Näin taas kerran avaruusunta, ja ne varsin usein ovat pahimpia unistani.
Ensin oli sellaista, mitä en hereillä ollessa pysty hyvin kuvaamaankaan. Ja se oli todella kammottavaa.
Sitten oli sellainen vähäisempi kohtaus, että olin erään toisen henkilön kanssa huippumodernissa avaruusaluksessa matkalla jonnekin avaruudessa, ja yhtäkkiä suurikokoinen kivenmurikka iski aluksen tuulilasiin. Juuri ennen kuin tuulilasi olisi pettänyt ja avaruus tappanut meidät, tapahtui jokin ulottuvuusrepeämä, ja me olimmekin aluksinemme sitten yhtäkkiä jollakin planeetalla, jolla asui ihmisiä tai humanoideja. Nämä olivat ehkä tulevaisuuden ihmisiä.
Ei siinä mitään, mutta happea oli planeetan ilmakehässä huomattavan vähän. Paikalliset olivat vähäiseen hapen määrään sopeutuneet. Mutta me emme. Toverini alkoi jo kärsiä huimauksesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti