinnaulitseminen oli mahdollisimman kiduttava tapa kuolla. Roomalaiset lienevät oppineet rangaitsemisinstituution karthagolaisilta, ja Karthago oli alun perin ollut ollut foinikialaisten siirtokunta. Foinikialaiset taas lienevät omaksuneet tavan persialaisilta.
Jotenkin kummasti historiallisen Jeesuksen tunteneet ihmiset sitten kuitenkin myöhemmin saivat päähänsä, että Jeesus oli kyllä kuollut ristille naulattuna mutta sitten herännyt henkiin. Ja noussut Jumalan oikealle puolelle. Ja lähettänyt myöhemmin Jumalan Pyhän hengen oppilailleen.
On kuvaavaa, ettei Jeesus tarinan mukaan jäänyt useammaksi kuukaudeksi saatikka vuodeksi henkiinheräämisensä jälkeen hengailemaan Maan päälle.
Minusta neljästä Uuden testamentin evankeliumista Markuksen evankeliumi on söpöin, koska se näyttää kirjoitetun sillä mielellä, että kaiken pitää mennä siinä oikein, juuri siten kuin oli oikeasti tapahtunut. Vanhimmista evankeliumin käsikirjoitusversioista muuten puuttuu tarina Jeesuksen ylösnousemuksesta. Ja Markuksen evankeliumi onkin vanhin evankeliumeista.
Evankeliumit toki kertovat Jeesuksesta vain sellaista, mitä tietyllä tavalla uskonnollisesti virittyneet kirjoittajat ovat katsoneet tärkeäksi tai ei ainakaan kovin epäoleelliseksi. Mutta minun on vaikea uskoa, että ensimmäiset kristityt olisivat keksineet koko hahmon.
Evankeliumien kirjoittajat ovat kuulemma kirjoittaessaan niitä käyttäneet hyväkseen wanhoja Jeesuksen puheiden kokoelmia.
Ja joka tapauksessa minulle on täysin selvä asia, ettei historiallinen Jeesus Nasaretilainen olisi halunnut perustaa uutta uskontoa. Hän oli juutalainen ja vain juutalainen siitä huolimatta, että hän saattoi suhtautua tavanomaista myötämielisemmin pakanoihin eli ei-juutalaisiin, sekä naissukupuolen edustajiin.
Jeesus-uskonnollisuudessa minua ärsyttää varmaankin eniten kuitenkin se, että Jeesuksen tuominen osaksi Jumalaa antropomorfisoi Jeesus-uskovaisten jumalakuvaa. Juutalaisuudessa taas, myöskin silloin Jeesuksen aikana, on taas kielletty tekemästä kuvaa Jumalasta, koska sellaisen palvominen katsotaan epäjumalanpalvelukseksi.
Mitä taas tulee Spartacukseen, niin myös hänestä me tiedämme varsin vähän. Minusta se on varsin ikävää. Mutta hän on kuitenkin selvästi historiallinen henkilö eikä ole ollut kenenkään uskonnollisen uskon kohde. Spartacus kuoli taistelukentällä muuten noin sata vuotta ennen kuin historiallinen Jeesus Nasaretilainen ristiinnaulittiin.
Mutta Jussi Halla-ahosta (s. 1971) ainakin voi sanoa, että hän on todellinen henkilö, vaikka onkin joidenkin ihmisten kannalta ärsyttävä.
