Ensin Makedonian kuningas Filippos II (382-336) valloitti Kreikan keskenään riitaisat kaupunkivaltiot yhden toisensa jälkeen, koska hän oli niin hyvä. Ja sitten hänen poikansa Aleksanteri II (356-323 eK.), valloitti suuren lahjakkuutensa ansiosta järjettömän kokoisen alueen aina Egyptistä Persian kautta Intian luoteisosiin saakka. Olikohan Aleksanteri perinyt isänsä silmät? Joka tapauksessa jälkimaailma on noiden mielettömien saavutusten vuoksi nimittänyt Aleksanteria Suureksi.
Aleksanterin kuoltua nuorena hänen luomansa valtakunta paitsi hajosi keskenään kilpailevien kuninkaiden hallitsemiin osiin, niin myöskin syntyi hellenistinen sekakulttuuri, joka merkitsi myös historian ensimmäisen yleiskreikkalaisen murteen syntyä. Joka on nimeltään koinee, ja mm. kristillisen Raamatun viimeinen ja nuorin neljännes nimeltään Uusi testamentti on kirjoitettu sillä. Mutta tämä kaikki ei ole nyt tärkeää.
Mutta se on, että Aleksanteri Suuren armeijaan kuului Hetairoi-niminen iskuratsuväkijoukko. Sanan yksikkö olisi "hetairos". Kuten nimestä saattaa päätellä, niin kyseessä olivat hienomman luokan miespuoliset seuralaiset. Jos kyse olisi ollut naisista, niin sanan yksiköllinen muoto olisi ollut "hetaira".
Nämä hetairot tapasivat kuulua aateliseen väestönosaan, ja joka tapauksessa näillä ratsusotilailla oli varaa kustantaa omilla varoillaan hevosensa, aseensa ja varusteensa. Monet hetairoista olivat myöskin kuninkaan ystäviä tai selviä liittolaisia.
Hetairot käyttivät päänsä suojana ratsusotilaan tehokkaan toiminnan kannalta vähemmän silmiä peittävää boiotialaistyyppistä kypärää jo pahasti myös jalkasotilaiden keskuudessa vanhentumaan päässeen korinttilaistyyppisen kypärän sijaan. Ja he käyttivät pellavasta tai pronssista valmistettua haarniskaa ylävartalonsa suojana. Pääaseena ratsusotilailla oli ksyston-niminen 3,5-4,25 metrin pituinen kahdella kädellä käytettävä pistokeihäs, jossa oli takapäässä mitä luultavimmin tasapainottava metallipaino. Sivuaseena he yleensä käyttivät kopis-nimistä etäisesti gurkhasotilaiden kukriveistä muistuttavaa yksiteräistä eteenpäin kaartuvaa miekkaa, joka oli hiukan kuin pitempi raskaammanpuoleinen veitsi. Se oli ratsusotilaalle kätevämpi käyttää jalkaväkeä vastaan kuin kaksiteräinen suora miekka ksifos.
Hetairo-ratsujoukot oli jaettu kahdeksaan ileen (monikko ilai), ja kukin näistä koostui 200-300 ratsusotilaasta. Yksi näistä kahdeksasta oli nimeltään agema, ja sitä tapasi kuningas johtaa henkilökohtaisesti.
Hetairot saattoi heittää aina sopivaan kohtaan ratkaisemaan taistelu. Vihollista ahdisti toiselta puolelta jalkamiesten falangiksi järjestäytynyt muodostelma, ja kun hetairot saapuivat, niin vihollissotilaat olivat kuin vasaran ja alasimen välissä.
Vuonna 334 eKr. Aleksanteri ylitti joukkoineen Hellespontoksen. Alun perin tarkoitus oli ollut vapauttaa Persian vallassa olleet kreikkalaiset kaupungit. Mutta nälkä kasvoi syödessä.
Aleksanteri alkoi lopulta luulla itsestään liikoja. Hän alkoi yhä enemmän käyttäytyä persialaisen suurkuninkaan tapaan. Hänen agemansa päällikkö, vanha ja erittäin kokenut ja osaava sotilas Kleitos oli eräissä pidoissa sitten alkanut kehua hänen isäänsä sillä perusteella, että tämä oli suhtautunut tovereihinsa kuin vertaisiin. Aleksanteri suuttui tästä ja juovuspäissään tappoi Kleitoksen. Selvittyään Aleksanteri katui tekoaan.
Kleitoksen sisar Lanike oli hoitanut Aleksanteria tämän ollessa vauva. Granikosjoen taistelussa Kleitos oli myöskin pelastanut kuninkaansa hengen. Niin että niin sitä pitää, Aleksanteri.
Muistan Tolstoin yhdestä kirjasta, että tämä oli vittuillut kristinuskon Rooman valtakunnassa laillistaneelle keisari Konstantinus I:lle (n. 272 eKr. - 337 jKr.). Leo Tolstoi oli ollut sitä mieltä, että Konstantinus ei ollut suinkaan "Suuri" vaan pahantekijäkeisari. Muistan itse ainakin Konstantinuksen tappaneen poikansa ja juridisesti parantaneen vanhempien mahdollisuutta myydä lapsensa orjiksi. Mutta sellaiselle silkalle pahanteolle on nk. paremman väen piirissä paljon perinteitä inhimillisen kulttuurin kirjossa.
Plutarkhoksen mukaan Aleksanteri oli aikaisemmin määrännyt humalapäissään Persepoliin kuninkaallisen palatsin poltettavaksi.
Aleksanteri Suurella oli alkoholiongelma. Ja se on vielä isompi ongelma, jos alkoholiongelmaisella henkilöllä on kaikki valta käsissään. Normi-ihmisellä pelkkä katuminen ei riittäisi murhan hyvittämiseksi.
Lopulta Aleksanterin joukot kieltäytyivät jatkamasta enää pitemmälle. Vuosi oli 326 eKr. Nythän ei edes sodittu enää persialaisia vastaan, vaan maata, joka ei edes koskaan ollut kuulunut Persialle. Nyt oltiin Intiassa. Sotilaat olivat myös jo alkaneet ymmärtää, kuinka laaja niemimaa tosiasiassa oli. Eikä sitä tiennyt, missä asti maan ääri oikeasti sijaitsisi. Käännyttiin paluumatkalle. Aluksi porukan piti päästä Indus-joen kautta Intian valtamerelle. Homma vaati paljon taistelua vihamielisiä ihmisiä vastaan. Mutta kuka käski tulla tuonne hortoilemaan, kun ei ole kutsuttu!
Aleksanteri halusi mennä paluumatkan aikana Pasargadaihin tullakseen kruunatuksi persialaisten perinteiden mukaisesti uudeksi suurkuninkaaksi. Valitettavasti paikkakunnalla sijainnut Kyyros Suuren (noin 576–529 eKr.) hauta oli tällä välin ehditty häpäistä, joten hommasta ei tullut mitään.
Tämä Kyyros II oli ensimmäinen merkittävä Persian kuningas. Juutalaiset pitävät hänestä siitä syystä, että kuningas päästi pakkosiirtolaisuuteen Babyloniaan aikoinaan siirtetyn osan juutalaisesta kansasta palaamaan Israelin maahan. Kyyros myöskin antoi juutalaisille oikeuden rakentaa Jerusalemin temppeli uudestaan. Kuningas kannatti muutenkin suvaitsevaista uskontopolitiikkaa, ja tämä miellytti monia muitakin hänen ja hänen hallintonsa hallitsemia kansoja ja heimoja.
Juutalaisten "Baabelin vankeus" siis oli alkanut vuonna 597 eKr., jolloin Uus-Babylonian hallitsija Nebukadressar II ensimmäisen kerran valloitti Juudan kuningaskunnan pääkaupungin Jerusalemin. Kyyros vapautti hallitsemansa alueen juutalaiset palaamaan isiensä maille vuonna 538 eKr.
Ja sitten palataan taas myöhempään kuninkaalliseen henkilöön, Aleksanteriin. Vuoden 323 maaliskuussa päästiin Persian Susaan asti. Siellä Aleksanterin mukana Intiasta seurannut viisas mies Kalyana kuoli. Tämän hautajaisten kunniaksi järjestettiin tietenkin juhlat, joiden yhteydessä järjestettiin muun muassa juomakilpailu. 35 kilpailijaa kuoli heti kilpailun jälkeen. Kaksitoista litraa viiniä juonut voittaja ja kuusi muuta kilpailijaa kuolivat seuraavana päivänä.
Aleksanteri meni jossain vaiheessa vielä Babyloniin. Hän alkoi tietenkin suunnitella uusia valloituksia. Ensimmäisenä vuorossa olisi ollut Arabia ja sen jälkeen Karthago. Hän alkoi myös suunnitella uutta sotilasyksikköä, joka yhdistäisi makedonialaisen falangin ja persialaiset jousimiehet. Aleksanterin persialaisen kulttuurin halaileminen oli muuten herättänyt tiettyä huolta hänen makedonialaisten sotilaidensa parissa jo paljon tätä aikaisemmin. Mutta mies halusi suosia kaikkea sellaista, mikä yhdistäisi hänen luomansa valtakunnan asukkaat yhdeksi kokonaisuudeksi. Sinänsä käytännöllinen tavoite, jossa ei päässyt päsmäröimään makedonialaisten ylemmyydentunto.
Aleksanteri kuoli alkuperäisen väitteen mukaan 10. kesäkuuta vuonna 323 vain 32 vuoden ikäisenä. Tämä tapahtui isojen juominkien jälkiseurauksena mitä luultavimmin. Paljon myöhemmin elänyttä roomalaista poliitikkoa ja sotilaspäällikköä Gaius Julius Caesaria (100-44 eKr.) otti lujasti päähän se, että hän ei kykenisi saavuttamaan samaa kuin missä Aleksanteri oli onnistunut jo hirveän nuorena. Mutta ainakaan Caesar ei ollut kuollut millään lailla alkoholinkäyttönsä seurauksena. Hänet sen sijaan murhattiin senaatin istuntorakennuksessa muiden korkeiden poliitikkojen toimesta, koska nämä pelkäsivät hänen tavoittelevan kuninkaan virkaa. Rooman poliittinen järjestelmä oli noin vuodesta 500 eKr. perustunut siihen, että vallan ei pitänyt olla yhdellä vaan monilla. He käyttivät tästä poliittisesta järjestelmästään nimitystä res publica, joka tarkoittaa julkista asiaa. Nimityksestä juontuvat monien nykykielten tasavaltaa merkitsevät nimitykset.
Onneksi kuitenkin Caesarin testamentissa luki, että vainaja adoptoi Gaius Octaviuksen pojakseen. Octavius ei alkanutkaan käyttää itsestään nimeä Octavianus adoption perusteella, kuten hyvä tapa olisi kuulunut, vaan käytti itsestään vähemmän vaatimattomasti adoptioisänsä nimeä Gaius Julius Caesar. Alkuperäinen Caesar oli ollut rohkea ja urhea mutta myös varomaton mies, joka jätti roomalaiset vihollisensa mielellään henkiin. Onneksi hänen ottopoikansa sitten perusti kuitenkin Rooman kuningaskunnan hänen jälkeensä. Octavius sai valtakuntaa pahoin raastaneiden sisällissotien kauden lopettamisen kunniaksi kiitolliselta (ja pelokkaalta) senaatilta kunnianimen Augustus, joka tarkoittaa kunnianarvoisaa. Octavianus-Augustus ainakin osasi esittää vaatimatonta, ja niin epätasavaltalainen keisarikunta oli syntynyt – pysyäkseen, aina vuoteen 1453 jKr. saakka.
...No, joka tapauksessa porukat ihmettelivät toljottaessaan Aleksanteri-kuninkaansa ruumista usean päivän aikana, että miksi tämä tomumaja ei ala sitten millään haista kalmalta. Aleksanterin ruumiin suhteellista hajuttomuutta nämä yksinkertaiset ihmiset pitivät sitten todisteena siitä, että kuningas oli ollut jumalallinen.
Uusiseelantilainen Otagon yliopiston tutkija Katherine Hall on esittänyt teorian tai hypoteesin, että Aleksanteri oli potenut nopeasti edennyttä neurologista sairautta. Puolentoista viikon kuluttua oireiden alkamisesta tämä julistettiin lopulta kuolleeksi, mutta Hallin mukaan Aleksanteri ei ollut silloin vielä ollut kuollut pitkään vaan ollut vain syvässä koomassa. Selittäväksi taudiksi Hall esittää Guillain-Barrén oireyhtymän eli hermojuuritulehduksen.
Olikohan ylenmääräinen alkoholinkäyttö heikentänyt kuninkaan immuunijärjestelmää siinä määrin, että se saattoi johtaa tuollaiseen?
